IX.

Rouva Bertholdille saapui kirje rouva von Lossbergilta. Tämä pyysi

että Anna Marialle ilmoitettaisiin varovasti että hänen vanhin

veljensä, joka jo kauan sitten oli saanut käskyn lähteä Balkanille,

oli sairastunut Makedoniassa Vardarin läheisyydessä lavantautiin. Hän

oli kyllä jo itse kirjoittanut Sofian sairaalasta, mutta kirjoitus oli

niin vapisevaa, niin epäselvää, ettei sitä ollenkaan voinut tuntea

hänen aikaisemmin niin tarmokkaaksi käsialakseen. Rouva von Lossberg

kirjoitti aivan levollisesti. Tämä vanhin poika, oiva upseeri, jota

odotti loistava tulevaisuus, oli ollut hänen miehensä ylpeys. Kyllähän

hän paranisi, suuressa bulgarialaisessa sairaalassa hän kyllä saisi

hyvän hoidon, itse kuningatar oli lähettänyt saksalaiselle upseerille

kukkia ja viiniä. Mutta Makedonian taisteluihin ei hän tietenkään enää

voisi ottaa osaa, ja siitä oli äiti pahoillaan hänen tähtensä.

Anna Maria itki, kun rouva Bertholdi kertoi hänelle kirjeen sisällön:

hänen rakas, herttainen, kaunis Jörginsä! Mutta pian hän jälleen tunsi

lohdutusta: voihan Jörg sentään jo paremmin. Muut ajatukset ja tunteet

täyttivät hänen mielensä.

Se, mikä oli alkanut leikin tavoin, näytti nopeasti kehittyvän täydeksi

todeksi. Vain viisi päivää oli Rudolf Bertholdi ollut kotona, ja jo

luulivat he molemmat olevansa selvillä siitä että heidän täytyi tulla

toistensa omaksi, tehdä liitto koko elämäksi. Vielä ei Rudolf ollut

puhunut Anna Marialle, mutta katseet, joita hän häneen loi, puhuivat

selvää kieltä. Ja tyttönen odotti vain, milloin saisi heittäytyä hänen

povellensa. Ei hän pystynyt ajattelemaan, ei punnitsemaan mitään, hän

oli kuin kuumeessa. Kauhulla ajatteli hän illoin levolle käydessään:

taasen yksi päivä mennyttä! Rudolfilla oli ainoastaan kaksi viikkoa

lomaa. Kiihkeästi aaltoili tyttösen veri, kahdeksantoista ikävuotensa

ajattelemattomuudella lykkäsi hän kaikki muut ajatukset luotansa,

ei mikään tuottanut hänelle epäilyksiä, hän ei ylimalkaan harkinnut

mitään. Ruusunhohde kirkasti hänen elämänsä, ja niin tulisi olemaankin,

ikuisesti, ikuisesti!

Syynä siihen, ettei Rudolf Bertholdi vielä ollut lausunut ilmi

tunteitaan tytölle, joka hänestä oli kaunein ja paras koko maailmassa,

oli pieni hitunen punnitsemiskykyä, joka hänelle vielä oli jäänyt

jäljelle ja joka häntä siitä pidätti, -- sillä olihan hän vielä niin

nuori. Tuonkin hitusen riisti häneltä Emilia, jonka hän näki itkevän.

Emilia itkikin nykyisin päivät päästänsä. Tosin hän koetti salata

kyyneleensä isäntäväeltään, erittäinkin herra Bertholdilta, mutta

hänen lähdettyänsä ei hän enää niin välittänyt hillitä itseänsä,

rouvahan kyllä tiesi hänen huolistansa. Nuorten herrojen ei hän luullut

huomaavan mitään, muualla näyttivät niiden silmät olevan. Mutta Rudolf

pyysikin häneltä selvitystä. Emilia oli ollut jo pari vuotta talossa

ja oli usein auttanut häntä salaamaan jonkun kepposen. Ennen oli hän

aina nauraen näytellyt valkoisia hampaitaan, ja muutos pisti Rudolfin

silmiin.

