Uusien joukkojen lähtiessä rintamalle, kajahtivat eläköön-huudot jo
hiukan laimeammin. Sotaa oli kestänyt jo liian kauan! Kaksi sotatalvea
-- se kysyy lujuutta! Lomalle päässeet, jotka tulivat lännestä,
olivat kertoneet kammottavia seikkoja, -- ei siis ihmekään, jos moni
nuorukainen, joka ei ollut ennen pelosta tiennyt, tunsi selkäänsä
karmivan. Mitäpä hyödytti, joskin Montenegro oli pyytänyt rauhaa
-- pienet varkaat hirtetään, suuret päästetään menemään -- mitään
rauhantuntua ei ilmassa vielä ollut. Ja kumminkin oli luonnossa jo
kevään oireita. Varhain se oli tullutkin. Jo helmikuussa soittelivat
sääskipatsaat sulaneissa puutarhoissa, viettäen iloisia karkeloita.
Kuuma ottelu oli käynnissä Verdunin edustalla. Onneansa sai kiittää
se, ken siellä henkensä säilytti. Ne vaimot, jotka tiesivät miestensä
siellä olevan, käyttäytyivät kuin hätääntyneet kanat, joita haukka
ajelee. Kenpä heistä voikaan varmuudella sanoa: Mieheni elää vielä! Ei
saapunut kirjeitä, ei kortteja, -- ne takavarikoitiin. Tavarakääröjä
ei nyt myöskään käynyt lähettäminen. Se oli melkein raskainta
kaikesta. Kuinka halukkaasti olikaan ostettu kala- ja lihasäilykkeitä,
konjakkipulloja, leivoskoteloita, suklaalevyjä, virvoituskaramellejä,
niin että ne korkeasta hinnastaan huolimatta katosivat näyteakkunoista
nopeasti kuin akanat tuulessa. Kenpä olisi epäröinyt laskea viimeiset
setelinsä puodintiskille yhdenkin makupalan lunnaiksi. Tiesihän näin
edes toimittaneensa miehellensä päivän, jolloin hän sai syödä jotain
mieleistänsä. Moni muoriparka tutki ensin varovasti kielenkärjellään
makeisia, joita laitteli kääröön: oivallista, ei siinä ollut vielä
mitään lisäkettä, vaan ihka oikeita jauhoja, oikeata voita. Poikanenhan
oli niin perin ahnas leivoksille! Ja muori myhähteli tyytyväisenä
ja tunsi vielä makean maun kielellänsä syödä natustaessaan kuivaa
leipäänsä.
Lomasta ei näyttänyt olevan tietoakaan, lännestä ei saapunut
ketään. Venäjältä tuli joitakuita, mutta se rintama ei erikoisemmin
kiinnittänyt mieliä. Verdun, Verdun -- siinä kiertelivät kaikkien
ajatukset. Lukemattomat lapset Saksan valtakunnassa panivat kätensä
ristiin iltarukoukseen isän puolesta, joka oli valloittamassa
Douaumontia ja Vauxia, noita panssarilinnoituksia, jotka antoivat
pahempia iskuja kuin minkään hirviön hampaat. Lukemattomat sydämet
avarassa Berlinissä jähmetytti kauhu kuolinilmoituksista, joita oli
palstojen täydeltä sanomalehdissä, -- jäisikö ainoatakaan eloon!
'Kiihkeitä jälkijoukkojen taisteluita',-- jokainen tiesi, mitä se
merkitsi.
Esikaupungissamme oli niistä vaimoista, joiden miehet olivat
Verdunin edustalla, Dombrowskin eukko ehkä ainoa, joka ei ollut
menettänyt naurulahjaansa. Että Stanislaus ei kirjoittanut, se
ei tuottanut hänelle levottomuutta, -- olihan hän usein ennenkin
ollut kirjoittamatta. Lyhyet olivat tiedonannot aina olleet: 'Rakas
Minka, olen terve. Näkemiin. Tervehdys Stanislaultasi.' Mitäpä
väliä sillä oli, lukiko hän tuon vai oli lukematta! Miesparka oli
huono kynäniekka. Huonohan hän itsekin oli. Hänen kaukaisessa
kotiseudussaan Ylä-Sleesiassa, missä hän oli tutustunut mieheensä
ollessaan kaivostyössä mukana hiilten kuljetuksessa, ei vaadittu
kaunokirjoitustaitoa. Nyt oli Stanislaus jo liian vanha sitä
oppiakseen, lähenteli jo neljääkymmentä. No, hän oli varmastikin vielä
elossa, jos niin oli Jumalan tahto. Eikä Minka edes varmasti tiennyt,
oliko hän mukana juuri Verdunin edustalla, hänen viime korttinsa
leimassa oli vain ollut 'Länsirintama'.
