Punaisen tiilikirkon kellot soivat. Kirkko oli keskellä muinoista
kylää, mutta sen kellojen sointi kaikui kauas yli uusien huvilakatujen
aina kedoille saakka. Minkätähden soitettiin? Oliko jälleen saatu
voitto? Tähän aikaan päivästä ei pidetty maahanpaniaisia, -- voittoa se
kaiketi tarkoitti. Mutta missä?
Gallipoli oli puhdistettu vihollisista, englantilaiset olivat
lähteneet tiehensä kovien otteluiden alaisina olleilta Dardanelleilta.
Turkkilaiset olivat puolustautuneet uljaasti, suurin tappioin oli
vihollisen täytynyt nousta laivoihinsa, nyt vallitsi siellä rauha,
kuolemanhiljaisuus. Mikä oli säästynyt puolikuulta, sen olivat rutot
surmanneet. Kanuunat vaikenivat, ainoastaan haaskakotkat rääkkyivät
autiolla rannalla. Ja lännessä oli myöskin rauhallista, -- ainoastaan
vähäisiä tykki- ja miinataisteluita, toisaalla voitettu pala
juoksuhautaa, toisaalla menetetty; se oli kuin nousu- ja pakoveden
vaihtelua. Itäisellä sotanäyttämöllä Galitsiassa ja Bessarabian rajalla
oli kaikkialla torjuttu venäläisten hyökkäykset, yli kaksituhatta
kaatunutta oli heiltä äskettäin jäänyt taistelukentälle. Venäläisillä
oli kyllä väkeä, väkeä lukematon määrä; kuin heinäsirkkaparvia, jotka
pimittävät ilman, tuli sitä uudelleen ja yhä uudelleen. Ratkaisevaa
voittoa ei sielläkään voitu saavuttaa. Volhyniassa, Dniesterin
varrella ja Czartoryskyn luona -- ken muistikaan kaikki nuo nimet!
-- kävi samoin. Tyrolin rintamalla, jäätyneessä, lumipeitteisessä
vuoristossa keskeytti talvi sotatoimet; Görzin tienoilla tai
Gardaseen varrella paukahtelivat tuon tuostakin italialaisten
kanuunat. Ainoastaan Montenegrossa oli eloisampaa. Siellä hyökkäsivät
keisarillis-kuninkaalliset joukot talvista Karstia vastaan. Loveen,
mereltä päin täysin voittamattomalta näyttävän jyrkän vuorimuurin ylin,
lujasti linnoitettu huippu, oli valloitettu -- tarkoittaisikohan soitto
jo Cettinjeä?
Esikaupungissa ilmestyvän lehden toimistossa ja telefonivirastossa
tiedusteltiin asiaa uteliaasti ja hermostuneesti.
Soitettiin vain häitten takia. Mutta voittoa se sittenkin merkitsi,
hyvin nopeatakin voittoa! Isä Bertholdi oli myöskin antanut
myöntymyksensä. Järkisyitä ei liioin otettu huomioon näihin aikoihin,
kiihkeämmin kuin koskaan vaati nuoruus oikeuksiansa. Vaikea oli isän
ollut suostua nuoremman poikansa ajattelemattomaan tekoon, joskin hän
käsitti poikansa mieltymyksen tuohon kauniiseen tyttöön ja oivalsi
hyvin ettei Rudolf tyytynyt epämääräisiin tulevaisuudentoiveisiin.
Kenpä voi sanoa: Sodan _jälkeen?!_
Nuori pari ei tänään nähnyt iloisia kasvoja ympärillään. Rouva von
Lossberg oli saapunut, täydessä surupuvussa miehensä jälkeen ja
huolestuneena vanhimman poikansa takia, jonka tila oli arveluttava,
päättäen viimeksisaapuneesta kortista, jota ei ollut kirjoittanut hän
itse, vaan sairaanhoitajatar. Mielellään olisi hän halunnut iloisesti
toivottaa tyttärellensä onnea, mutta tuo aivan odottamaton tieto
näistä sotavihkiäisistä sekä kiireellinen matka olivat kysyneet hänen
hermojansa liiaksi. Tuo nainen, joka oli hiljaisella mielenlujuudella
painanut umpeen puolisonsa silmät, itki nyt ääneen: vieläkö nyt
tämäkin lisäksi! Iloitsemisen taito oli käynyt hänelle oudoksi. Ja
oliko nyt sitten syytä iloita? Aineellisessa suhteessa oli Anna
Marian tulevaisuus tosin turvattu, taistelua toimeentulosta ei hänen
kylläkään tarvitsisi käydä --, mutta entä jos nuori aviomies kaatuisi
tai tulisi raajarikoksi? "Oletko sitäkin punninnut?" kysyi hän itkien
tyttäreltään, kun tämä nauraen kiiruhti häntä syleilemään. Rouva von
Lossberg oli tuossa suuressa Reinin viereisessä linnoituksessa nähnyt
hyvin paljon nuoria leskiä.
Oliko tuo onnentoivotus?! Mutta morsion silmät eivät himmentyneet. Hän
oli vain hetken aikaa ihmeissään, sillä hän oli ajatellut, että äiti
ottaisi riemuiten osaa hänen iloonsa. Mutta hänen onnentunteensa ei
silti vähennyt, se täytti hänen mielensä kuin ylitsevuotavan pikarin.
Lempeän anteeksiantavasti silitti hän äidin kuihtunutta poskea. "Sinä
olet niin arka, ethän ole ennen ollut tuollainen. En ymmärrä sinua
ollenkaan. Tietysti olemme ottaneet huomioon kaikki mahdollisuudet.
Olemme jutelleet kaikesta, Rudolf ja minä. Onhan meillä ikää kylläksi,
tiedämme mitä teemme. Ja, äiti", -- hänen loistava katseensa muuttui
vain silmänräpäyksen ajaksi vakavammaksi, -- "tulkoon nyt mitä tahansa!
Ja jos niin täytyisi käydä, tahdon mieluummin olla hänen leskensä, kuin
etten olisi ollut hänen vaimonsa." Äiti pani nopeasti kätensä hänen
suullensa.
Oli hyvä, että molemmat nuorimmat Lossbergit olivat saaneet
kadettikoulusta luvan tulla häihin. Egon ja Ewald tunsivat itsensä
sangen tärkeiksi henkilöiksi, he oikoivat univormupukuista vartaloansa.
Toivottavasti kestäisi sotaa niin kauan, että hekin vielä pääsisivät
mukaan. Anna Maria ei ollut tavannut veljiänsä isänsä kuoleman jälkeen,
ja silloin oli kaikki ollut niin surullista. Mutta nyt kiusoitteli hän
heitä, nauroi ja oli vallaton.
"Sinun ei pidä niin usein pudistaa päätäsi", sanoi Bertholdi salaa
rouvallensa. Tämä puristi hänen kättänsä: hyvä oli, että hän oli häntä
siitä huomauttanut, ei hän ollut itse huomannut niin tehneensä. Eikö
tämä morsian sitten lainkaan ajatellut mikä tulevaisuus häntä odotti?