Emilia ujosteli -- eihän hän voinut sanoa täyttä totuutta noin nuorelle

ihmiselle. Niinpä hän siis kertoi hänelle surevansa sitä, ettei ollut

mennyt kultansa kanssa naimisiin, ennenkuin tämä läksi sotaan. Nyt ei

hän saanut rauhaa yöllä eikä päivällä, häntä vaivasi ainainen ikävä.

Samassa hänen silmänsä jälleen kyyneltyivät.

Nuori mies silmäili häntä säälivästi; hänen kauniit kasvonsa olivat

käyneet kapeammiksi eivätkä olleet enää niin pyöreät ja raikkaat

kuin ennen. Ja hän nyökkäsi hänelle myöntävästi. Niin, tyhmästi hän

oli menetellyt, kovin tyhmästi. Kun niin rakastaa toisiansa, niin on

mentävä naimisiin. Miettiväisesti katsoi hän hetken eteensä, ja hänen

melkein poikamaisilla kasvoillaan, joilla viikset vasta alkoivat

versoa, kuvastui monenlaisia tunteita; sitten hän oikaisi itsensä

äkkiä, ikäänkuin tehden lujan päätöksen. Molemmin käsin vetäisi hän

univormutakkinsa suoraksi ja läksi sitten nopein askelin huoneesta.

Missähän Anna Maria oli? -- --

Äiti istui yksin huoneessansa, ja hänen kasvoillansa oli surumielinen

ilme. Nyt olivat hänen poikansa kotona, -- molemmat pojat -- ja kuinka

hän olikaan siitä iloinnut! Mutta nyt ei kumminkaan kaikki ollut

niin, kuin hän oli kuvaillut. Hän rypisti otsaansa, hänen katseensa

synkistyi: Anna Maria oli tunkeutunut hänen ja hänen poikansa väliin.

Rudolf ei välittänyt kenestäkään muusta kuin Anna Mariasta. Jos tyttö

ei ollut saapuvilla, kävi hän rauhattomaksi, keskustelu katkesi, hän

läksi häntä hakemaan. Niinkö vähän hän sitten rakastikin äitiänsä, että

vieras tyttö, johon hän oli tutustunut vasta muutama päivä sitten, oli

hänelle rakkaampi? Kiihkeä suuttumus täytti äidin mielen, Tänään hän ei

ollut lempeällä mielellä, hän oli kiusaantunut. Anna Maria käyttäytyi

epähienosti, tungettelevasti. Ei ikinä hän olisi odottanut häneltä

sellaista! Rudolfin lähdettyä hän aikoi vakavasti ottaa asian puheeksi

hänen kanssaan.

Hedwig Bertholdi ei huomannut, kuinka kohtuuton hänen arvostelunsa

oli. Hän tunsi vastenmielisyyttä tyttöä kohtaan, jota vielä äskettäin

oli hemmotellut. Ellei Anna Maria olisi pyrkinyt kiihdyttämään hänen

poikansa tunteita, ei Rudolf olisi ollut tuollainen. Mutta eikö ole

luonnollista että nuori mies menee päästä pyörälle, kun häneen luodaan

sellaisia silmäyksiä? Lähtiessään sotaan oli hän ollut täysi lapsi, ja

tuskin hänellä oli ollut tilaisuutta ollenkaan seurustella tyttöjen

kanssa. Pelkkää lapsellisuuttahan tämäkin oli kaikki tyynni, Jumalan

kiitos! Hyvä että heidän seurustelustansa pian tulisi loppu.

Ja tuota seikkaa, jota äiti muutoin olisi ajatellut kauhulla, hän nyt

ajatteli jonkinmoisella tyydytyksellä, -- nimittäin loman loppua.

