Sulho oli kiihkeä ja hillitön, hän kävi kärsimättömäksi. "Tule, tule
jo!"
"Mitä sanoo äitini? Hän on huolissaan minusta."
"Mitä äidistä ja hänen huolehtimisestaan -- nythän olet minun, -- tule,
tule!"
"Rakkaani, armaani, minun täytyy pukea viitta ylleni, etteivät ihmiset
näe pukuani, valkoista pukuani, joka loistaa niin kauas."
"Pue viitta yllesi, ettei kukaan näe sinua, mutta tule sitten, tule!
Minulla ei ole aikaa odottaa. On sota. Minun on liitäminen maailman
toiseen päähän, niin kiire ei minulla ole vielä koskaan ollut. Tule
Gretchen! Tule, tyttöseni! Tule, rakkahin morsiameni!"
Hänen äänensä oli kuin hyväily, hän veti tyttönsä mukaansa, hellästi,
vastustamattomasti. Hän soi hänelle tuskin aikaa heittää viitan
hääpukunsa ylitse. Sinne jäi hänen seppeleensä, sinne huntunsa,
arkivaatteensa. Lattialle ne jäivät kaikki. Löytäisihän äiti ne
siitä, korjaisi ne pois. Ei hän enää luonut katsettakaan taaksensa.
Viisikolmatta vuotta oli hän elänyt täällä, näissä huoneissa. Täällä
oli hän syntynyt, lapsena leikkinyt, nauranut, laulanut ensi laulunsa,
itkenyt ensi kyyneleensä, uneksinut ensi unensa. Täällä oli hänen
isänsä kuollut, täällä oli hänen äitinsä häntä rakastanut, hänestä
huolehtinut. Mutta mitä merkitsi se kaikki!
"Tule, Gretchen, tule!" -- --
Rouva Dietrichin astuessa nopeasti sisään, ei kukaan vastannut hänen
tervehdykseensä. Hän oli palannut aikaisemmin kuin oli aikonut. Sisaren
houkuttelut jäädä illalliselle, joka tänään syntymäpäivän kunniaksi
oli tavallista runsaampi, eivät olleet voineet häntä pidättää. Hänen
täytyi lähteä kotiin, täytyi lähteä. Levottomuus pakotti hänet matkaan.
Gretchen oli nykyisin aina niin omituinen, oli paha, että hän oli
jättänyt hänet niin kauaksi yksin. Ei ollut vielä aivan pimeä, ilta
oli vasta saapumaisillaan. Hän näki jotain valkoista maassa ja sitten
kompastui hän. Mitä siinä olikaan? Hänen jalkaansa oli kietoutunut
jotakin. Pieniä keinotekoisia vahanuppuja, valkoisia kukkia, tallattuja
oksia. Kuin hautaseppeleestä. Taikauskoinen kammo valtasi hänet.
"Gretchen!"
Ei vastausta.
Käsitellessään levottomana tulitikkuja, menetteli äiti niin kömpelösti,
että tikku toisensa jälkeen suhahti tuleen ja sammui. Vihdoin sai hän
valkean sytytetyksi. Tuossa oli maassa tumma hame ja tumma pusero,
jotka Gretchenillä oli tänään ollut yllään, ja pitkä valkoinen harso
kiemurteli niiden ylitse kuin käärme. Mitä merkitsi tämä, mitä tämä
kaikki merkitsi?! Epäselvä kauhuntunne lamautti äidin, hän seisoi kuin
jähmettyneenä. Kuinka olivat huntu ja morsiusseppele joutuneet tähän?
"Gretchen! Gretchen!" Äidin huuto kajahti tyhjässä asunnossa. Mitä
olikaan tytär nyt jälleen tehnyt? Ja poissa hän oli. Rouva Dietrich
avasi kaapin: kaikki hänen tavaransa olivat siellä. Viitta vain oli
poissa. Minne hän oli mennyt? Asemalle äitiä vastaan? Ei varmaankaan!
Ystävättärensä neiti Hieselhahnin luo? Ei sinnekään. Hänhän oli
niin arka, ei hän enää mennyt kenenkään luo. Ehkäpä hän oli jälleen
kirjoittanut kirjeen ja mennyt viemään sitä postiin. Tuskinpa vain!
