Nykyisin näki kaduilla paljon lomailijoita, rintamalla oli tällä
haavaa rauhallisempaa. Kovin olikin heille oleskelu kotona tarpeen,
erittäinkin niille, jotka olivat lännessä tehneet vastarintaa tuon
kammottavan hyökkäyksen torjumiseksi.
"Tuleekohan minunkin mieheni kotiin?" sanoi Minka Dombrowski Gertrud
Hieselhahnille. Tämä kohautti hartioitaan. Hänen katseensa näytti
huolestuneelta: entä jos mies pääsisi selville asioista! Kuinka usein
olikaan Minka kertonut hänelle, kuinka mustasukkainen hänen miehensä
oli -- ja eikö hänellä ollut siihen syytä yllinkyllin?
Tuosta sunnuntaista saakka, jolloin Minka valkoiseen puettuna oli
mennyt kotoa ja palannut vasta seuraavana aamuna kuoloon väsyneenä,
heittäytynyt vuoteelle ja nukkunut puolipäivään saakka, oli hän
lakkaamatta puhunut parturistaan, jolla oli Berlinissä varsin tuottava
liike. Alati hän siitä lörpötteli. Eikö tuon miehen sitten ollut pian
jälleen palaaminen sotaan? Gertrud toivoi niin tapahtuvan, mutta Minka
kertoi nauraen: hänen berliniläisensä oli sukkelapäinen mies. Jos hänet
sinne lähetettäisiinkin, tulisi hän kumminkin pian takaisin. Hän saisi
jälleen luuvalon.
Gertrud puri huultansa, hänen täytyi olla vaiti. Hän olisi kernaasti
lähtenyt täältä tiehensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa,
kaikki oli jo nytkin niin kallista ja kävi yhä kalliimmaksi päivä
päivältä. Tämä syrjässä sijaitseva asunto oli ainakin huokea.
Sitäpaitsi oli Minka Dombrowski hyväluontoinen ihminen eikä ahdistellut
häntä, jos hän ei milloin voinutkaan maksaa vuokraa. Mutta hyvä ei
hänen ollut olla.
Dombrowskin eukko, joka ennen oli ollut niin ahkera, laiminlöi nyt
pesu- ja siistimispaikkansa. Jo pari kertaa oli kenraalinrouva von
Voigt lähettänyt häntä noutamaan, ja luutnantinrouva Rossi oli
kirjoittanut kortin; mutta he olivat saaneet turhaan odottaa. "Pitäähän
teidän ainakin ilmoittaa, ettette tule", sanoi Gertrud.
"Vielä mitä!" naureskeli Minka. "Peskööt itse paitansa ja puhdistakoot
akkunansa, -- mikä työjuhta minä olen! Mieheni on sodassa, se riittää
minunkin puolestani, en minä viitsi rääkätä itseäni pilalle. Nähdä
mokomaa vaivaa parin lantin takia!" Nähdessään Gertrudin pelästyneet
kasvot hän lisäsi: "No, neiti, älkää ottako tätä niin vakavalta
kannalta, menenhän minä."
Enimmäkseen pysytteli Minka kotona, hääriskeli pienessä taloudessaan ja
kävi usein Berlinissä. Tyhjän vajan alati avoimella ovella riippui yhä
edelleen rikkinäinen miehentakki, ja pumpulla oli yhä päässään pohjaton
hattu. Ihme oli, etteivät lapset tulleet vieläkin pahankurisemmiksi.
Rouva von Voigt oli ryhtynyt toimiin saadakseen tämän pienen
yhteiskunnan sivistyneet naiset yhteistoimintaan. "Miehemme ovat
sodassa, poikamme myös, meillä on kyllin aikaa. Täällä on niin paljon
rouvia ja täysikasvuisia tyttäriä; kaikki eivät voi hoitaa sairaita,
mutta on aivan yhtä tärkeätä huolehtia siitä, ettei isällisen kurin
puute käy lapsiin nähden liian tuntuvaksi. Mikä uhkaa muutoin poikia?
Kasvatuslaitos. -- Ja tyttöjä --?"