Sittenhän tuokin asia olisi lopussa. Hän päätti olla kärsivällinen.

Pyrkien salaamaan pojaltaan mielipahansa, hän hymyili hänelle, kun hän

jälleen palasi huoneeseen. "No, poikani, tuletko kerran hiukan minunkin

luokseni?" Hän yritti vetää hänet viereensä pehmeälle sohvalle.

Mutta Rudolf istuutui häntä vastapäätä. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen

silmissään oli outo säihky, joka sai äidin säpsähtämään.

"No?" Hän katsoi odottavasti poikaansa. Tämä oli yrittänyt puhua, mutta

sitten kumminkin vaiennut. Se oudoksutti äitiä. "Mitä sinä sitten

tahdot?" kysyi hän hiukan ärtyisästi. Oliko hän sitten niin pelättävä,

ettei hänen poikansa rohjennut puhua suutansa puhtaaksi?

"Mitä tahdon? Niin, tahdon todellakin jotain!" Hän lähensi hehkuvat

kasvonsa äitiinsä, hänen katseensa hakivat rukoillen äidin silmiä.

"Äiti, Anna Maria ja minä rakastamme toisiamme. Olemme juuri ilmaisseet

tunteemme toisillemme, -- me tahdomme omistaa toisemme. Minä kutsun

hänet tänne." Ja hän aikoi kiiruhtaa ovelle.

Äiti hypähti paikaltaan ja pidätti häntä. "Ei, ei, jätä se!" Ja sitten

pääsi hänen huuliltaan, tuikeammin kuin hän olisi tahtonutkaan: "Ei

ihme, jos nuori mies rakastuu, kun hänelle niin tarjoillaan rakkautta!

Poikani, sinä tulet vielä usein rakastumaan! Se haihtuu -- se on

nuoruuden unelma -- pelkkää lapsellisuutta!"

"Ei, sitä se ei ole!" Nuorukaisen kasvojen puna tummeni, hän yritti

kiivastua, mutta hillitsi mielensä. "Olemme kyllin vanhoja tietääksemme

mitä tahdomme", sanoi hän, pakottaen itsensä puhumaan tyynesti.

"Pyytäisin ettet puhuisi lapsellisuudesta, äiti. En ole myöskään

rakastunut, joskin kutsut tunnettani sillä nimellä. Mieleni täyttää

toinen, ylevämpi tunne. Se täyttää meidän kummankin mielen, -- ja

on aina täyttävä. Siitä me olemme kumpikin täysin selvillä, ja kun

minun pian taas on lähteminen täältä, tahtoisimme sitä ennen viettää

sotavihkiäiset."

Sotavihkiäiset! Parin päivän tuttavuuden jälkeen vihkiäiset?! Äiti

katsoa tuijotti poikaansa.

Rudolf näki äitinsä silmissä muutakin kuin rajatonta hämmästystä:

niissä kuvastui todellista kauhistumista. "Olet hämmästyksissäsi, eikö

niin? Mutta, äiti --", hän laski kätensä hänen ympärilleen, kuten

hänen tapanansa oli ollut poikasena halutessaan äidiltä jotain, --

"eihän sinun pidä olla siitä niin -- niin -- no, niin ihmeissäsi. Monet

tarvitsevat viikkoja ja kuukausia, oppiaksensa tuntemaan toisensa, me

olemme rakastaneet toisiamme heti ensi katseesta saakka. Ja niin juuri

tulee ollakin, se on ainoata todellista, oikeata rakkautta. Ei mikään

muu tunne vedä sille vertoja. Älä katso minua tuolla tavoin, älä seiso

tuon näköisenä, -- mikä sinun oikein on?!" Hän sanoi sen huolestuneena,

mutta vieläkin enemmän loukkaantuneena, -- olivathan äidin kasvot niin

kalpeat ja näyttiväthän ne siltä, kuin olisi hänelle ilmoitettu jotakin

kammottavaa. Johan hän nyt olisi voinut tointua hämmästyksestään! Mutta

hän oli yhä vain vaiti. "Sinä et sano mitään -- äiti!" Rudolf kävi

kärsimättömäksi. Että äiti oli hämmästyksissään, sen hän kyllä ymmärsi,

-- odottamattomasti oli tuo kaikki yllättänyt hänet itsensäkin. "No,

mutta sanohan nyt toki jotakin!"