Sillävälin kuin toiset naiset, joita kaunis Minka tapasi
ostoretkillään, olivat kuin tuulessa lepattavat sammuvaiset
liekit, komeilivat hänen kasvonsa miellyttävän täyteläisinä. Hänen
toimeentulonsa ei ollut niinkään huonoa. Saihan sitä sentään
ansaituksikin, kun vain osasi pitää huolta itsestänsä. Olihan hänellä
maapalstansa ja voihan sitäpaitsi -- sitäpaitsi -- hän ei sanonut
suoraan, millä tavoin sitäpaitsi kävi ansaitseminen. Mutta vihjauksia
hän sentään antoi tuon tuostakin. Kun hänen vuokralaisensa vakava katse
silloin kiintyi häneen nuhtelevana ja hiukan halveksivana, tyrskähti
hän nauruun. Aika typerä hän oli, tuo Hieselhahnin tyttö, eihän hän
ollut lainkaan ruma, olisihan hänelläkin voinut olla paremmat päivät.
Tulisipa vain kerrankin hänen seurassaan käyskentelemään asemalla,
missä kaupunkiin majoitetut sotamiehet ostivat Dietrichiltä sikareja
tai seisoskelivat ilmoitustaulun luona sotauutisia lueksien. Silloin
olisi varmaan hänenkin osalleen löytynyt jokin, joka omisti jotakin.
Oma syynsä, jos hänen oli vaikea tulla toimeen!
Gertrud oli jäänyt velkaa vuokrastansa. Tänään alkoi maaliskuu, hänen
olisi ollut jälleen maksettava, eikä hän voinut maksaa edellistäkään.
Epäröiden astui hän keittiöön, missä Minka Dombrowski istui kuuman
hellan ääressä selkäänsä lämmitellen. Minka oli vielä puettuna
aamutakkiin ja alushameeseen, uniset silmät puoliummessa. Gertrudista
oli kuin olisi hänen mieltänsä alkanut etoa -- tuossa istui vaimo
laiskana ja tyytyväisenä, ja Dombrowski makasi tuolla kaukana
mutaisessa juoksuhaudassa tai ehkäpä verissään. Hänelle kohosi kurkkuun
jotain, joka pyrki esiin, mutta hänen täytyi pidättää jokainen nuhteen
sana ja hillitä katseensakin. Hänellähän oli anomus lausuttavana. Katse
maahan luotuna meni hän lähemmäksi.
"Jo hereillä?" sanoi Minka, raaputtaen tuuheata tukkaansa. "Juon
vielä kupin lisää, kovin on vielä varhaista. Kas tässä" -- hän veti
paikaltaan nousematta kupin lähemmäksi ja kaatoi siihen, "maistuu kai
teillekin päivän alkajaisiksi kulaus kuumaa."
"Ei, kiitoksia." Gertrudista tuntui ettei hänen käynyt nauttiminen
tippaakaan, niin viehättävältä kuin juoma tuoksahtikin. Se oli vielä
oikeata kahvia; pitkiin, pitkiin aikoihin ei hän enää ollut saanut sitä
maistaa. "Nyt on jo maaliskuu", alkoi hän soperrella, "mutta en voi
kumminkaan maksaa teille -- maksaa vuokraa -- muuta kuin kuluneelta
ajalta."
"No, antaapa olla sitten." Minka haukotteli. "Paljonkos te sitten
olette minulle velkaa?"
"Koko helmikuulta vielä", sanoi Gertrud hiljaa. Hehkuva puna kohosi
hänen poskillensa.