Oli aivan ilmeistä, kuinka suureksi eduksi pienille Dombrowskeille tuo
tarkka valvonta oli. Tuota ylhäistä rouvaa kohtaan, jolla oli niin
ankara katse ja joka äskettäin oli käynyt koulussakin opettajattaren
puheilla, tunsivat lapset kunnioittavaa pelkoa. Erichiä oli hän jo
kerran nipistänyt korvasta, hänen aikoessaan varastaa omenan kopasta,
jonka asemalla myyskentelevä vihanneskauppias oli asettanut ovensa
eteen. "Oletko jo ennenkin tehnyt niin?" Rouvan katseet tunkivat koko
hänen olentonsa läpi. "Mitähän sanoisi isäsi, joka on sodassa, jos
tulisi kotiin ja kuulisi tästä!"
Pojalle tulivat kyyneleet silmiin; niin, isäänsä hän kyllä rakasti, ja
omenan oli hän ottanut siksi että hänen oli nälkä.
"Saat nyt tämän omenan, ostan sen sinulle. Mutta älä tee enää toiste
sillä tavoin. Kun isä on sodassa, täytyy myöskin pojan taistella --
omaa itseänsä vastaan."
Mitä merkitsi taistella omaa itseään vastaan, sitä ei Erich Dombrowski
ymmärtänyt. Mutta sen hän ymmärsi, että tuo ankara rouva myöskin oli
hyvä. Kun hänen sisarensa Minna aikoi heittää kadulta ottamaansa
lokaa Dietrichin sikaripuodin akkunaan, lyödä paiskasi hän sen pois
hänen kädestänsä, sanoen: "Mitä sanoisikaan isä, joka on sodassa?" Ja
vakuuttavasti hän jatkoi: "Hän itkisi siitä kuullessaan."
"Ei toki, ei isä itke", sanoi Minna.
"Itkeepä kyllä!" Erich veti sisarensa pois ja työnsi häntä selästä
edellään.
Gertrud mietiskeli, että kunpa joku huolehtisi hänenkin
pienokaisestaan. Poika oli jo virkeä eikä halunnut enää nukkua vaunussa
kaiken päivää. Jokaisena vapaahetkenään otti Gertrud hänet mukaansa
ulos ja leikki hänen kanssaan, opettaen häntä jo seisomaan. Jalat
kyllä jo kantoivat, mutta juoksusta ei vielä tullut mitään, hän kaatui
kumoon. Enimmäkseen hän ryömiskeli. Mutta lattia oli kylmä, siinä ei
ollut mitään mattoa, ei edes olkimattoakaan, lautojen välisissä raoissa
kasvoi homesieniä, rakennus oli kostea, kun ei sillä ollut mitään
suojaa tuulta ja sadetta vastaan. Juuri Gertrudin huoneen ulkoseinään
iski sade pahimmin, ja kun ulkona pakasti, kimmelsivät ohuessa seinässä
jääkristallit sisäpuolellakin. Mutta kaikki tuo olisi vielä mennyt
mukiin, jos hänellä vain olisi ollut enemmän aikaa hoidella lastansa.
Ensin rautatiematka, sitten vielä pitkä kulku työpaikalle. Mutta hän ei
löytänyt mitään asuntoa läheisyydessä.
Tänään tunsi hän jotain epätoivon tapaista, voidessaan vasta myöhään
illalla ottaa lapsen käsivarrelleen, kulkeaksensa sen kanssa
edestakaisin huoneessa. Hän oli puolikuollut väsymyksestä: hän
oli noussut varhain, matkustanut kaupunkiin, tehnyt kauan työtä,
nauttimatta päivälliseksi muuta kuin leipää ja hiukan kahvia --, nyt
olisi hän kernaasti mennyt levolle, mutta pienokainen halusi nyt
leperrellä. Poikasen kasvot olivat pöhöttyneet, hän oli nähtävästi
itkenyt kauan. Eikö Minka Dombrowski sitten ollut lainkaan välittänyt
lapsiparasta?
Gertrud aukaisi huoneensa oven ja huusi pimeään eteiseen. Kenties
Minkalla oli vielä vähän vaikeata. Huoneessa oli kylmä, ohuen kynttilän
lepattavassa valossa näki hän jääkristallien kimmeltävän seinässä.
Huutoonsa ei hän saanut vastausta, kylmä tiilieteinen tuijotti häntä
vastaan äänetönnä ja synkkänä kuin hauta; äkkiä tempaisi hän oven
jälleen kiinni.