Hetkinen onnea vain, viikko vain vielä, ja lisälomakin olisi lopussa --
ja sitten seuraisi pitkä, pitkä odotus. Postin odottaminen jännitetyin
mielin, tuskallinen levottomuus, ainainen pelko pahimmasta, Rudolf
oli oikeassa, hän lienee todellakin ollut liian vanha käsittääkseen
niitä tunteita, jotka tekivät nuo nuoret sokeiksi ja kuuroiksi. Salaa
tavotteli hän jälleen miehensä kättä. Kuinka hyvä olikaan, että hän oli
täällä! Itse puolestansa hän synkkine aavistuksineen tunsi olevansa
kuin kovan onnen profeetta, vaivoin vain kykeni hän esiintymään tyynen
ystävällisenä. Hänen sydämessään riehui yhä vieläkin taistelu; jospa
tuo tyttö ei ikinä olisi tullut taloon! Hänen kiintymyksensä Anna
Mariaan oli tykkänään kadonnut.
"Sinä olet mustasukkainen", sanoi hänen miehensä. "Enemmän kuin kaikki
tulevaisuudenhuolet vaivaa sinua se, että sinun nyt täytyy jakaa
poikasi rakkaus toisen kanssa."
Hän painoi päänsä alas: eikös sekin ollut vaikeata? Ei koskaan, ei
koskaan hän olisi taistelutta antanut suostumustaan, ellei rouva
Krügerin synkkä kuva olisi varoittavana varjona langennut hänen
tiellensä.
Heidän lähtiessään kirkkoon alkoi sataa. Sadepisaroita morsiamen
seppeleessä, -- ne tuottaisivat onnea! Miksi ei hän tulisikin
onnelliseksi, -- olihan hän rikas, kaunis, nuori! Uteliaat katselijat,
joita oli runsaasti kokoontunut kirkon edustalle, olivat haltioissaan.
Suopea mumina tervehti kaunista morsianta hänen laskeutuessaan
vaunuista. Olipa hän hieno! Valkoista silkkiä oli hänen pukunsa,
utuisena ja monipoimuisena verhosi häntä morsiushuntu, laskeutuen alas
pyöreästä myrttiseppeleestä. Eikä hän ollut kalpea, kuten morsiamet
enimmäkseen, vaan hänen kasvonsa olivat kukoistavat kuin ruusu. Ja
kuinka sorea olikaan sulhanen! Hiukan nuori tosin vielä!
"Se vika vähenee päivä päivältä", sanoi eräs vanha vaimo.
Sulhasen äiti kuuli kaikki nuo arvostelut, hänen aistinsa olivat tänään
tarkemmat kuin olisi ollut suotavaa. Hän huomasi kaikki nuo uteliaat,
ihailevat, osaaottavaiset, kateelliset katseet. Hän tunsi sadepisaroita
päässänsä, ne tuntuivat hänestä kuin kyyneleiltä. Kirkon sisäänkäytävää
koristavain havuseppelten tuoksu tunki hänen nenäänsä, hän tunsi
karvaan ma'un huulillansa. Hän ei kuullut ainoastaan urkujen ääntä,
joka tulvahti heitä vastaan avoimesta kirkonovesta, hän kuuli myöskin
joka kuiskauksen läheisyydessään.
"Kunpa nuori aviomies vain palaisi takaisin!" sanoi joku. Siihen
vastasi toinen: "Älkääpä tuossa pahoja ennustelko!"
Margareta Dietrich oli myöskin katselijoiden joukossa. Hän seisoi aivan
edessäpäin, eturivissä kirkonoven vieressä, ja kiihkeästi ahmivin
katsein silmäili hän kaunista paria. Pian, pian oli hänkin käyvä
sisään seppelöidystä kirkonovesta, puettuna silkkipukuun, koristettuna
hunnuin ja morsiusseppelein. Hän hengitti kiihkeästi. Hän siirtyi
yhä lähemmäksi: ettei vain mitään jäisi häneltä näkemättä! Hän näki
hymyilyn kauniin morsiamen kasvoilla ja nuoren sulhon ylpeän ilmeen.
Hänen katseensa kävi levottomaksi, hänen silmänsä pyörivät: niin
kauniita -- niin kauniita -- olivatpa he onnellisia! Tuollaisen päivän
olisi hänkin tahtonut elää, sitten olisi kaikki hyvin. Mitään muuta ei
hän tahtonut -- vain elää tuollaisen päivän!
Margareta puristi kätensä yhteen, -- hänestä oli kuin täytyisi hänen
huutaa ääneen: noin paljon onnea, ja hän oli yhä vielä yksin, seisoi
yhä vielä ulkopuolella! Tätä ei hän voinut enää kestää, -- hän
voihkaisi.
"Jos ette jaksa enää seista, niin menkää toki pois", sanoi eräs
nainen. "Toimitus kestää tänään kauan. Noille hän saarnaa kauan."
Hän yritti tunkeutua Margaretan ohitse, mutta tämä työnsi hänet
takaisin. Täällä, täällä pysyisi hän paikallaan, vaikka kaatuisikin
kumoon. Hän oli usein niin heikko, hänen ei enää käynyt syönti, ja
vaatteet riippuivat väljinä hänen ympärillään. Äiti teki, minkä voi,
ja hoiteli häntä, mutta voiko hän vapauttaa häntä ikävästä? Toiset
riutuivat ravinnon puutteesta, hän tunsi selvästi, että häntä riudutti
ikävä.
Kirkossa vaikenivat urut. Mitä pappi puhui, sitä ei voinut kuulla ulos
saakka, mutta Margareta kuuli joka sanan. Nyt hän saarnasi: "Minne
sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä", -- niinhän vihkiäisissä aina
sanottiin. Mutta tänään sanoi pappi vielä paljon muutakin. Hän puhui
rakkaudesta, joka voittaa kaikki, rakkaudesta, joka kestää haudan
tuolla puolen, -- ikuisesta rakkaudesta. Margareta kurotti kaulaansa,
hän nousi varpailleen, hän kuunteli, hän jännitti kuuloansa. Vavistus
kulki läpi hänen ruumiinsa, hänen kasvonpiirteensä värähtelivät,
helakka puna kohosi hänen laihoille poskillensa, ja äkkiä hän kävi
kuolonkalpeaksi. Hänen hengityksensä salpaantui. Nyt lausui pappi
vihkimissanat -- nyt pani hän sormukset heidän sormiinsa -- nyt he
sanoivat: "Tahdon." Kuinka selvästi se kuului!
Kaikki kääntyivät katsomaan Margareta Dietrichiä. Hän oli äkkiä
huutanut aivan lujalla äänellä: "Tahdon!" Ja sitten hän vaipui maahan.