Kaunis Minka kuunteli häntä tyynesti. "Ei se ole niin vaarallista",
naurahti hän, "nälkään en silti kuole. Maksatte sitten ensi kuussa
kaikki kerrallaan."
"Kun vain voisin!" Ahdistava tuska saattoi Gertrudin äänen melkein
kuulumattomaksi. "Enhän olisi muutoin velkaantunut, vaan kun minun
täytyi lapsen sairauden takia jättää reppujen neulonta ja hakea sitten
muuta työtä. Olkisäkkien neulomisesta maksetaan vähemmän. Älkää panko
pahaksenne!"
Hän laski rahojansa hellan reunalla. "Tämä on siis helmikuulta. Ja te
suostutte vielä odottamaan? Monet kiitokset!"
Dombrowskin eukko kaatoi itselleen lisää kahvia ja pani kaksi palaa
sokeria sekaan. "Kohtapuoleenhan kuuluu sokeristakin tulevan loppu.
No, mitäpä siitä, kun vain miehiä on olemassa!" Hän päästi helakan
naurun. "Älkäähän toki heti joutuko noin kauhistuksenne, neiti, minähän
tarkoitan vain että on sotilaita antamaan ranskalaisille selkään."
Gertrud käännähti poispäin: uskaltaisiko hän sanoa mitä ajatteli?
Oli vielä varhainen aamu, aurinko ei ollut vielä noussut. Pienen
keittiönakkunan himmeistä ruuduista tunki sisään kostea, kelmeä hämärä.
Ulkona odottelivat kedot kevään saapumista, mutta ne vaikuttivat vielä
elottomilta, -- väritöntä oli versova vilja. Lyijynkarvaisena kuvastui
kaukainen metsä. Pihassa paukutteli kevättuuli vajan ovea. Ja tuota
tuulta vastaan täytyi Gertrudin nyt lähteä taistelemaan -- häntä
puistatti. "Olisittekohan, Minka, kiltti ja pitäisitte lasta hiukan
silmällä? Nyt se on juonut maitoa. Päivällisliemen olen pannut uuniin.
Ja ettehän te unohda häntä." Pää kumarassa poistui hän. Ei olisi ollut
ensi kerta, jos Minka olisikin unohtanut pienokaisen.
"Odottakaas hiukan!" huusi Minka. Hän hypähti paikaltaan ja juoksi
toisen jälkeen. Kaunis Minka ei ollut kostonhaluinen. Tänä hetkenä
kuvastuivat hänelle vain Gertrudin alakuloiset kasvot, eikä hän
ajatellut hänen halveksivia katseitansa tai kieltäytymistään lähtemästä
asemalle hänen kanssaan. Hän laski upean käsivartensa tytön hartioille:
"No, pää pystyyn! Vuokrasta viisi! Kas tässä!" -- ja hän riensi hellan
luo, otti rahat, antaaksensa ne Gertrudille takaisin: "Otatte nämätkin
takaisin. Maksulla ei ole mitään kiirettä!"
Gertrud ei ottanut rahaa takaisin. Mutta kun hän nyt riensi asemalle
nopein askelin, kuvastui tuulen tuoksinassa koko ajan hänen eteensä
tuo täyteläinen, kirkassilmäinen nainen. Työssäkään ollessaan ei hän
saanut häntä karkotetuksi luotansa. Miten kävisikään, jos mies saisi
siitä vihiä? Varoituksista ei Minka välittänyt. Eikä ollut edes kysymys
yhdestä vain! --
Naisilla, jotka neuloivat Gertrudin kanssa olkisäkkejä isossa kylmässä
piharakennuksessa, joka aikaisemmin oli ollut työpaja, oli tänään
paljon kertomista. Tänään ei saatu valmiiksi niin monta kappaletta kuin
muulloin, yksin ahkerimmatkin urakkatyön tekijät keskeyttivät tuon
tuostakin neulontansa. Kaikkien mielet olivat kiihdyksissä. Eiköhän
neiti ollut vielä lukenut siitä. Johan siitä oli kaikissa lehdissä!