Viereisestä huoneesta, jossa lapset nyt nukkuivat -- äiti oli
toimittanut heidät sinne, kun alhaalla muka oli lämpimämpi --, kuului
liikettä. Väliseinään kolkutettiin hiljaa. Nyt kuului kuiskaus: "Onko
jotain tapahtunut?"
"Eikö äiti ole siellä?"
"Ei."
"Äiti on kyllä kotona", äänteli Minna.
Mitä poika vielä kuiskasi seinän takaa, sitä ei Gertrud ymmärtänyt.
Hän aavisti, mitä se oli, -- ylhäällä oli kaiketi vieraita. Voi tuota
naista! -- miten tämä kaikki päättyisikään? Nyt oli hänellä siis jo
joku luonansakin! Gertrudia olisi haluttanut jälleen temmata ovi
auki, nousta ylös portaita, jotka jyrkästi kuin tikapuut kohosivat
ullakkokamarin ovelle, ja lyödä nyrkkinsä oveen: "Hävetkää toki!" Hän
oli kuin tukehtumaisillaan. Mutta sitten hän hillitsi mielensä: mitä
häneen koski, mitä tuo nainen teki! Oliko _hänellä_ oikeutta esiintyä
hyveen tulkkina?
Vavahtaen lykkäsi Getrud salvan ovensa eteen. Häntä kammotti vieras
mieshenkilö heidän yksinäisessä talossansa. Kunpa vain Dombrowski
palaisi! Dombrowskiko --?! Hänen päätänsä kuumotti tuota ajatellessa.
Ei, ei hänen pitänyt tulla, -- mutta jos tulisi rauha, jospa vihdoinkin
tulisi rauha! Se parantaisi sentään monta seikkaa. Hänelle itsellensä
se tosin ei toisi paljoa mukanansa, -- ei rakastettua, josta päivän
huolet jo olivat hänet loitontaneet niin kauas, mutta joka tänään
taas tuntui hänestä niin läheiseltä, niin ihmeellisen läheiseltä! Tuo
mies, jonka hän tiesi olevan ylhäällä Minkan luona, sekoitti hänen
ajatuksensa. Kaikenmoisia mietteitä tuli hänen mieleensä, salaisia
muistoja ja myös nuhteita hänelle itsellensä. Muistot olivat sentään
voimakkaammat.
Kylmästä väristen ja muistojen järkyttämin mielin paneutui Gertrud
levolle jääkylmään vuoteeseensa. Hän otti pienokaisen viereensä ja veti
peitteen korvillensa. Tapahtuipa ylhäällä mitä tahansa, niin ei hän
tahtonut sitä kuulla eikä nähdä. Yhdestä seikasta oli hän kuitenkin
selvillä: täältä oli hänen lähdettävä tiehensä. Mutta minne --?!
Seuraavana päivänä vaikutti Minka Dombrowski hiukan aralta. Hänen
mustat silmänsä katsoivat syrjään, kun Gertrud kysyi: "Ettekö kuullut,
kun minä huusin eilen illalla?"
Hänellä oli ollut hammassärkyä, sanoi hän, ja hän oli sitonut paksun
liinan päänsä ympärille. Hänen terveet, vahvat hampaansa kimmelsivät
hänen nyt hämillään nauraessaan.
Gertrud ei sanonut siihen sen enempää. Hänen päänsä tuntui raskaalta,
hän oli nukkunut huonosti. Myöhään yöllä oli hän kuullut askeleita,
tuon poistuvan miehen askeleet, ja hänen kynnyksensä alta oli näkynyt
valoa Voi hyvä Jumala, -- entä Dombrowski -- Dombrowski-parka!
Koko päivän hän suruissaan ajatteli tuota petettyä miestä. Kun hän
illalla tuli kylmänkoleassa talvi-ilmassa työpaikaltaan asemalle,
matkatakseen kotiin, tuntui hänestä yksin Berlinikin vaikuttavan
surumieliseltä. Tuonkaltaisena ei hän ollut vielä koskaan ennen sitä
nähnyt, johtuiko se vain hänen omasta mielentilastaan, vai oliko siellä
todellakin niin alakuloista ja tyhjää, kuin hänestä tänään tuntui?