-- -- --
Krügerinkin taloon oli kellojen ääni kuulunut, rouva Krüger tiesi, mitä
se merkitsi. Hänen naapuriensa talossa oli ilojuhla, nuori Bertholdi
vietti häitä. Hän oli tuntenut Rudolfin siitä saakka, kun tämä oli
lyönyt hänen vanhasta päärynäpuustaan päärynät maahan ja siitä syystä
saanut selkäsaunan hänen Gustaviltaan. Kuinka kaikki muuttuikaan!
Nyt oli hän ylhäinen herra, ja hänen Gustavinsa --?! Joskin hän nyt
odotti pian saavansa häneltä tietoja, oli hänen mielensä kumminkin
usein levoton. Rauhatonna kuljeskeli hän kaiken päivää talossaan ja
puutarhassaan. Yksin pesuapulaisestaankin oli hän luopunut. Kaikki
tahtoi hän tehdä yksin, kaikki yksin, -- työtä, työtä tahtoi hän tehdä,
kunnes oli väsynyt kuin koira.
Kellojen juhlallisesti kajahdellessa piteli hän korviansa. Hän ei
voinut kuulla niitä. Sotavihkiäiset olisi hänen Gustavinsakin voinut
saada; kun halusi, olivat ne niin nopeasti saatavissa. Voi toki, hänen
Gustavinsa, hänen poikaparkansa! Yhä lujemmin puristi hän kätensä
korviaan vasten, mutta hän kuuli kumminkin tuon juhlallisen soiton.
Hän laskeutui kellariin ja hyöriskeli siellä perunoittensa,
talvinauristensa ja kaalikupujensa kimpussa niin uutterasti että hiki
valui. Kellari oli pimeä ja syvä, kadulle johtava luukku oli tukittu
oljilla, kellonsoitto oli jo aikoja lakannut, mutta se soi yhä vielä
hänen korvissansa. Kuinkahan mahtoikaan tuo Hieselhahnin tyttö voida?
Tyttö ei ollut tullut häntä tervehtimään, vaikka hän oli pyytänyt
käymään. No, olkoon sitten tulematta!
Nyt oli poikanen jo vuoden vanha -- Gustavin poika! Kuinka hän
mahtoikaan tulla toimeen lapsinensa? Kaikki oli nyt niin kallista,
jokaisen täytyi rukoilla: 'Anna meille tänään meidän jokapäiväinen
leipämme', eikä sittenkään tullut kylläiseksi siitä, mitä jaettiin
leipäkorteilla, jotka nyt olivat olleet jo vuoden ajan käytännössä.
Lihan saanti oli marraskuusta saakka ollut vähissä, -- varmaankin
kärsi Hieselhahnin tyttö puutetta. Ah, jos hän sentään olisi sallinut
Gustavin mennä hänen kanssaan naimisiin! Silloin ei Gustav olisi
eronnut vihoissaan äidistänsä. Silloin ei hänen ajatustensa tarvitsisi
tällä tavoin harhailla kaukaisuudessa -- kuin eksyneet lampaat. Oi
tuota soittoa, tuota soittoa! Se teki hänet aivan hulluksi! Aivan hänen
sisimpäänsä se tunki.
Syvässä pimeässä kellarissaan polvistui Krügerin leski
perunavarastollensa. Ummehtuneen valottomuuden keskeltä kohotti hän
kätensä apua anoen Jumalan puoleen. Mutta tämä ei kääntänyt katsettansa
syvään kellariin. Ei, toistamiseen ei hän enää mennyt Hieselhahnin
tytön luo. Tämän oli nyt tultava hänen luoksensa, se oli oikein ja
kohtuullista!
Yhä lujemmin puristi Krügerin rouva kätensä ristiin, hän taisteli
kellonsointia vastaan, joka saattoi hänet suunniltaan! Hän taisteli
omaa itseänsä vastaan: "Mitä minun on tekeminen? Jumalani, oi
Jumalani!" -- -- --
Toisenkin samassa talossa asuvan henkilön mieltä järkytti tuo
kellonsoitto. Rouva Rossi tiesi, että se oli hääsoittoa; Heinz
Bertholdi oli kertonut hänelle veljestänsä ja tämän onnesta. Melkein
epäröiden oli hän siitä puhunut, ja se oli käynyt niin vaivaloisen
hitaasti, kuin olisi hän mieluummin ollut siitä puhumatta, ja kuitenkin
niin, kuin ei hän saisi kylläänsä tästä puheenaineesta, koska hänen
oman mielensä täyttivät samanlaiset toivomukset.
Anna Mariaan nähden pysyi vanhempi Bertholdi täysin välinpitämättömänä,
mutta hän oli kateellinen nuoremmalle veljelleen siitä, että tällä
oli ollut rohkeutta käydä käsiksi onneen. Ja mitäpä siitä, jos onni
olisikin lyhytaikaista! Heinz oli ainoa, joka täysin käsitti ja
hyväksyi Rudolfin menettelyn. Miksikä äiti oli siitä pahoillaan? Olihan
veli niin oikeassa, -- hän nautti nykyhetkestä, huomisesta huolimatta.
Siihen hänellä oli täysi oikeus. Niin tuli sen tehdä, joka oli sodassa.
Jokaisella ei tosin ollut siihen tilaisuutta, ja se seikka, ettei
Heinz itse voinut niin tehdä, masensi syvästi hänen mieltänsä. Hänen
lomansa oli lopussa, häiden jälkeisenä päivänä oli hänen palattava
rykmenttiinsä.
* * * * *
Ensi kohtaamisensa ja lystikkään kaniinimetsästyksen jälkeen olivat he
joka päivä jutelleet keskenänsä. Nuori mies oli käynyt tervehdyksellä
rouva Rossin luona, ja kenraalitar, joka oli sattunut olemaan
tyttärensä luona, oli ystävällisesti pyytänyt häntä käymään hänenkin
luonansa. Rouva von Voigt iloitsi nähdessään tyttäressään jälleen
elonmerkkejä. Mykkänä ja välinpitämättömänä oli Lili istuskellut
viikkomääriä asunnossaan, -- nyt kävi hän hiukan vilkkaammaksi. Äiti
oli luutnantti Bertholdille kiitollinen siitä. "Mutta älkää puhuko
paljon sodasta", pyysi hän, kun Bertholdi oli hänen luonaan teellä
eikä Lili ollut vielä saapunut, "pelkään, että se järkyttäisi liiaksi
tyttäreni mieltä. Te tiedätte, että hän on kovia kokenut." Nuori
upseeri kumarsi: "Voitte olla aivan levollinen. Minä en puhu mielelläni
sodasta. Mitä siellä kokee, siitä vaikenee mieluimmin."
Niinpä he eivät olleet koskaan puhuneet siitä, mikä kauhuineen
vaaniskeli niin lähellä. He olivat yhdessä käyneet kävelemässä,
Bertholdin oli onnistunut houkutella nuori rouva ulkosalle. Joskin
oli talvi, olivat päivät kumminkin kauniita. Ei ollut kylmä, aurinko
osoitti äkkiä jälleen voimaa, päivällisaikoina voi unohtaa, että
oli vielä tammikuu. Pähkinäpensaat olivat jo puhjenneet kukkaan,
ja läheisen metsän tummanvihreät männyt tuoksuivat, -- eivät kuten
kesällä, kun pihkaisesta rungosta tipahtelee kuumaa sulotuoksua,
niinkuin palavasta uhrikynttilästä, -- nyt oli lemu vienompaa, mutta
täynnä uhkuvaa voimaa.