"Tuollainen katala luontokappale, mokomakin ketkale! Mies sodassa
ja hän hankkii itselleen rakastajan. Mies saa lomaa ja ehtii kotiin
ennen kirjettä, jonka piti siitä ilmoittaa. Joku päästää hänet sisään,
pilkkopimeässä hän kiipee portaita ylös -- Ackerstrassen varrella se
oli, pihanpuolella neljännessä kerroksessa. Hän hiipii hiljaa, aivan
hiljaa, -- kuinka onkaan vaimo iloitseva! Silloin kuulee hän sisältä
miehenäänen -- seis, ken siellä on hänen luonaan? Tuota ääntä ei hän
tunne -- outo vieras hänen talossaan! -- ja kello puoli kaksi yöllä!
Hän tirkistää avaimenreiästä, -- avain on lukossa, eikä hän näe mitään,
mutta oven alitse tunkee hieman valoa. Vaimo ei ole yksin, hänellä on
joku luonansa! Nyt nauraa hänen vaimonsa -- kuinka tuttu onkaan hänelle
tuo nauru! Ja helliä siellä ollaan! Tuhat tulimmaista, kirotut konnat!
Ja hän, aviomies, seisoo tässä pääsemättä sisään!"
"Ja sitten hän potkaisi oven auki", kertoi toinen. "Ja kun hän nyt
ponnahti sisään kuin pommi keittiöönsä, näki hän kaikki. Juuri oikeana
hetkenä. Silloin hän surmasi miehen. Käykö häntä siitä moittiminen?"
"Entä vaimo, tekikö hän hänelle jotain?" kysyi Gertrud vavisten.
"Siitä ei mulla ole tietoa. Kirkunut oli vaimo kuin hullu. Lähtönsä kai
hänkin olisi saanut, vaan ihmiset ehtivät apuun, paha kyllä. Olisi mun
puolestani saanut tappaa hänetkin".
Tappaa! Gertrudia värisytti.
"Malttakaa mielenne", sanoi vanha vaimo, joka tähän saakka oli
vaiennut, ja omituinen hymyily, puolittain ivallinen, puolittain
alakuloinen, väreili hänen ryppyisillä, kärsimysten runtelemilla
kasvoillansa. "Miehet tekevät juuri samaten. Luuletteko te sitten, että
he ranskattarien seurassa, tai missä milloinkin ovat, aina pysyvät
uskollisina? Se ei pälkähtäisi heille päähän! Mutta me, me" -- hänen
käheä äänensä kävi äkkiä kimakaksi ja kiivaaksi -- "me emme saa tehdä
mitään sellaista. Luuletteko te sitten, että tuollaisen nuoren vaimon,
-- joka kenties ei välitä ollenkaan miehestänsä tai kenties ajattelee
häntä aivan liiaksikin, -- luuletteko että hänen on niin helppoa olla
yksin? Aivan yksin, ilman mitään sydämen tyydykettä."
"No jopa nyt jotakin!" Nuorempi vaimo, joka äsken oli puhunut, oli
vallan kauhuissaan. "Ja te puolustatte sitä vielä! No niin, teiltähän
sitä kyllä voi odottaa!" Sana 'teiltä' kajahti halveksivalta. "Sen
sanon, että jos mieheni tulisi sodasta ja minä olisin tehnyt jotain
sellaista, -- silloin ei minun kävisi hyvin!"
Asiaa pohdittiin eri puolilta. Toisista vaimoa kyllä kävi
puolustaminenkin, toisten mielestä olisi ollut oikeinta toimittaa
uskoton vaimo rakastajansa matkaan. He joutuivat siitä melkein riitaan
keskenänsä. Pitikö hänen nyt sitten päästä aivan rangaistuksetta?
Mies-parka teljettäisiin linnaan ja saisi kantaa murhaajan nimeä --
vaimo, oikea rikollinen, jäisi vapaaksi.
"Hän on jo saanut rangaistuksensa", sanoi vanha vaimo hiljaa. Hän
nyökkäsi itsekseen. Hänen mieleensä oli tullut surullinen muisto, --
hänkin oli kerran ollut nuori ja jäänyt yksin. Hän pyyhkäisi otsaansa
ja silmiänsä, ikäänkuin karkottaakseen jotain epämieluista.