Kulkihan siellä vielä ihmisiä, kulki paljonkin, mutta ne näyttivät
rientävän tietänsä kiiruusti ja äänettöminä. Ei missään näkynyt
huvikseen vetelehtiviä kulkijoita, ei nurkissa seisoskelijoita eikä
näyteakkunoiden katselijoita, ei tuota hyörinää ja touhua, joka muutoin
vallitsi kaduilla. Ja yötaivas, joka tumman verhon kaltaisena avartui
yli jättiläiskaupungin, ei kajastanut mitään loistavaa valohohdetta.
Ja suuret kauppahuoneet, joiden nimet muutoin olivat olleet nähtävänä
kirjavassa värivalaistuksessa, rivinä kultaisia, hopeisia, monivärisiä
tähtösiä, olivat nyt jättäneet tämän ilmoittamistavan.
Synkkä tunne, jonka aiheuttajasta hän ei ollut täysin selvillä, valtasi
hänen mielensä. Tulisiko aika yhä tukalammaksi? Kuinka kävisi silloin
hänen, köyhän työläisnaisen, yksinäisen äidin, jolla oli isätön lapsi?!
Hänen mieltänsä ahdisti niin tuikeasti, että hän olisi mieluummin
heittäytynyt junan eteen, kuin mennyt vaunuun. Minne hän silloin
joutuisi, mistä saisi turvaa? Kaikilla muilla oli jokin turvapaikka
maailmassa, hän yksin oli ilman, kokonaan oman onnensa nojassa. Ja
väsynyt hän oli ja nälissään. Hänelle tuli ohimenevä ajatus: entä
Gustavin äiti? Jos hän menisi hänen luoksensa, ei hän varmaankaan
sulkisi häneltä oveansa. Mutta sitten hän näki edessään tuon vaimon
ankaran katseen, ja vanha viha valtasi jälleen hänen mielensä: kuinka
toisin olisikaan ollut, ellei tuota vaimoa olisi ollut olemassa! Ei
ikinä hän menisi hänen luoksensa. Pyörien alle, pyörien alle, silloin
on tuska lopussa!
Otsa vaunun hikiseen akkunaan nojaten, tuijotti Gertrud ulos pimeyteen,
jonka lävitse he täristen kulkivat. Häntä kammotti kotimatka, joka kävi
tuulisen kentän poikki, häntä kammotti hänen kylmä huoneensa ja elämä
yleensä. Syvään huoaten kohotti hän otsansa akkunasta ja nojasi silmät
ummessa päänsä istuimen puuseinään.
"Voitteko pahoin?" Käsi kosketti kevyesti hänen käsivarttansa.
Pelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän ei ollut ollenkaan huomannut,
että juuri viime hetkenä ennen lähtöä joku oli temmannut auki
vaununoven ja tullut nopeasti sisään.
Nainen, jolla oli yllään kallisarvoinen turkki, ei soveltunut ollenkaan
kolmanteen luokkaan, mutta hän esiintyi kuin olisi hänen tapanansa
ollut matkustaa täällä. Vaimolle, joka sankakoppa sylissään istui
ahtaalla hänen rinnallaan, pyrki hän ystävällisesti tekemään tilaa.
Pienelle vastapäätä istuvalle pojalle, joka potki häntä ilmassa
riippuvilla jaloillaan, hän sanoi: "Pidäpä jalkasi hiljaa, poikaseni!"
-- mutta samalla hän katsoi häneen ystävällisesti.
Rouva von Voigtin huomio kiintyi tuohon kalpeaan riutuneeseen naiseen,
joka häntä vastapäätä ummessa silmin nojasi kovaan seinään. Kuinka
paljon tuollaisia kasvoja näkikään nykyisin! Äänessä, joka teki tuon
kysymyksen Gertrudille, ei ollut uteliaisuutta. Rouva von Voigt tunsi
sen itse: sodan aikana oli säälintunne hänen sydämessään kasvanut
ja kehittynyt, kuten linnun siivet kasvavat, kun niitä lakataan
leikkaamasta; hänen yhteiskunnallinen asemansa ja kasvatuksensa olivat
pitäneet häntä määrätyissä rajoissa, nyt toimivat hänen tunteensa
vapaammin.