Kävelyretket virkistivät nuorta rouvaa. Hän oli vieraantunut kotimaansa
metsästä, mutta vaikkakin se oli karua, viehätti se häntä nyt.
Rudolfin hääpäivän aattona olivat he viimeisen kerran kävelemässä
yhdessä. Seuraavana päivänähän Heinzillä ei ollut siihen aikaa, ja
sitten, -- no, sitä ei Heinz vielä tahtonut ajatella. Hänen, katseensa
hyväili tuota rakastettua olentoa, joka kevyesti asteli hänen
edellänsä. Jospa hän edes saisi sanoa hänelle, että rakasti häntä.
Mutta saiko hän tehdä sen? Olihan rouva Rossi puettu syvään suruun.
Kuinka Heinz vihasikaan tuota italialaista! Nuoren upseerin askeleissa
oli kiukkua, ne tallasivat allensa metsän sammalpeitettä. Petollinen
vihollinen oli tuo nuori upseeri hänelle vielä nytkin, oltuaan jo kauan
kuolleena. Oi tuota naista, tuota naista! Muista naisista ei hän enää
tiennyt koko avarassa maailmassa. Heinz kulki aivan Lilin jäljissä,
ja kun tuuli liehautti noita mustia pukimia, niin että ne koskettivat
Heinziä, tuntui se hänestä autuaalliselta.
Vaieten kulkivat he kapeata metsäpolkua, jota olivat käyskennelleet
melkein joka päivä, alas järveä kohden. He pitivät tästä yksinäisestä
polusta, jolla ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, väliin vain
metsävuohen, joka ei lähtenyt pakosalle. Kanuunain paukkuessa, veren
vuotaessa ja tuskanhuutojen kajahdellessa toisaalla, valitusten
täyttäessä pahuuden ja parjausten maailman, olivat he vaeltaneet täällä
syvimmässä rauhassa, -- kuin autuaat henget, jotka ovat unohtaneet
menneisyyden.
Tunsikohan Lili, että Heinz rakasti häntä? Nuoren rouvan katse
oli levollinen, yhä vieläkin hiukan alakuloinen, yksin hänen
hymyillessäänkin, -- oli kuin jokin verho olisi varjostanut noita
ihania silmiä. Jonkunmoisella kateudella vertasi rakastavainen mies
veljensä morsianta tähän naiseen, -- Lili miellyttäisi epäilemättä
hänen äitiänsä. Kunpa hän vain olisi tiennyt, mitä Lili ajatteli
hänestä! Hän piti kyllä hänen seurastansa, sen hän tunsi, mutta tunsiko
Lili muutakin häntä kohtaan? Tuollainen nuori nainen, -- eihän hän
toki voinut aikoa kieltäytyä kaikesta elämänilosta? Ei hän ollut enää
tuollaisen nunnan näköinen, kuin Heinzin nähdessä hänet ensi kerran
Krügerin puutarhassa. Mustaa huntua ei hänellä ollut tänään, -- eikö
hän ollut aivan tyttömäisen näköinen pienine karvalakkeineen? Heinz
asteli hänen jälkeensä ja kuumeiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä;
huominen päivä menisi hukkaan, silloin ei hän voisi käyskennellä täällä
hänen kanssaan, ja ylihuomenna -- taivaan Jumala, ylihuomenna olisi hän
tähän aikaan jo kaukana täältä! Heinzin valtasi äkillinen pelästys, hän
puri hampaansa yhteen.
He seisoivat järven rannalla. Se oli kuin silmä, joka kätkee
salaisuuden. Aivan tutkimaton! Pilviä oli kohonnut taivaalle, sieltä
ei langennut mitään valoa tuonne alas, se kuvasti ainoastaan rinteiden
tummia mäntyryhmiä. Vesi, joka eilen oli hymyillyt auringonhohteessa,
oli tänään kuin vienoon suruun verhottu. Leski seisoi aivan veden
reunassa; tuo synkkä lammikko melkein huuhteli hänen jalkaansa. Hän oli
ottanut lakin päästään ja antoi rantatuulen puhallella ohimoilleen.
Nyt voi nähdä rypyt, jotka raskaat ajatukset olivat uurtaneet hänen
otsaansa. Hänen suupielensä olivat vetääntyneet hieman alaspäin, hän
näytti haikean alakuloiselta.
"Onko teistä ikävää, että minä lähden -- jo ylihuomenna?" kysyi Heinz
hiljaa. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä; se hänen ainakin täytyi
saada tietää.
Lili nyökkäsi. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän käännähti lähteäksensä,
ikäänkuin olisi tuntenut arkuutta.
Nopeammin kuin olivat tulleet, palasivat he takaisin. Lili riensi aina
edellä. Kun he saapuivat Krügerin talon edustalle, ojensi hän kätensä
suudeltavaksi.
"Tapaanko teitä vielä tänään?" Heinzin silmissä kuvastui rukous.
"En ole tänään kotona."
Heinz tunsi, ettei hän puhunut totta, ja se rohkaisi hänen mieltänsä.
"Sitten tulen minä huomenna sanomaan jäähyväiset, vaikka onkin
veljeni häät. Löydän kyllä sopivan hetken -- illan suussa." Hän luuli
tuntevansa vienoa vavistusta kädessä, jota yhä vielä piti kädessänsä.
"Siis huomiseen!" -- -- --
Nuori leski oli viettänyt unettoman yön, -- unettomimman monesta
unettomasta. Joka neljännestunti hän kuuli kirkontornin suuren
kellon lyövän -- räikeästi, koleasti. Se tuotti suorastaan tuskaa.
Hän heittelihe patjojensa keskellä ja istui sitten pystyssä, nojaten
kyynärpäänsä korkealle kohotettuihin polviinsa, pakottava pää käsien
välissä. Akkunain eteen vedettyjen uudinten välitse tunki viimeinen
kuunsäde sisään, ja se leikitteli värähdellen ja omituisia, vaihtuvia
valokuvioita muodostellen hänen miehensä kuvan pinnalla. Tuo kuva
riippui seinällä vastapäätä hänen vuodettansa. Hänen äitinsä oli
antanut suurentaa sen valokuvasta -- se oli ollut äidin ainoa
joululahja hänelle, Lili ei ollut halunnut mitään muuta -- ja nyt?!