"Mitä minä sanoisin -- sanoisin tuohon! Sehän on niin mahdotonta, niin,

niin --!" Rouva Berthold! haki sanoja, hän ei olisi tahtonut loukata

poikaansa, mutta lopuksi hän ei kumminkaan voinut hillitä itseänsä:

"Niin hullunkurista. Luuletko todellakin, että me suostuisimme

sellaiseen mielettömyyteen?"

"Mielettömyyteen?" Rudolf kiivastui. "Nimität mielettömyydeksi ainoata

järjellistä menettelyä. Mutta sitähän ette te enää ymmärrä."

"Hyvä Jumala, Rudolf, sinähän olet niin nuori, aivan liian nuori

mennäksesi naimisiin. Mikä sinä sitten olet, mitä sinä omistat? Ethän

sinä voi vielä edes elättää itseäsikään."

Rudolf katsoi ihmeissään äitiinsä. "Mutta olettehan _te_ olemassa, te

pidätte meistä huolta -- luonnollisesti!"

"Vai niin -- vai on se niin luonnollista!" Katkera tunne valtasi

äidin mielen. Neuvoja ei vanhemmilta kysytä, mutta elättämään he

kyllä kelpaavat -- ja vastaamaan kaikesta. "Sinä erehdyt", sanoi hän

levollisesti. Hän oli äkkiä käynyt kylmäkiskoiseksi, aivan vastoin

luontoansa, ja hänen lempeä äänensä soinnahti ankaralta. "Sellaista

mielettömyyttä minä puolestani en suinkaan aio kannattaa. Kirjoita

isällesi ja kysy mitä hän ajattelee, -- hän on sanova aivan samaa. Minä

en suostu siihen!"

"Suostu tai ole suostumatta!" Rudolf polki jalkansa maahan. "Anna Maria

tulee vaimokseni ja jo nyt -- heti -- sanokaa mitä tahdotte, vihitytän

itseni häneen!" Hän syöksähti ulos huoneesta, paiskaten oven kiinni

jälkeensä.

Voi hyvä Jumala, kunpa edes isä olisi ollut kotona. Hän saisi tuon

ihmisen, tuon poikasen järkiinsä! Äiti tunsi olevansa liian heikko

siihen. Aina oli hän hemmotellut Rudolfia, pitänyt hänestä huolta

parhaansa mukaan, rakastanut häntä ylen määrin, -- tämä oli siis

kiitos! Hän seisoi kuin herpaantuneena. Mitä oli hänen tekeminen, miten

vastustaminen poikansa mielettömyyttä? Kunpa edes hänen miehensä olisi

hänen luonansa, hänen miehensä! Äkkiä hän tunsi kiihkeätä kaipausta.

"Vihitytän itseni häneen", oli poika sanonut. Sotavihkiäiset --

ikäänkuin eivät ne merkitsisi sen enempää. Eikö tuo poikanen tiennyt,

että noita paria huumauksen päivää vielä seuraisi todellinen elämä,

aivan toisenlaatuinen elämä! Nyt olivat kaikki olot sikin sokin, mutta

sitten olisi kaikki taasen tavallisessa järjestyksessä. Olisiko,

voisiko Anna Maria olla hänelle sopiva puoliso? Kaunis ja iloinen

hän kyllä oli, hauska toveri, mutta ei vaimo, jolla olisi pysyvä

sisällinen arvo. Nyt vasta luuli hän todella tuntevansa tuon tytön.