Gertrud oikaisihe ja pani karvalakkinsa paikalleen. Hän tunsi noiden
kirkkaitten silmien tutkivan katseen. Tylysti ei hän sentään voinut
esiintyä, vaan sanoi: "Kiitoksia kysymästänne, voin kyllä hyvin, olen
vain väsyksissäni."
Miellyttävät kasvot! Rouva von Voigt silmäili hänen sormiansa, jotka
olivat täynnä neulan jälkiä, hänen paljaita käsiänsä. Nuo kasvot olivat
ilmehikkäät, eivät aivan tavallisen työläisnaisen kasvot. "Te kai
käytte työssä Berlinissä? Asutteko tekin täälläpäin?"
Gertrud hymyili kiitollisena, -- kuinka kauan siitä olikaan, kun kukaan
oli osanotolla tiedustellut hänen elämäänsä!
"Minä neulon reppuja", vastasi hän hiljaa. Hän kumartui aivan lähelle
rouva von Voigtia, eihän toisten tarvinnut kuulla mitä he puhuivat.
Nyt näki rouva von Voigt aivan edessään parin silmiä, jotka olivat
itkeneet niin paljon, että niistä oli nuoruudenhohde häipynyt.
"Ansaitsetteko te hyvin?"
"Neljä markkaa viisikymmentä, jos teen työtä koko päivän. Aikaisemmin
neuloin sotamiesten viittoja, sillä ansaitsin paremmin. Mutta pelkään
että reppujen neulominen myöskin pian on lopussa, ei ole nahkaa. Enkä
tiedä mitä sitten teen!" Synkkä, suljettu ilme tuli hänen ruskeisiin
silmiinsä: "Ehkä saan vielä ryhtyä katuja lakaisemaan, -- ken tietää!"
Mielenkatkeruus toi nuo sanat hänen huulillensa, oli kuin vieraan
rouvan katseet olisivat pakottaneet hänet paljastamaan sisimpänsä.
"Pystyisin kyllä konttorityöhönkin, olen sitä harjoitellut. Mutta
kukaan ei ota minua!"
Eikö tuo kajahtanut kuin mitä syvimmän tuskan huudahdukselta? Rouva
von Voigt pani kätensä rauhoittavasti noille pistosten repelemille
sormille. Toiset matkustajat olivat jo alkaneet tarkata, ja hän lausui
siksi kuiskaten: "Tyyntykäähän nyt! Puhumme siitä toisen kerran. Ettekö
tahdo tulla minun luokseni?" Hän mainitsi nimensä ja osoitteensa.
Gertrud säpsähti. Ihme ettei hän ollut tuntenut häntä heti. Sehän oli
Minka Dombrowskin ylhäinen tuttava. Arasti sopersi hän: "Kiitoksia!"
Sitten hän vaikeni.
Rouva oli vielä nyökännyt hänelle: "Siis näkemiin!" Gertrud tunsi
täydelleen hänen ystävällisyytensä, mutta hänen luoksensa ei hän
sittenkään aikonut mennä. Mitä tiesi tuo ylhäinen nainen hänen
hädästänsä?!
Kulkiessaan Dietrichin tupakkapuodin ohitse, tuli hän äkkiä
ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Margaretaa varsin pitkään aikaan.
Sisäiset ja ulkonaiset kärsimykset olivat saattaneet hänet unohtamaan
hänet tykkänään. Hän loi katseen näyteakkunasta sisään, rouva Dietrich
seisoi tiskin takana tuossa huonosti valaistussa pienessä puodissa.
Tällä haavaa ei siellä ollut mitään harmaatakkeja sikareja ostamassa.
Gertrud meni nopeasti sisään ja kysyi Gretcheniä.
"Kas, neiti Hieselhahn!" Rouvan pieni muoto näytti tänään vielä
pienemmältä. "Gretchen ei ole kotona."
"Onko hän vielä sentraalissa?"
"Sentraalissako? Eihän hän ole siellä enää ollenkaan toimessa. Ettekö
ole tiennyt sitä?" Äiti oli peräti ihmeissään.
"En ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin."
"Ja kumminkin hän alinomaa sanoo menevänsä teidän luoksenne. Hyvä
Jumala", -- hän alkoi itkeä, -- "en tiedä lainkaan miten hänen laitansa
on. Hän on niin kovin hermostunut. Väliin hän sanoo niin, väliin näin.