Hän kohotti päänsä käsiensä välistä ja tuijotti tuskaisesti valaistuun
kuvaan. Hän voi nähdä sen täysin selvästi: nuo kauniit, parrattomat
kasvot, uljaasti päähän asetetun lakin ja alakuloiset silmät -- eivätkö
ne nyt katsoneet häntä rajattoman surullisesti? Ei, hänestä näytti vain
siltä; erityisen syvästi ei tavallisesti mikään vaikuttanut tuon nuoren
upseerin mieleen. Mutta tänään -- tänään -- oi, hyvä Jumala, eivätkö
nuo silmät katsoneet häneen nuhtelevasti, tylyn uhkaavasti?! 'Joko olet
unohtanut?' Ääni tunki hänen luoksensa: 'Niin pian jo?'
Hän vavahti. Häntä rupesi palelemaan. Voi sinua mies-parkaa! Hän
tervehti hänen kuvaansa tuskallisella nyökkäyksellä: ei, ei, ei hän
ollut häntä unohtanut! Joka päivä, joka hetki näki hän edessänsä
hänen hautansa Monte Pianon vieressä -- kallionlohkareiden keskellä
puuristeineen, jonka hänen sotamiehensä olivat veistäneet. Hän kuuli
vuorituulen kulkevan suhisten sen ylitse, laviinien jylisevän sen
ympärillä, -- hänestä oli, kuin voisi hänen miehensä tuntea vilua
haudassansa. Mutta mitä taisi hän sille, että oli vielä nuori, -- että
hän mielessänsä tunsi ikävöimistä, -- eikä ainoastaan siihen, mitä oli
ollut?
Hän ojensi kätensä rukoilevasti seinällä riippuvaa kuvaa kohden:
'Mies-parkani, en unohda sinua koskaan. Mutta on raskasta olla yksin
ja jäädä yksin olemaankin, kaksinverroin raskaampaa kun tietää,
kuinka ihanaa elämä voi olla kahden!' Mutta voisiko nyt vielä olla
niin ihanaa, voisiko elämä tulla niin ihanaksi toisen kanssa? Hänen
kulmakarvansa vetäytyivät yhteen: hän oli saksalainen nainen, -- ja
sinä hän aina oli pysynyt. Sen hän oli tuntenut sodan ensi päivästä
saakka. Kuinka hän olikaan kärsinyt miehensä innostuksesta! Italialle,
rakkaalle Italiallensa oli tämä tahtonut uhrata ruumiinsa ja henkensä.
Hänen rakkautensa omaan isänmaahansa oli lahjoittanut hänen vaimonsa
takaisin tämän isänmaalle. Nyt ymmärsi Lili häntä niin hyvin, nyt
ei hän enää tuntenut mielenkarvautta siitä, että hän oli asettanut
Italiansa kaiken muun edelle: se oli ollut hänen velvollisuutensa,
kaksin verroin siksi että hän oli upseeri. Mutta siitä oli
sittenkin syntynyt ammottava kuilu heidän välillensä, se erotti
heidät auttamattomammin toisistaan kuin jyrkin vuorenhalkeama, kuin
pohjattomin gletsherin railo. Hän oli menettänyt miehensä jo aikoja
ennen hänen kuolemaansa.
Yksin valvova nainen huokaisi syvään ja heitti jyrkällä liikkeellä
taapäin tukkansa, joka yksinäisinä suortuvina valui pitkänä ja raskaana
hänen kumartuneesta päästään alas kasvoille ja käsille. Nyt oli
seinäkin pimeä, kuunsäde oli sammunut.
Ja äkkiä katosi hänen sisäisenkin katseensa edestä hänen miehensä kuva
-- hän ei nähnyt enää edessään italialaista upseeria, vaan öisestä
pimeydestä tuli esiin saksalainen univormu, saksalaiset miehenkasvot
katsoivat häntä rakastavaisina.
"Ei, ei!" Oliko hän huutanut sen ääneen? Hänen oma äänensä pelästytti
häntä. Kauhuissaan omasta itsestänsä piilotti hän päänsä patjaan: oliko
hän niin uskoton, niin kunniaton, niin arvonsa unohtanut, että hän nyt
jo, jo näin pian, ajatteli toista? Kiihkeän häpeäntunteen valloissa hän
vaikeroi ja ponnisti vastaan: ei, ei voinut olla niin!
* * * * *
Illan suussa oli luutnantti Bertholdi sanonut tulevansa jäähyväisille.
Koko päivän olivat hänen ajatuksensa olleet kohdistetut tuohon iltaan.
Ajan vakavuudesta huolimatta tarjottiin Bertholdin talossa iloinen
hääateria. Tämä tapahtui huolimatta Hedwig Bertholdin mielentilasta,
joka saattoi hänet koko ajan pusertelemaan ja nyppimään palloksi
rypistelemäänsä nenäliinaa. Ei hän tuntenut enää tuskaa siitä,
että hänen täytyi antaa pois nuorimpansa, ei siitäkään, että hänen
vanhempi poikansa oli jättävä hänet seuraavana päivänä, hän tunsi vain
tuskallisen epätietoisuuden tuottamaa levottomuutta. Hänen ympärillään
ja edessään tuntui kaikki aaltoilevan sumunharmaana, utuisen
epämääräisenä. Oliko vielä tulevaisuutta olemassa, vai eikö sitä
ollut? Perin väsyneeksi hän tunsi itsensä. Niin monta tuntia, päivää,
viikkoa, kuukautta sanomattoman kiihkeän toivon vallassa! Kuinkahan
mahtoikaan niiden mieli olla, joilla ei enää ollut toivomisen varaa?!
Hänen ajatuksensa liitelivät tiehensä tästä koristetusta pöydästä,
harhailivat sumunharmaassa aallokossa ja palasivat sitten kumminkin
tänne takaisin. Hänen miehensä katse, joka oli häneen kiintynyt ja tuon
tuostakin antoi hänelle salaisen vihjauksen, kutsui ne takaisin.
Toinen äiti ei myöskään ollut erikoisen hilpeä. Rouva von Lossbergin
ajatukset olivat hänen miesvainajansa luona. Hän olisi varmaankin ollut
onnellinen tietäessään tyttärensä joutuneen tällaiseen ympäristöön.
Mutta olikohan Anna Maria myöskin tervetullut tänne? Äidillä oli
tunne, että vanhemmat olivat panneet vastaan. Ei tosin ollut lausuttu
ainoatakaan siihen suuntaan käyvää sanaa. Hedwig Bertholdilla
ei ollut ylimalkaan ollut juuri mitään sanottavaa entiselle
nuoruudenystävättärellensä, -- sydämellistä tunnelmaa ei ollut saatu
syntymään. Hän sääli tuota surupukuista rouvaa, mutta mitä sille taisi,
että oli ehtinyt vieraantua toisistansa -- niin perinpohjin, kuin ei
ikinä olisi toisiaan tuntenutkaan.