Hän oli olento, joka otti mielellään vastaan, mitä oli tarjolla, siksi

ettei hän voinut odottaa muuta. Varallisuutta ei hänellä ollut, hän

ei ollut oppinut mitään. Kun nuoruus olisi mennyttä, ei jäisi mitään

jäljelle. Ja olisiko upseerintytär sopiva miehelle, jolla oli henkisiä

pyrkimyksiä? Siinä säädyssä oli niin paljon pintapuolisuutta. Kun sota,

joka toistaiseksi tasoitti kaikki eroavaisuudet, olisi lopussa, kävisi

tuo kaikki ilmi.

Oli niin monenmoista, jota hän olisi voinut sanoa Rudolfille, jos tämä

vain olisi tahtonut häntä kuunnella. Hänen jalkojansa raukaisi, hänen

täytyi istua sohvaan. Hän istui hetken aikaa nojaten päätänsä molempiin

käsiin. Sitten hän nousi, hän tahtoi hakea Rudolfin käsiinsä ja puhua

rauhallisemmin hänen kanssaan.

Mutta Emilia sanoi, että nuori herra oli mennyt Anna Maria neidin

kanssa kävelemään.

Äiti nousi portaita ylös hänen huoneeseensa: siellä oli kaikki

ennallaan, hänen poikansa vain oli muuttunut. Murheellisiin ajatuksiin

vaipuneena jäi hän sinne seisomaan. Silloin hän vasta huomasi, että

hänen poikansa Heinz seisoi akkunan ääressä viereisessä huoneessa. Hän

oli pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja katsoi Krügerin lesken

taloon päin, joka nyt näkyi selvästi puutarhan päästä, lehdettömän

päärynäpuun takaa. Hiljaisena talo sieltä häämötti, kuin lepoon

loihdittuna.

"Mitäs mietit, poikani?" Äiti kosketti hänen olkaansa. Heinz ei ollut

huomannut hänen tuloansa, tuskin kuullut hänen kysymystäänkään, hän

säpsähti. "Mitä sinä tahdot?" kysyi hän töykeästi.

Silloin poistui äiti jälleen. Hänestä tuntui kuin olisi hän jälleen

jäänyt yksin, mutta paljon yksinäisemmäksi kuin silloin, kun he

molemmat vielä olivat sodassa.

Hän ei voinut pakottaa itseään menemään illalliselle, Emilian

täytyi syyttää päänsärkyä. Hän kävi levolle, mutta alhaalta kuului

täyteläistä, iloista, raikuvaa naurua. Rudolf ja Anna Maria olivat

siellä -- ja noin hilpeitä he voivat olla! -- -- --

Hedwig Bertholdi ei saanut unta tänä yönä. Keskiyöllä hän nousi,

puki hiukan yllensä ja alkoi kirjoittaa miehellensä. Hänen kätensä

vapisi, mutta hänen miehensä kyllä osaisi lukea nuokin epätasaiset

rivit. Ei koskaan vielä hän ollut kirjoittanut hänelle tällä

tavoin. Koskaan vielä ei hän ollut niin voimakkaasti tuntenut

heidän yhteenkuuluvaisuuttansa, kuin tänä sisäisen ristiriidan

hetkenä. Nimittäisiköhän hänen miehensäkin sitä lapsellisuudeksi,

mielettömyydeksi, järjettömyydeksi, kuten hän? Ellei hän niin tehnyt,

niin mukaantuisi Hedwig toisten tahtoon, -- mutta hän oli vakuutettu,

että hänen miehensä olisi samaa mieltä kuin hän.