Gertrud kuunteli hiljaa naisten keskustelua: ne lörpöttelivät
ja kiistelivät, eikä nauruakaan puuttunut. Kaikki kadun loka
levitettiin täällä tarkastettavaksi. Päivän tapahtumasta johtui puhe
toisiin samanlaisiin juttuihin: sellaista ei tapahtunut yksistään
Ackerstrassella, vaan kaikkialla maailmassa. Kertomuksen kesken kajahti
tuon tuostakin ilon remahdus: aivanhan siinä sai nauraa haljetakseen!
Vanha Seifertin muori ei nauranut. Ei hän myöskään kertonut mitään.
Huulet yhteenpuristettuina istui hän paikallaan, laihat kasvot
liikkumattomina, ja neuloskeli vain. Hänen karheat sormensa olivat
erittäin nopeat. Gertrud tarkkasi häntä: taitavuudestaan huolimatta
ei hän pysynyt hänen rinnallaan. Hänen sormenpäitään kirveli karkean
säkkikankaan käsittelemisestä, kova nyöri painoi haavoja ihoon. --
Millainen ihminen lienee tuo nainen ollut? Hän näytti siltä, kuin
jokin raskas taakka painaisi hänen mieltänsä. Ehdottomasti tuli
Gertrud yhä uudelleen luoneeksi häneen katseen. Muori lienee vainunnut
uteliaisuutta tuossa katseessa, sillä hän sanoi raa'asti: "Ei
minussa ole mitään katselemista!" Gertrud punehtui ja mumisi jotain
anteeksipyynnön tapaista.
Päivällisajan lähetessä katosi Seifertin muori hetkiseksi "Nyt hänen
täytyy mennä poikaansa ruokkimaan", sanoi nuori soturinvaimo, joka
istui Gertrudin vieressä. "Älkää katsoko häneen niin usein, neiti,
hän ei voi sietää sitä. Hänellä on nimittäin muuan arka kohta --
entisajoilta. Hänen miehensä oli sodassa vuonna seitsemänkymmentä."
"Mitä hän sitten teki silloin?" kysyi Gertrud, omituisen liikutuksen
valtaamana. Vanha vaimo oli näyttänyt siltä, kuin hän ei voisi ikinä
enää tuntea iloa.
Toinen kohautti hartioitaan: "Aivan tarkoin ei asiaa tiedetä.
Varmaan hänelläkin oli rakastaja; sentähden hän myöskin puolustaa
tuota Ackerstrassen vaimoa. Joku aika sitten oli täällä neulomassa
muuan nainen, joka tunsi hänet tarkemmin. Oikeuden edessä kuuluu
hän silloin olleen, vaan hänet vapautettiin todistusten puutteessa.
Hänen pojallansa ei ole lainkaan käsivarsia, -- ne ammuttiin pilalle
Semiselin luona."
Vaimoparka! Gertrudin täytyi ajatella häntä vielä, kun hän jätettyään
kylmän työhuoneen istui junassa, matkalla kotiin. Vieläkin
kammottavampaa on, kun täytyy vanhana sovittaa, mitä nuorena on
rikkonut! Ja noiden ryppyisten, kärsivien kasvojen rinnalle kuvastui
hänen eteensä Minka Dombrowskin pyöreä, alati tyytyväinen muoto.
* * * * *
Olkisäkkien neulomisella ei käynyt liikoja ansaitseminen. Se oli työtä,
johon oikeastaan pystyi ken tahansa, joka vain osasi arastelematta
käytellä karkeata neulaa. Mutta nykyisin ei käynyt työtä juuri
valikoiminen. Ei edes senkään, jolla oli rahaa yllinkyllin, ollut
nykyisin aina niin helppoa saada syödä kylläksensä. Leipä, liha,
voi, ihra, jauhot, sokeri -- kaikki oli saatettu korttijärjestelmän
alaiseksi.
Jos sotaa kestäisi vielä kauan, saisi joka kulauksen vettä, joka
siemauksen ilmaa ainoastaan kortilla! Ja sitten tuo alituinen
jonottaminen, ennenkuin sai viheliäisen osansa! Berlinissä, jossa oli
niin paljon ihmisiä, oli pahinta. Siellä seisottiin pitkinä jonoina
voi- ja lihapuotien edustalla, satalukuisina, vaimo vaimon takana.