Vallan erilaisissa oloissa elivätkin nuo molemmat. Tässä tämä kaikin
mukavuuksin varustettu huvila, jossa oli kattovalaistus, palmuhuone
kukkivine kasveineen, öljymaalauksia, kallisarvoisia mattoja ja
huonekaluja ja jossa kaikkialla ilmeni varallisuuden kasvattamaa
aistikkuutta. Mitä täällä tiedettiin rahahuolista ja ponnistuksista
saada varat riittämään vähänkin säädynmukaiseen elintapaan! Täällä
olivat kaapit täynnä pito- ja pesuvaatteita, ruokapöydässä hohti hopea
ja hieno porsliini, täällä pidettiin luonnollisena asiana, että ateria
oli aina runsas ja hyvä.
Kaikki tämä lisäsi yhä köyhän majurin lesken mielenahdistusta.
Hän istui hiljaa ja vaatimatonna viheliäisissä mustissa
silkkipukimissaan hääpöydän ääressä, joka oli koristettu kristallein
ja hennon vihannan keskellä upeilevin valkoisin kukin. Tyttärensä
kunniaksi oli hän tänään pannut kaulaansa Lossbergien sukukoristeen,
hienon rautaisen rengasketjun, joka oli kuin mustista hiuksista
punottu, ja jossa riippui suuri kellutin -- kruunu ja vaakuna --,
kaikki tyyni ihmeellisen tarkkaa jäljennöstä kultakoristeesta, jonka
majurin isoisän äiti vapaussotien aikana oli uhrannut isänmaalle.
Talonisäntä kilisytti moneen kertaan laseja hänen kanssaan: "Poikienne
malja!" Rouva kiitti ja joi aivan pienen kulauksen samppanjaa, joka jo
oli lakannut kuohumasta. Hän oli antanut lasinsa seista liian kauan,
hän oli tottumaton juomaan samppanjaa eikä hän pitänytkään siitä, --
hänestä sillä oli karvas maku.
Sen paremmalta maistui se kadeteista. Herra Bertholdi huvittelihe
täyttämällä hyvin uutterasti molempain nuorten Lossbergien lasit.
Silloin kumarsivat he kohteliaasti, lyöden tuolin alla kantansa
yhteen: "Kiitän nöyrimmästi!" Käytökseltään olivat nuo molemmat jo
täysiä luutnantteja, ja kumminkin kuvastivat heidän pyöreät kasvonsa
lapsellisen viatonta onnellisuutta. Mitä sanoisivatkaan toverit!
Samppanjaa olivat he juoneet -- oikeata ranskalaista samppanjaa!
Reippaasti nousi Ewald paikaltaan ja kohotti lasinsa: "Eläköön herra
kapteeni, kunnioitettu isäntämme ja appemme! Eläköön!" Ja "Eläköön!
Eläköön!" huusi myöskin Egon kimeällä lapsenäänellään.
Tuskallisesti silmäili majuritar poikasiansa: eivätköhän he juoneet
liiaksi? Bertholdi lohdutti häntä nauraen: jos niin olisikin, niin
voisivathan he vielä huomenna nukkua päänsä selviksi. Hänelle tuottivat
huvia nuo poikaset, joista voi huomata, kuinka hauskaa heidän oli. Hän
keskusteli heidän kanssaan, ja he kävivät vähitellen niin iloisiksi,
että hänen täytyi sanoa: "No, mutta poikaset!" -- Hän ei huomannut,
ettei oikeastaan kukaan muu puhunut kuin hän ja kadetit.
Morsiuspari kuiskutteli hiljaa keskenänsä; he eivät nähneet mitään
muuta eivätkä ketään muita kuin toisensa. Rudolfin silmät loistivat:
heti nousisi Anna Maria pöydästä, riisuisi yltään morsiustamineet,
pukeutuisi matkaa varten. He aikoivat matkustaa tänä iltana Dresdeniin
ja viettää siellä loman loppupäivät.
Heinz Bertholdi odotti kiihkeästi tuota hetkeä: silloin voisi hänkin
lähteä. Hän oli ollut koko päivän hyvin kärsimätön. Kuta pitemmälle
iltapäivä kului, sen kärsimättömämmäksi hän kävi: eikö vieläkään noustu
pöydästä! Sen kiihkeämmin ei sulhokaan voinut odottaa tuota hetkeä.
Vihdoinkin! --
Nuori upseeri pujahti talosta ulos. Ihmeellistä, -- hänellä oli
tänään sama tunne kuin ollessaan ensi tiedusteluretkeltään: sama
kiihtymys pisteli hänen suonissansa, mutta sen ohella oli hänen
mielensä jääkylmä, tyyni kuin kuolema. Nyt kuten silloinkin oli elämä
kysymyksessä. Jäisikö hänelle mitään tulevaisuudentoiveita? Se täytyi
hänen saada tietää tänään, tänä eronhetkenä.
Ei hän ollut suotta viettänyt unetonta yötä, muistellen Lilin jokaista
ilmettä, punniten jokaista hänen sanaansa, tehden johtopäätöksiä
hänen viattomimmastakin lausunnostaan. Lili ei ollut suonut hänelle
ainoatakaan katsetta, joka olisi ilmaissut muuta kuin viatonta
ystävyyttä, hän ei ollut luvannut hänelle mitään, ei tavalla eikä
toisella. Ja kumminkin tuntui Heinzistä siltä, että hän oli oikeutettu
tekemään ratkaisevan kysymyksen.
Päättäväisesti kääntyi hän hänen kadullensa - nopeasti vielä parin
puutarha-aidan ohitse -- tuolla oli pieni Krügerin talo, hänen
vanhempiensa huvilan takana. Ylhäältä Lilin asunnosta loisti valo.
Alhaalla oli vielä pimeätä, ulko-ovi oli lukitsematta. Kärsimättömästi
työnsi hän sen auki ja pyrki hapuillen nopeasti sisään. Silloin
juuri tuli rouva Krüger keittiöstään -- kuului huudahdus -- tarjotin
astioineen putosi hänen käsistänsä nimisten lattialle.
"Voi sentään, rouva Krüger, pelästytinkö teidät?" Osaaottavaisena
kumartui luutnantti Bertholdi auttaakseen häntä kokoamaan sirpaleet
himmeässä valontuikkeessa, jonka keittiölamppu loi pimeään eteiseen.
Rouva Krüger vapisi. "Te se olette, -- te se olette --!" Sanomaton
pettymys ilmeni hänen vitkalleen lausumissaan sanoissa.
"Niin, minä! Kenen te sitten arvelitte tulevan, rouva Krüger?"
Rouva Krüger ei vastannut siihen mitään. Vaivaloisesti kohottautuen
pystyyn kumarasta asennostaan, kulki hän horjahdellen siruinensa
takaisin keittiöön. Oven paiskasi hän kiinni jälkeensä.
Omituinen olento, tuo vanha Krügerin leski. Miksihän hän pelästyi niin
pahasti? Mutta sitä ei luutnantti Bertholdi tuumiskellut sen tarkemmin.
Juuri oli yläkerroksen erottava lasiovi auennut, kynttilä kädessä
kumartui Lili kaidepuitten ylitse.