Kirje venyi pitkäksi. Kirjoittaessaan hän tuli rauhallisemmaksi; hän

päätti ottaa seuraavana päivänä asian uudelleen puheeksi Rudolfin

kanssa. Täytyihän Rudolfin käsittää hänen perustelunsa, käsittää,

että ainoastaan hellä huolenpito hänen elämänonnestaan pidätti äitiä

antamasta suostumustaan sellaiseen ajattelemattomaan tekoon. 'Mutta

sitähän te ette enää ymmärrä -- _te_ ette enää ymmärrä', tuo soi yhtä

mittaa hänen korvissansa. Ei, niin vanha ei hän sentään vielä ollut,

ettei enää käsittänyt rakkautta! Tyttömäinen punehdus kohosi hänen

poskillensa. Mutta rakkautta ei ollut se vetovoima, jota nuo kaksi

tunsivat toisiinsa, se oli vain ajan kiihkeyden synnyttämää hetkellistä

intohimoa. Satojen ja tuhansien kävi niin, -- he erehtyivät luulemaan

aistillisuutta, jonka sodan ja kauhujen nostama miehekkyys oli saanut

hereille, sydämen hiljaiseksi kiintymykseksi.

Häneen oli äskettäin tehnyt syvän vaikutuksen eräs nainen, jonka

hän oli nähnyt junassa, -- nuori, kaunis rouva, jolla oli hulmuava

suruhuntu hänen kiharoitaan peittävässä valkoreunaisessa mustassa

hatussa. Kaksikymmentä vuotta vanha voi hän kenties olla, ja hänen

sormessaan kiilsi kaksi vihkisormusta. Leskenpuku teki hänet vielä

kauniimmaksi, ja sen hän näytti tietävän, -- hänen katseensa loisti,

hänen silmänsä hymyilivät. Hän keskusteli vilkkaasti erään nuoren

upseerin kanssa, joka ei saanut silmiänsä hänestä käännetyiksi. Tuo

nainen ei pysyisi kauan leskenä, siitä oli Hedwig heti ollut selvillä.

Ja häntä täytyi hänen nyt jälleen ajatella, melkein tuskallisen

itsepintaisesti. Unettoman yön kiihottamassa mielikuvituksessaan

vaihtoi hän tuon nuoren kauniin lesken kuvan toiseen -- musta

kiharatukka kävi ruskeaksi -- hänen eteensä kuvastui Anna Marian

loistava katse, hän kuuli hänen raikkaan naurunsa.

Ehti tulla aamu, ennenkuin Hedwig ummisti silmänsä. Mutta pian oli hän

jälleen jalkeilla, levoton halu saada puhua Rudolfin kanssa, saada

hänet vakuutetuksi mielettömyydestään, ajoi hänet vuoteesta.

Aamiaispöydässä oli Anna Maria kalpea ja hiljaisempi kuin muulloin; hän

näytti olevan hämillään. Rudolf ei kääntänyt katsettansa hänestä, äitiä

hän tervehti jäykästi. Uhkamielisyys näytti kadonneen hänestä, mutta

hilpeys myöskin. Hän oli masentunut, ja äiti huomasi, kuinka kiihkeästi

hän halusi päästä hänen puheillensa. Nyt hänen jo oli häntä sääli.

Tyhmä poikaparka! "Tulehan sitten jälkeenpäin luokseni", sanoi hän.

Tuskin oli Hedwig noussut pöydästä ja ehtinyt puutarhahuoneeseen

kukkiensa luo, kun Rudolf jo seisoi hänen takanansa. "Haluat jotakin?"

Nuorukaisen katse oli epävarma.

"Rudolf, haluaisin vielä kerran keskustella kanssasi. Nyt ei

todellakaan ole sellainen aika, että tahtoisi olla epäsovussa

lähimpiensä kanssa. Olen punninnut tuumaasi -- kaiken yötä, -- olen

kirjoittanut isälle. Meidän on mahdoton antaa suostumustamme, tule toki

järkiisi! Olet vielä liian nuori solmiaksesi liiton elämää varten."

"Tai kenties pikemmin kuolemaa varten." Rudolfin katse oli synkkä.