Ellei samalla olisi käynyt jutteleminen, olisi se ollut vallan
kauheata. Nyt sen sentään kesti jotenkuten.
Esikaupungissa oli elanto myöskin sangen kuivaa. Ellei Minka
Dombrowski olisi avustanut Gertrud Hieselhahnia jonottamisessa, olisi
hänen täytynyt nähdä nälkää; eihän hänellä ollut aikaa seisoskella
tuntimääriä vuoroansa odottamassa. Minkaa huvitti jonottaminen. Kevät
teki tuloansa, ilma oli leudompaa, oli varsin miellyttävää, kun lempeä
tuuli hiveli poskia ja leikiskeli niskatukalla. Kauniista Minkasta
tämä tuntui kuin hyväilyltä. Noiden kalpeitten kasvojen rinnalla
kiinnittivät hänen kasvonsa kaksin verroin huomiota. Toisenmoiselta hän
näytti kuin Margareta Dietrich, joka myöskin väliin tuli koppinensa
jonottamaan ja seisoi niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollenkaan
huomannut, milloin hänen vuoronsa tuli. Mutta enimmäkseen tuli rouva
Dietrich itse, hiljaisena, alakuloisena ja arkana. Jos ken kysyi
jotain hänen tyttärestänsä, vavahti hän kokoon. Margareta Dietrich
odotteli yhä edelleen sulhastansa. Kaapissa, valkoiseen verhoon
käärittynä, riippui hänen morsiuspukunsa, valmiina pantavaksi päälle.
Neulojatar, jolla oli itsellään sulho sodassa, oli työskennellyt oman
rakkautensa ja kaihonsa kannustamana. Joka poimu, joka sauma oli
kuin hengähdys vain, kuin tuoksu, haave. Joka ilta kohotti Margareta
ennen levolle menoansa hiukan verhoa: siinä odotteli morsiuspuku
valkoisena, silkkisenä, onnea lupaavana. Hän jäi seisomaan, vaipuneena
sen katselemiseen, hänen silmiinsä tuli autuaallinen haaveileva ilme,
hänen huulillensa eksyi hetkiseksi vieno hymyily. Hän ei voinut poistua
paikaltansa. Avojaloin seisoi hän kauan, kauan, huomaamatta kuinka
kylmä huoneessa oli. Luisevina pistivät hänen laihat hartiansa esiin
paidan pääntiestä, hän kävi kylmästä siniseksi, mutta ei huomannut
sitä. Tuossa, tuossa riippui koko hänen onnensa! Vaivoin vain raski hän
vihdoin päästää verhon alas. Päivän viimeisenä muistona, yön unelmana
seurasi morsiuspuku häntä. --
Tänään oli hänen äitinsä mennyt pois kotoa. Siitä päivästä saakka,
jolloin Margareta oli rientänyt kirkkoon, nähdäkseen Bertholdin häät,
oli äiti tuskin enää rohjennut lähteä pois kotoa. Silloin oli kaksi
säälivää naista tuonut hänen tyttärensä kotiin, kuljettaen häntä
keskellänsä kuin tahdotonta olentoa. Kuullessaan äidin huolestuneen
kysymyksen: 'Lapsi, mikä sinun on?' oli Gretchen alkanut itkeä
kiihkeästi. Hän nyyhkytti ääneen. Mutta sitten hän alkoi nauraa,
-- nauroi, nauroi, ainakin puolen tuntia. Rouva Dietrich ei voinut
enää vapautua tuosta muistosta, hän oli siitä saakka ollut ainaisen
levottomuuden vallassa. Tänään oli Gretchen houkutellut häntä tähän
tapaan: täti kaupungissa pahastuisi kovin, ellei hänen ainoa sisarensa
tulisi toivottamaan onnea hänen syntymäpäivänään. Olihan vielä lisäksi
sunnuntaikin, puoti oli kiinni, ilma kaunis. Niin oli hän sitten
päättänyt lähteä. Olihan Gretchen tänään aika virkeä ja niin levollinen.