"Minun täytyy näyttää teille tietä. Palvelustyttöni on poissa,
porraslamppua ei ole vielä sytytetty!" Hän huusi sen lujasti, koettaen
saada äänensä sävyn iloiseksi, joskin hänen kasvonsa puhuivat toista
kieltä. Silmät tuossa alaspäin kumartuneessa vaaleassa päässä, joka
kynttilänvalossa vaikutti kuin pyhimyskehän ympäröimältä, olivat tumman
reunustamat, luonnottoman suuret.
Lili -- hänen Lilinsä! Hellä liikutus valtasi miehen, joka kiiruhti
portaita ylös, molemmin käsin olisi hän halunnut tarttua rakastettuunsa,
kohottaa hänet ylös maasta, kantaa häntä ikuisesti käsivarsillaan.
Kuumin, vavahtelevin huulin suuteli hän hänen käsiänsä. Lili veti ne
pois.
Lili tunsi mielensä hämmentyvän: käsittäisiköhän tulija väärin sen,
että hän oli nyt, nyt juuri niin yksin asunnossaan? Niin, hän oli
tahallaan lähettänyt pois palvelustytön, sillä tällä oli tapana
kuunnella oven takana, ja tänään, sen hän tunsi, tänään ei hän pääsisi
siitä mihinkään, tänään puhuttaisiin sellaista, jota kenenkään muun
ei tarvinnut kuulla, mikä oli tykkänään heidän kahden välinen asia.
Hän voitti hämmennyksensä ja hänen surumielinen katseensa kiintyi
luottavaisesti Bertholdiin: ei, tuo mies ei ajattelisi hänestä mitään
pahaa, ei koskaan.
"Kuinka nopeasti nämä lomapäivät ovatkaan kuluneet", sanoi hän,
pakottautuen hymyilemään, masentuneen sydämensä vaikeroimisesta
huolimatta. Nyt hän läksi pois, tuo hyvä, rakas olento! Tuo mies,
joka vielä äskettäin oli hänelle vieras ja joka nyt jo oli hänelle
niin tuttu, kuin olisivat he kuuluneet yhteen. Tässä ei ollut mitään
erottavaa kuilua -- sama kansa, sama isänmaa, sama kotiseutu! --
Mutta sittenkään se ei saanut tapahtua. "Kiitän teitä kaikista niistä
hetkistä, jotka olette omistanut minulle. Olen niin mielelläni ollut
kanssanne kävelemässä. Se on virkistänyt minua. Olin pysynyt erilläni
kaikesta, liiaksi vetääntynyt yksinäisyyteen. Te olette saanut minut
hiukan palaamaan takaisin elämään. Nyt en tahdo enää niin vetääntyä
kuoreeni." Lili katsahti arasti vieraaseensa, -- miksi ei tämä
sanonut mitään? Hän teki tilanteen emännälle todellakin vaikeaksi!
Lili ponnisteli edelleen: "Kirjoitattehan te minulle joskus, eikö
totta? Se tuottaisi minulle suurta iloa. Meistä on tosiaankin tullut
niin hyvät ystävät tämän lyhyen ajan kuluessa, että meidän toki
täytyy tuon tuostakin saada kuulla jotakin toisistamme. Olen myöskin
aikonut rohjeta mennä vierailulle äitinne luo -- olemmehan naapurit.
Aikaisemminhan minä en kyennyt mihinkään." Hänen kätensä, joka velttona
riippui sylissä, silitteli mustaa pukua. "Näin surupuvussa tuntee
itsensä niin araksi. Mutta nyt alkaa kaikki käydä paremmin -- te olette
auttanut minua!" Hän hymyili Bertholdille, mutta vältellen katsetta,
joka haki hänen silmiänsä. Hän tunsi sisäistä vavistusta: eikö hänen
vieraansa puhuisi mitään, ei auttaisi häntä tässä vaivaloisessa
seuran pidossa? Täytyihän hänen toki käsittää, ettei hän voinut, ei
saanut menetellä toisin! Oi, jospa hän mieluummin olisi lähtenyt
jäähyväisittä! Silloin olisi Lili nyt saanut itkeä yksin, kenenkään
näkemättä! Mikä tuskan hetki tämä olikaan!
"Teidän veljenne on kai hyvin onnellinen?" Se oli kovin kömpelö
kysymys, mutta hän ei tiennyt enää mitä sanoa. Hänet saattoi aivan
sekaisin se, että Bertholdi herkeämättä katsoi häneen silmin, jotka
olivat aivan toisenlaiset kuin ne tummat silmät, jotka hänestä kerran
olivat tuntuneet niin pohjattoman syvällisiltä. Näissä kirkkaissa
sinisissä silmissä kuvastui yhtä paljon rakkautta, yhtä paljon
hellyyttä -- täydellistä, uskollista antaumista. "Sanokaahan nyt
jotakin!" virkahti Lili lopuksi. "Miksi te että puhu mitään?"
"Enhän minä saa!" Heinzin ääni oli käheä mielenliikutuksesta. Nyt
tavotteli hän Lilin kättä, tämä pyrki lempeästi vetämään sen pois,
mutta hän piti siitä auttamattomasti kiinni. "Huomenna minun täytyy
lähteä pois -- ken tietää, palaanko takaisin, -- saanko minä toivoa",
-- hän sai vaivoin puhutuksi -- "saanko ottaa mukaani sotaan toivon --
toivon -- --"
"Toivon?!" toisti Lili koneellisesti. Ah, hän tiesi liiankin hyvin,
mitä toivoa Bertholdi tarkoitti. Mutta voiko hän, saiko hän suoda
hänelle toivoa? Vuorenrinteellä oli hauta, jonka ympärillä tuulet
suhisivat ja laviinit jylisivät. Hän, joka siinä lepäsi, ei kuullut
tuulten suhinaa eikä laviinien jylinää, mutta hän kuuli, kuinka hänen
leskensä nyt tässä puhui toiselle miehelle. Lilin sydän tykytti
tuskaisesti, häpeänpuna kohosi hänen kalpeille kasvoillensa. Hitaasti
pudisti hän päätänsä: "Mieleni täyttää niin syvä suru." Rukoilevasti
katsoi hän ystäväänsä, hänen ilmeensä oli liikuttava. "En voi antaa
teille toivoa, -- en _sitä_ toivoa, jota te tarkoitatte."
Bertholdi yritti hypähtää pystyyn, sanoa jotain, huutaa jotain,
kirkaista. "Hiljaa!" äännähti Lili.
Hänen lempeä äänensä, joka oli hiukan vavissut, kävi lujaksi.
"Häpeäisin omaa itseäni, jos voisin niin pian unohtaa menneisyyden.
Miesparkani oli minulle kerran hyvin, hyvin rakas. Ja nyt" -- hän
irroitti kätensä, jota Bertholdi yhä piteli, ikäänkuin verhoutuen
mustan pukunsa suojaan, hän veti sen ahtaammin ympärilleen, -- "nyt
mietiskelen sitä, kuinka surullista on, että kaiken piti käydä sillä
tavoin. Ja kuitenkin -- kuinka hyvä!" Hän koetti hymyillä, hän katsoi
avomielisesti nuoreen mieheen: "Luuletteko, että olisin enää voinut
viihtyä Italiassa? Tuo maa on minulle rakas, -- mutta nyt? Ei, siitä ei
ikinä olisi tullut hyvää. Parempi on, että kävi näin."