Sitten hän jatkoi nopeasti: "Luuletko ehkä, etten minä voi kaatua? Se

on varsin mahdollista, jopa luultavaakin. Ken on nähnyt niin monien

tovereiden kaatuvan -- oikealla, vasemmalla, edessä, takana -- se

tietää varsin hyvin, kuinka läheltä kuolema häntä uhkaa."

Hedwig yritti sanoa jotain vastaan, mutta hän ei saanut sanaakaan

esiin. Hän jäykistyi kauhusta: entä jos Rudolf todellakin kaatuisi, ei

enää palaisi? Äkkiä näki hän edessään rouva Krügerin, tuon leskiraukan.

Mitä olisikaan tämä nyt valmis antamaan, saadaksensa sovitetuksi sen,

mitä hänen ja hänen poikansa välillä oli ollut! Aivan äskettäin oli

Hedwig nähnyt hänet aidan takaa ja pelästynyt nähdessään, kuinka hän

oli muuttunut. Hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut kokoon, lihavat

kasvot olivat käyneet keltaisiksi ja elottomiksi kuin muumion. 'Ei

pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta',

sanoi Emilia. Eikö tuo oppimaton tyttö siinä ollut lausunut suurta

elämänviisautta? Kun hän ajatteli, että Rudolf ei enää palaisi --

silloin sai mieluummin tapahtua mitä tahansa! Hän veti syvään henkeä,

hän tarttui poikansa käteen. "Mutta odotahan toki, odota edes kunnes

sota on lopussa. Eihän sitä voi enää kestää kauan. Ja tehän olette

nuoria molemmat!"

"Juuri siksi, että on sota, en tahdo odottaa." Kärsimättömästi tempaisi

nuorukainen kätensä äidin kädestä. "Tuota iankaikkista odottamista!

Minulla ei ole enää aikaa siihen." Hänen suonensa paisuivat jälleen

suuttumuksesta, puna kohosi jälleen hänen poskillensa, ja hän kävi

kiihkeäksi kuten edellisenä päivänä.

Rauhoittavasti silitteli äiti hänen univormunsa hihaa. "Rudolf,

lapseni, minähän rakastan sinua!"

Rudolf naurahti: "Sen huomaa!" Tuo iva vihloi äidin sydäntä, mutta hän

toisti lempeästi: "Rakastan sinua, siksi ajattelen onneasi."

"Minä en ymmärrä sinua -- sinä et ymmärrä minua." Rudolf jakoi

kädellään ilmaa, kuin olisi siinä ollut syvä juopa, ja jatkoi, katsoen

häneen kylmästi: "Meillä on erilaiset mielipiteet onnesta. Sinä olet

tuolla", -- hän osoitti kauas etäisyyteen -- "minä täällä."

Äiti vavahti äkkiä: niin, he eivät enää ymmärtäneet toisiansa.

Lamauttava tuska valtasi hänet: lapsensa, entisen Rudolfinsa hän oli

menettänyt! Hänen edessään seisoi muukalainen, jonka otsa uhkui uhmaa,

jonka hampaat olivat niin lujasti puristetut yhteen, että leuka näytti

kulmikkaalta, antaen hänelle häikäilemättömän ilmeen. Tuota muutosta

ei ollut saanut aikaan yksin rakastuminen, vaan hänet oli muuttanut --

sota! Se oli muovaillut hänet uudelleen. Tuo ehdoton luottamus omaan

itseensä, kyky olla välittämättä entisistä -- yhdistettynä raakaan

voimaan... Niin, näin täytyi kaiketi olla, muutoin ei saavutettaisi

voittoja! Eihän häntä käynyt mistään nuhteleminen!

Rudolf oli kääntynyt ovea kohden, mutta hän viivähti vielä: tahtoikohan

äiti vielä sanoa jotain?