Olisihan voinut olla niinkin, mutta todellisuudessa oli kumminkin
toisin. Sen tunsi äiti nyt äkkiä selvästi. Gretchen oli poissa,
Gretchen harhaili tuolla ulkona, jonkin sisäisen pakon ajamana. Ja yö
lähestyi. Kuinkahan kauan hän jo olikaan ollut poissa? Kunpa hän vain
palaisi, kun hän palaisi pian!
Vavisten valaisi äiti joka sopen, häntä hakien. Ja äkkiä hän
alkoi itkeä kiihkeän tuskan vallassa: hänen lapsukaisensa, hänen
Gretchen-tyttösensä -- -- kunpa hänelle vain ei tapahtuisi mitään
pahaa! Hän tempaisi akkunan auki ja silmäili ulos.
Katu oli tyhjä, siellä vallitsi sunnuntaipäivän hiljaisuus. Toisella
puolen katua seisoi ulvoen koditon koira. Se kuului kammottavalta.
Tuskan valtaama äiti katsoi kelloa. Neljältä se oli pysähtynyt. Sen
alle oli asetettu tuoli, lasiovi, jonka takana heiluri oli, oli avattu,
-- neljän aikaan oli Gretchen siis vielä ollut täällä. Usein oli
Gretchen valitellut: 'Tuo kello, se kumajaa päässäni!' Kaiketi oli hän
sen pysähdyttänyt. Siitä oli jo monta tuntia.
Tornikello löi. Äiti laski. Hyvä Jumala, oliko se mahdollista, joko
oli todella yhdeksän? Jospa hän ei olisi lähtenyt pois kotoa, ei olisi
jättänyt Gretcheniä yksin kotiin! Yhdeksän, -- eikä Gretchen vielä
ollut tullut!
Usein kyllä oli rouva Dietrichin täytynyt odottaa tytärtänsä. Jos
häntä halutti mennä jonnekin, teki hän sen itsepintaisesti, eikä siinä
auttanut pyynnöt eikä nuhteet. Mutta tänään ei äiti kestänyt odotusta.
Jonkin ihmeellisen, käsittämättömän tuntu oli jäänyt tuohon pieneen
huoneeseen, tulvahti sieltä häntä vastaan, jähmettäen hänet väliin ja
kohottaen väliin kuuman hehkun hänen päähänsä. Ajatukset seurasivat
toisiansa yhä nopeammin, yhä kiihkeämpinä, pakottaen äidin kääntämään
askeleensa jälleen katua kohden. Asemalle ensiksi. Epämääräinen
toivo rohkaisi häntä. Ehkäpä hänen tyttärensä seisoisi siellä häntä
odottamassa.
Ei kukaan ollut nähnyt Gretcheniä. Turhaan seisoskeli äiti asemahuoneen
ovella katsoen katua pitkin puolelle ja toiselle. Hän kuuli yhä vielä
kodittoman koiran ulvontaa.
Se oli pieni sievä koira, jonka pitkäkarvainen turkki hohti keltaiselta
lyhdynvalossa. Hakevin katsein silmäili se häntä, kohottaen
rukoilevasti käpäläänsä, mutta hän kiiti sen ohitse. 'Gretchen!
Gretchen!' kajahteli huuto hänen sydämessänsä. Puoleksi tietämättään
kääntyi hän kulkemaan Gertrud Hieselhahnin asuntoa kohden. -- -- --
Gertrud Hieselhahn oli juuri aikeissa käydä levolle. Lapsi nukkui,
Minka oli ulkona, mitäpä hän yksin istuskelisi ylhäällä. Oli myöskin
turhaa kuluttaa valkeata. Silloin kuuli hän nimeänsä mainittavan.
Täyden hiljaisuuden keskeltä kajahti se kolealta ja aavemaiselta.
Ulko-ovi oli lukittu, joku seisoi ulkona pimeällä käytävällä ja huusi
häntä.
Hän avasi akkunan: "Kuka siellä on?" "Minä, hyvä neiti, minä! Onko
Gretchen luonanne?" "Rouva Dietrich siellä on! Ei, ei Gretchen ole
täällä. Odottakaa, tulen ulos!" Rouva Dietrichin äänessä oli jotain,
joka herätti Gertrudin mielessä sääliä ja levottomuutta: hän haki
lastansa!