Bertholdi tavotteli jälleen hänen kättänsä, hänen molempia käsiänsä:
siinähän hän itse sanoi, että oli hyvä että hän oli tullut vapaaksi.
Italia ei enää koskenut häneen, täällä, täällä oli Saksanmaa ja
saksalaisen miehen rakkaus. "Hyvä, rakas rouva!" Mitä kaikkea
tahtoikaan hän sanoa hänelle, miten häntä rukoilla, houkutella,
-- anastaa hänet omaksensa kuin valloitetun kaupungin! Kiihkeän
intohimoisesti, antautuen kokonaan tunteittensa huumaukseen halusi hän
vetää hänet puoleensa, huutaa hänelle sadoin, tuhansin kerroin: "Unohda
entiset, nauti nykyhetkestä, -- rakastan sinua, rakastan sinua!" Mutta
tuo kaikki jäi tekemättä. Katse tuikeana peräytyi Lili, ja kuin arvaten
nuorukaisen ajatukset hän lausui: "Jos todella olette minun ystäväni,
ette saa puhua minulle tuolla tavoin. En tahdo kuulla mitään. En
myöskään tahdo toistamiseen kokea kaikkea odotuksen tuskaa ja hätää,
jonka jo kerran olen kokenut, -- en kestä, en kestä sitä. Jääkää
hyvästi, rakas ystävä!"
Nyt yritti hän ojentaa Bertholdille molemmat kätensä. Mutta tämä ei
huomannut tuota hänen liikettänsä. Ei hän myöskään huomannut, kuinka
kalpeat Lilin kasvot olivat, ei hänen arkaa, tuskaista katsettansa.
Hän näki vain, että hän väistyi, huomasi vain hänen vastarintansa. Se
auttoi hänet tyyntymään. Nyt tuli hän jälleen tajuihinsa. Hän oikaisi
itsensä, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: hän tahtoi
salata, kuinka läheltä tämä häneen kävi! Ja kumminkin tuntui elo
hänestä äkkiä täysin arvottomalta, mitättömältä kaikki, minkä puolesta
hän oli taistellut. Hän olisi halunnut heittäytyä maahan kuin hillitön
poikanen. Mutta hän kumarsi Lilille teennäisen kohteliaasti: "Voikaa
hyvin, hyvä rouva!"
Lilin silmät kyyneltyivät. Oi, jospa hän tietäisi, mitä Lilin
mielessä liikkui! Nyt hän läksi hänen luotansa -- tällä tavoin -- ja
kumminkaan ei Lili olisi tahtonut mitään niin kuin kietoa kätensä hänen
kaulaansa ja kuiskata hänen korvaansa: "Oi palaa, palaa myöhemmin!"
Mutta hänen täytyi sittenkin antaa hänen mennä menojansa; hän tunsi
sen selvästi: oli tarpeen vain sana, katse, hengähdys -- ja se, mitä
hän pelkäsi, olisi tapahtunut. Luutnantti Bertholdi oli vapaa, hänen
ei tarvinnut tehdä kenellekään tiliä teoistansa, mutta hän, Lili?!
Hänen leskenpukunsa oli vielä uusi, hänen miehensä hauta ei ollut
vielä ruohottunutkaan. Hän oli vielä sidottu. Hänen oli tehtävä tiliä
miehellensä, joka maailman silmissä oli kuollut, vaan joka eli häneen
nähden. Ei, hän ei voinut sille mitään, tällaiseksi täytyi jäähyväisten
muodostua. Toisin ei saanut olla.
Mutta siihen ei hän voinut mitään, että hänen silmistänsä alkoi
tipahdella kyyneleitä. Niitä ei Bertholdi nähnyt. "Palatkaa myöhemmin!"
kuiskasi hän. Poistuva mies ei kuullut hänen sanojansa.
Heinz oli jäähyväisiksi suudellut häntä kädelle, nyt hän oli ovella.
Hän oli jo tarttunut kädensijaan -- tunteet pyrkivät äkkiä valtaamaan
Lilin mielen. Äkkiä tuli hänen eteensä kysymys: oliko kieltäytyminen
todellakin paikallaan? Ilta oli niin pimeä, kaikkialla vallitsi
hiljaisuus, talo oli yksinäinen ja tässä olivat vain he molemmat --
kahden kesken -- ulkona maailmassa odotti tuska ja taistelu -- -- --
Hän rientäisi -- rientäisi hänen jälkeensä! Ken voisi estää häntä
tarrautumasta häneen kiinni, häntä pidättämästä?! Hänen nuoruutensa,
hänen luontonsa vaati oikeutensa. Hän rakasti tuota miestä, sen tunsi
hän tänä hetkenä selvästi, -- mitä häneen koski mikään muu?!
Mutta vaieten hän taivutti päätänsä jäähyväisiksi, saattoi
vierastaan eteiseen, kumartui kaidepuitten ylitse ja tervehti vielä
kädenliikkeellä.
Heinz ei ollut enää katsahtanut taaksensa, ei luonut enää silmäystäkään
häneen. -- --
Sokean tavoin hapuillen oli Bertholdi tullut talosta ulos. Pimeä katu
näytti hänestä vielä pimeämmältä, ja hänen korvansa olivat kuurot, --
kuurommat kuin monipäiväisen rummutuksen jälkeen sotakentällä. Hänen
polvensa notkuivat, hänen kasvonpiirteensä vavahtelivat. Hermot tekivät
hänelle jälleen kepposen, kuten pahimpain päiväin jälkeen Marnen luona.
Hän kuuli kimeän huudahduksen, joka saattoi hänet säpsähtämään.
Seurasi toisia huutoja, -- lapsia siellä oli, jotka pitivät niin kovaa
ääntä. Asemalta päin, pääkatua pitkin, kuului reippaita, hypähteleviä,
tepastelevia askeleita. Joukko poikasia juosta lotisutteli läpi
syvimmän loan, lätäköt roiskahtelivat, jokainen halusi olla etumaisena.
He kirkuivat, nauroivat, toitottivat iloiten ja riemuiten: "Huomenna on
lupa! Huomenna on lupa!"
Ja kellot alkoivat jälleen soida, -- kumeasti, juhlallisesti. Ovet
paukkuivat, akkunat aukenivat: soitettaisiinko kolmeen kertaan?
Hiljainen katu oli äkkiä käynyt eloisaksi, pimeä esikaupunki
valoisammaksi. Soitto lakkasi, alkoi uudelleen, lakkasi taas ja alkoi
sitten kolmannen kerran.
Liput liehumaan! Cettinje, Cettinje! Montenegron pääkaupunki oli
valloitettu. Jälleen yksi kaupunki lisää.