Ehdittyään jo melkein aseman luo, palasi hän vielä kerran takaisin,
-- jokin sisällinen voima suorastaan pakotti hänet siihen. Oliko
varmaa, ettei Gretchenillä ollut mitään mielessänsä? Mutta hän istui
aivan levollisena etuhuoneessa, lukien jotain kirjaa. Ihmeissään
hän katsahti ylös, äidin palatessa takaisin. Rouva Dietrich keksi
tekosyyn. "Olenkohan ehkä unohtanut käsineeni tänne." Hän oli
hakevinansa.
"Mutta, äitikulta, sinullahan on se kädessäsi!" huudahti Gretchen,
nauraen hänelle.
"No, jopa nyt jotakin!" sanoi rouva Dietrich, nauraen hänkin. Sitten
hän suuteli tytärtänsä. "Näkemiin sitten!"
Nyt oli Margareta Dietrich aivan yksin. Yksin --! Hän sulki kirjan
äkkiä ja hypähti pystyyn, katsoen omituisesti hymyillen ympärillensä.
Tuossa riippui vanha seinäkello seinällä. 'Tik, tak!' Siinä ainoa
ääni, mikä tunki hänen korviinsa, muutoin oli aivan hiljaista, Jumalan
kiitos! Eikä senkään enää tarvinnut jatkaa nakuttamistaan, se vihloi
hänen korviansa. Hän hypähti tuolille ja pysäytti heilurin. Häntä aivan
huimasi katsoessa sen ainaista kulkua edestakaisin.
No niin, nyt oli kaikki hyvin! Hän hengähti helpotuksesta. Sitten hän
juoksi huoneensa taustaan. Hän avasi kaapin ja otti verhoon käärityn
puvun esiin. Kantaen sitä edessään ojennetuilla käsivarsillaan, toi hän
sen etuhuoneeseen. Tänään oli hän kerrankin omissa hoteissaan! Täällä
oli valoisampi ja peili oli isompi. Arasti katsoi hän ympärilleen.
Hänestä tuntui sentään siltä kuin sisällä olisi ollut joku. Ei ollut!
Tänään voi hän kenenkään häiritsemättä leikkiä häitä.
Nyt nouti hän vielä morsiusseppeleen ja hunnun, joita oli säilyttänyt
laatikossaan. Kuinka seppele iloitsikaan päästessään päivänvaloon!
Myrtti siinä ojenteli oksiansa, sen vehreys kävi raikkaaksi. Se
suorastaan pyrki hänen päähänsä, se laskeutui hänen hiuksillensa. Hänen
täytyi kiinnittää se, se ei tyytynyt vähempään!
Samaten kävi puvunkin. Ennenkuin hän tiesikään kuinka se tapahtui, oli
villapusero ja villahame pudonnut hänen yltään, hääpuku laskeutui hänen
ylitsensä. Valkoisena ja pehmeänä verhosi silkki hänet, utuinen harso
oli kuin pilvi. Se kohotti hänet korkeuksiin, kannatti häntä. Kaunis
kuva hymyili hänelle peilistä, olento autuaitten asunnoilta. Nyt ei
hän enää ollut Gretchen Dietrich, yksinäinen tyttö, menehtymäisillään
kaihoonsa -- hän oli rakastettu, kaihottu, oli morsian, joka vietti
häitänsä. Heti, heti tuli hän, joka häntä halusi, -- siinä oli hän!
Hän käännähti nopeasti, hänen hymyilevät kasvonsa kävivät vieläkin
hymyilevämmiksi, hiljaisella huudahduksella ojensi hän kätensä: "Nythän
tulet!"
Kuin kaukaisesta etäisyydestä ja kumminkin niin läheltä kajahti
vastaan: "Tulen luoksesi!"
"Minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä!"
Gretchen vaipui hänen povellensa, sulho sulki hänet syleilyynsä
-- lujasti, lujasti -- niin lujasti että hän valitti. Mutta hän
ei irroittautunut hänen syleilystänsä. Joskin se tuotti tuskaa --
kiihkeätä tuskaa -- ja hänen rintaansa ahdisti kuin kammottavassa
kouristuskohtauksessa, joka salpaa hengityksen, pysäyttää sydämen,
rakkauttahan se silti oli, iäistä rakkautta! Huumaantuneena sulki hän
silmänsä. Niin juuri, ei mitään nähdä, kuulla vain, mitä hän kuiskaili!