Tänä iltana makasi Heinz Bertholdi vuoteessaan pitkän aikaa silmät
avoinna. Nyt olisi hänellä kerrankin ollut tilaisuus nukkua täysin
rauhallisesti: ei kuulunut kanuunain pauketta, ei naulapohjaisten
sotilassaappaiden kolinaa, ei pitkähäntäisten rottien sipsutusta. Ei
mikään käsky voinut ajaa häntä jalkeille eikä mikään vastuunalaisuuden
tunne. Mutta kumminkaan ei hän saanut unta silmiinsä. Tuo rouva
miellytti häntä nyt tuhansin verroin enemmän kuin tyttönä. Silloin
oli Lili von Voigt usein tullut häntä vastaan, kun hän vielä kirjat
kainalossa kävi koulua viimeistä vuotta. He olivat silloin aina
kiiruusti temmanneet lakit päästään, hän ja toverit, -- tulihan siellä
'kaunis Lili'. Mutta toisten ihailu ei ollut silloin tarttunut häneen;
Lilissä oli hänen mielestänsä ollut jotain liian kylmänomaista. Nyt
hänen kauneudessaan oli jotain liikuttavaa. Rouva Rossi, leski -- jo
leski -- nuori rouvaraukka! Hänen miehensä lepäsi kaukana kuoloon
jähmettyneenä. Ja nyt täytyi vaimonkin jähmettyä yksinäisyyteensä kuin
talven pakkaseen!
Kun Heinz vihdoin nukahti, näki hän unessa tuon nuoren lesken, ja
sadat lesket seurasivat häntä. Se oli pitkä, pitkä kulkue. Hän aikoi
laskea heidät, mutta ei voinut, niitä oli liian paljon. Heidän mustat
pukimensa tuoksahtivat ummehtuneilta, heidän mustat huntunsa liehuivat
kuin suruliput. Nuoret olivat heidän kasvonsa ja kauniit -- he olivat
kaikki Lili von Voigtin näköisiä. Heinz koetti kääntyä pois, mutta ei
voinut, hänen täytyi vastoin tahtoansa katsoa heidän jälkeensä. Ja
hänen täytyi kuunnella heitä. --
He vaikeroivat yhteen ääneen: "Yksin -- yksin -- olemme niin yksin ja
olemme vielä nuoria. Käsivartemme ovat lämpöiset, sydämemme hehkuvat,
me käymme mustissa ja pukeutuisimme mieluummin ruusunpunaiseen. Kirottu
olkoon sota! Se on tehnyt meidät leskiksi. Kosta, kosta puolestamme,
sinä nuori soturi!"