Äiti katsoi häneen silmin, joissa kuvastui rakkaus ja tuska. Tuossa

seisoi hänen poikansa hänen edessänsä, -- lapsi ja samalla mies!

Kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut häneen nähden, kaikki

tulevaisuudentuumat, jotka hän oli kohdistanut tähän, juuri tähän

poikaan, hänen moninaisiin lahjoihinsa, opintoihinsa -- kaikki näki hän

tuhotuiksi! Kuinka voisi hän saavuttaa ainoankaan noista päämääristä,

jos hän nyt jo ottaisi avioliiton kahleet kantaaksensa? Niin,

toiveisiin nähden kävi hänen kuten tuhansien ja taas tuhansien äitien.

Onnelliset ne, joiden ei tarvinnut luopua _kaikista_ toiveista!

Hän näki edessään lukemattoman joukon vaikeroivia, surevia, murtuneita

äitejä. He raastoivat tukkaansa, he löivät rintoihinsa, heidän

valitushuutonsa kohosi taivaalle yhtä voimakkaana, yhtä kammottavana

kuin Hekuban päivinä.

Ja etumaisena kulki Krügerin leski, kasvot kuihtuneina, surujen

uurtamina. Kuin varoittavasti kohotti hän kätensä Hedwigiä kohden:

"Pahinta on, jos on eronnut toisistaan epäsovussa!"

Ei, ei! Hedwig olisi halunnut huutaa ääneen: ei sitä, sitä ei ainakaan!

Ei koskaan ollut hän rakastanut kiihkeämmin kuin juuri tänä hetkenä

ja juuri tätä poikaa Hän kurotti kätensä häntä kohden, hänen äänensä

vapisi: "Poikani! Olemme jo kerran taistelleet keskenämme, -- sinä

tahdoit sotaan, minä en olisi tahtonut päästää sinua, -- en tahdo enää

toistamiseen taistella kanssasi!"

"Se ei sinua hyödyttäisikään, ei enempää kuin silloin. Ja joskin yhä

vielä kutsuisit sitä kuten eilen: mielettömyydeksi, lapsellisuudeksi,

-- sanopa minun puolestani vaikka hulluudeksikin, niin en sittenkään

voi elää ilman Anna Mariaa. Minun täytyy -- -- -- minun täytyy! Tahdon

voittaa onneni!"

"No sitten!" Äidin huulet värähtelivät, mutta hänen vapiseva äänensä

oli käynyt levollisemmaksi. "No, Jumalan nimessä sitten! En tahdo enää

panna mitään esteitä tiellesi. Isäsi kanssa saat itse siitä sopia. Minä

--" hänen äänensä tukehtui, hän ei voinut puhua enempää.

"Äiti!" Rudolf tarttui hänen molempiin käsiinsä, nuoruuden

hillittömyydellä tempaisi hän hänet syleilyynsä. "Ah, tiesinhän että

olet kiltti äitini!" Hän hyväili äidin kylmiä poskia. "Ja Anna Maria

ajatteli, ettet sinä enää pidä hänestä. Mutta pidäthän sinä toki, eikö

totta, äiti, jo minullekin mieliksi."

Äiti nyökkäsi vaieten. Hänen päänsä oli vaipunut pojan olalle, tämä ei

voinut nähdä hänen kasvojansa. Ei hän nähnyt, kuinka ne värähtelivät ja

vavahtelivat. Hän työnsi äidin luotansa. "Äiti, nyt noudan Anna Mariani

luoksesi!" Hän riensi ovelle, nyt ei äiti enää pidättänyt häntä.

Hän seisoi tuijottaen eteensä kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet

toisaalla: Uhri se oli ollut -- suuri uhri. Mutta muut äidit olivat

uhranneet vielä äärettömän paljon enemmän. Nyt oli uhrien aika!

Hitaasti pyyhkäisi hän kylmällä kädellään kylmiä kasvojansa,

epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa. Hän pakotti itsensä hymyilemään.