Hänellä oli jonkun aikaa lomaa, mutta nyt hän on tykkänään sieltä
poissa. Telefonineidin toimi onkin perin raskasta. 'Äiti', sanoi
hän, 'et usko mitä kaikkea siinä saa kuulla. Ja eihän voi olla aivan
ajattelematta sitä mitä kuulee.' Minusta on hyvä, että hän luopui
toimestaan, niin vaikeata kuin se toisaalta onkin. Minunhan on nyt
yksin huolehdittava toimeentulostamme."
"Pianhan hän menee naimisiin", lohdutteli Gertrud.
"Luuletteko niin?" Äidin huolestunut katse kävi vielä huolestuneemmaksi.
"Mitä tietoja hänellä on ollut sulhaseltaan? Voiko hän hyvin? Eikö hän
pian tule tänne?"
"Tiedättekö, neiti Hieselhahn", -- rouva meni aivan lähelle häntä
ja alkoi puhua kuiskaten -- "sehän se juuri on pahinta. Väliin hän
sanoo: 'Hän tulee ylihuomenna', ja sitten hän nauraa ja iloitsee aivan
mielettömästi, -- toisen kerran hän sanoo: 'Hän on haavoittunut',
ja sitten hän suree ja huolehtii. Väliin hän sitten sanoo: 'Ei hän
tule koskaan!' ja itkee itsensä puolikuolleeksi. Hyvä neiti, vakuutan
teille, että siitä voi mennä sekaisin. Eihän minusta edes ollut näin
kauheata silloin, kun mieheni sairasti pitkäaikaista vesitautia ja
sitten kuoli, kuin se mitä Gretchenin vuoksi saan kokea. Ajatelkaas,
äskettäin hän heittäytyi erään harmaatakin kaulaan, joka oli täällä
sikareja ostamassa. Samassa hän päästi huudon, joka yhä vieläkin soi
korvissani. Mies nauroi makeasti: 'Ei niin kiihkeästi!' Hän oli nainut
mies eikä enää aivan nuorikaan. Gretchen näki hänet vain selästäpäin,
nehän ovat kaikki yhdennäköisiä. Mutta sitten hän sulkeutui
huoneeseensa. Turhaan rukoilin ovella: 'Avaahan nyt toki!' Olin oikein
kovassa tuskassa. Ja sitten täytyy vielä seista täällä puodissa ja olla
ystävällinen eikä voi edes sanoa miksi laskee väärin tai antaa väärin
takaisin. Tunnen vielä pelästyksen luissani enkä pääse siitä enää
eroon. Kunpa sota vain edes pian loppuisi!"
"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi Gertrud ahdistetuin mielin.
"Viipykää toki vielä hiukan", pyysi rouva, "ehkä hän tulee pian".
"Minne hän sitten on mennyt?"
"Sitä en tiedä, enhän minä uskalla kysyä, silloin hän suuttuu. Minun
täytyy antaa hänen toimia aivan mielensä mukaan. Mutta niin hullusti
kuin nyt ei ole ollut koskaan ennen: hän kirjoittaa hänelle alinomaa,
hän ei tee muuta kuin kirjoittaa kirjeitä ja lähettää kääröjä:
leivoksia, suklaata, konvehteja, koleralääkkeitä, piparminttua,
makkaraa, sukkia. Mieluummin hän itse näkee nälkää, varakkaitahan me
emme ole." Rouva väänteli käsiänsä: "Hyvä neiti, en tiedä mikä minun
on, olen niin levoton!"
Levottomaksi oli Gertrudkin käynyt. Kunpa vain voisi vaikuttaa
Gretcheniin, saada hänet rauhallisemmalle mielelle. Tätä juuri
ajatellessaan tunsi Gertrud kuinka kaksi käsivartta kietoutui
kiihkeästi hänen ympärilleen, hänet pysähdyttäen. "Trude!"
Gretchenhän se oli! Tuliset suutelot hehkuivat Gertrudin huulilla.
"Mainiota että saan tavata sinut. Olen niin onnellinen, niin
onnellinen. Trudeni, nyt tulee hän pian, nyt vietämme häät! Tänään
olin Hertzogilla, olen ostanut valkoista silkkiä morsiuspuvuksi.