Pienenä, tavallista pienempänä vielä, seisoi rouva-parka kuin
pelästynyt otus pimeässä yksinäisellä tiellä. Apua hakien takertuivat
hänen kylmänkosteat sormensa Gertrudin käteen. "Gretchen on poissa, voi
hyvä Jumala tätä tuskaa! Neiti Hieselhahn, älkää jättäkö minua!" -- --
Yhdessä he häntä hakivat. Kauan olivat he jo hakeneet, eivät itsekään
enää tienneet kuinka kauan. Pimeitä kenttiä pitkin käydä hoipertelivat
nuo kaksi yksinäistä naista. Ensiksi he hakivat talon ympäriltä,
sitten kiersivät koko taloryhmän. Miksi he niin tekivät? Olisihan
voinut olla niinkin, tuumiskeli Gertrud, että Gretchen olisi aikonut
hänen luoksensa. Nyt hakivat he kauempaa, huudellen ja yhä huudellen.
Vuoroonsa kumpikin. Sillävälin vaikeroi äiti hiljaa: olihan hän jo
aikoja aavistanut, että Gretchenin kävisi lopuksi huonosti, hän ei vain
ollut tahtonut sitä uskoa, vaan oli aina koettanut pettää itseänsä.
Eikä hän ollut tahtonut sanoa sitä kenellekään, ei uskoa kenellekään
tuskaansa. "Eihän sitä tahdo tehdä, hyvä neiti. Mutta nyt -- nyt en
voi enää vaieta. Voi, luuletteko te, että hän on itse tehnyt itselleen
jotain?"
Gertrud puri hampaansa yhteen: kaameata tämä oli kerrassaan. Hänkin
oli jo aikoja ajatellut: onko totta kaikki, mitä Gretchen puhuu? Vai
onko se kaikki valhetta? Ei, valheeksi ei sitä käynyt nimittäminen.
Ei valheeksi -- tyttöparka! "Meidän täytyy palata takaisin, rouva
Dietrich", sanoi hän lempeästi. "Täällä ei Gretchen ole. Menkäämme
teille, ehkä hän jo on kotona. Ellei hän ole, menen minä vielä
poliisivartiostoon."
* * * * *
Siitä riitti naisille puhumista, heidän seistessään seuraavana päivänä
voikaupan edustalla. Niin kyllänsä kuin he muutoin olivatkin saaneet
jonottamisesta, ei se heistä tänään tuntunut liian pitkäveteiseltä.
Vallan kauhea oli tuon neiti Dietrichin tarina. Nythän hänen täytyisi
joutua Dalldorfin parantolaan.
"Hän oli juossut pois kotoaan", kertoi muudan, "hääpuku yllänsä.
Valkoisessa puvussa. Siinä oli ylt'ympäri poimuissa pieniä
myrttivihkoja, ja röijyssä oli myöskin edessä myrttivihko. Friedani
näki sen ollessaan tänään sanomalehtiä kantamassa. Ne toivat hänet
silloin, -- tänä aamuna. Poliisikonttorin vahtimestarin koira oli
löytänyt hänet. Kaukana kedolla kuljun luona hän makasi mäntyvesakon
alla aivan veden reunassa. Yöt ovat vielä kylmät, hän oli ollut aivan
kohmettunut."
Uteliaina pyrkivät toiset lähemmäksi. "Olikohan hän aikonut
hukuttautua? Ja minkä tähden?"
"No, siksi että hän on päästä sekaisin. Hänen on täytynyt odottaa liian
kauan sulhastansa."
Oliko hän sitten todella kihloissa? Sulhasta ei kukaan ollut nähnyt.
Muuan vaimo, joka oli Dietrichin perheen naapuri, kohautti hartioitaan.
"Voipi olla -- tai ehkä ei. Kenpä tyttöjen asiat tietää niin
tarkoilleen. Se ainakin on varmaa, että jos jollakin on mielitiettynsä
rintamalla eikä hän kirjoita eikä palaa, eikä toinen tiedä, elääkö hän
vielä vai eikö elä, silloin voi kenen tahansa käydä kuten Dietrichin
neidin."
Niin voi, -- voi kylläkin! Kauhu kuvastui kuulijoiden kasvoilla, heidän
katseensa kävi araksi. Kaukaa läheni heitä kovakourainen julmuri, joka
kävi käsiksi sydämiin ja mursi ne, joka anasti ajatuksetkin ja hämmensi
ne, niin että ne lentelivät sekaisin kuin akanat seulassa. Se julmuri
oli -- sota.