Kaunis en kylläkään ole, sen tiedän varsin hyvin, mutta sitten tulen
olemaan kaunis. Trudeni, rakas Trudeni!" Yhä uudelleen syleili hän
ystävätärtään. Hänen silmänsä loistivat huonosti valaistun kadun
puolipimeässä.
"Onko hän kirjoittanut milloin tulee?"
"Ei vielä aivan tarkoin. Mutta tiedätkö" -- Margareta Dietrich nojasi
raskaasti ystävättärensä käsivarteen ja kulki hänen kanssaan edelleen,
-- "tänään päivällisen jälkeen olin paneutunut hieman lepäämään ja
nukahdin, silloin tuli hän huoneeseen. Hän tuli vuoteeni ääreen. Hän
kumartui ylitseni ja suuteli minua -- oi, Gertrud!" Margareta veti
syvään henkeä, hänen käsivartensa vapisivat, väristys kävi läpi hänen
ruumiinsa. "Ja hän sanoi: 'Ole varuillasi -- tulen pian!' Silloin
nousin heti, puin ylleni ja läksin Berliniin ostoksille Hertzogin
liikkeeseen. Myrttiseppeleen ostin myöskin samalla. Tahdotko nähdä,
Trude?"
Hän aikoi avata käärön ja laatikon, joita kantoi.
"Ei, ei, ei nyt!" Gertrud esteli häntä, hän tunsi kammoa tuota tyttöä
kohtaan. "Mene kotiin, Gretchen, äitisi on levoton sinusta."
Gretchen pudisti kärsimättömästi päätänsä. "Odottakoon vaan! Odottaa
olen minäkin saanut. Kuule, etköhän sentään tahtoisi nähdä tätä
seppelettä ja pukuani? Ne ovat niin kauniit. Mennään tuonne lyhdyn
alle!"
Gertrud riuhtaisihe irti. "Mene kotiin, minun täytyy myöskin mennä!"
Hän kiiruhti pois, hän ei enää kuullut mitä toinen huusi hänen
jälkeensä. Epämääräisen kauhun valtaamana kiiti hän nopeasti eteenpäin.
Voi hyvä Jumala tuota sotaa -- tuota sotaa! Gretchenhän tuntui olevan
aivan sekaisin. Arasti katseli hän ympärilleen: eikös hän itsekin tänä
iltana kuullut kaikkialla kuiskailua? Pidätettyä naurua, suuteloita?
Pimeässä liikuskeli rakastavia pareja. Eivät ne välittäneet kylmästä
eikä tien loasta. Sotamorsiamet riippuivat sotamiestensä kaulassa.
Talven alusta saakka oli täällä ollut sotaväkeä majoitettuna, hiljainen
esikaupunki oli juuri omiansa rakkausseikkailujen tyyssijaksi. Ketäpä
muita täällä enää olisi iltamyöhällä liikuskellut yksinäisillä teillä?!
Ei kukaan häirinnyt sotamiestä ja hänen tyttöstänsä. Moni, jolla jo oli
morsian kotona odottamassa, alkoi täällä huvin uudelleen alusta. Sota
yllytti yhä kiihkeämpään eloon. Mitä kammottavammat kauhut odottivat
rintamalla, sen tulisemmaksi kävi täällä rakastelu. Täytyihän käyttää
hyväkseen aikaa, joka vielä oli käytettävissä.
Pimeissä käytävissä seisoivat rakastavaiset. Joskin puut olivat
lehdettömiä, soivat leveät rungot kumminkin suojaa. Huvilain
ovisopukoissa, puutarhojen aitain takana he piiloskelivat. Oli kylmä,
ja kumminkin kävi kuin kuumeinen hengähdys läpi talviyön, kiihkeä
myrsky riehui puitten oksissa ja ihmisten sydämissä.
Gertrud oli nyt ulkona korkotiellä. Kedoilta tuli tuulenpuuska, joka
tempoili häntä mukaansa, puskui kylmää häntä vastaan, niin että hänestä
tuntui kuin olisi hän ollut apposen alaston.
Minkaa ei näkynyt, ei kuulunut, talon yksinäinen ulkoeteinen ammotti
synkkänä häntä vastaan. Kun Gertrud avasi huoneensa oven, kajahti
hänelle vastaan hänen hylätyn lapsensa itku.