Lili nyökkäsi, rypistäen kulmiansa. Heinz ei kyennyt muuhun kuin
syvällä kumarruksella lausumaan surkuttelunsa. He seisoivat hetkisen
ääneti. Mitä olisi hänen sanottava, kohteliain sanoinko valitettava
surua? Se ei luonnistunut häneltä; hänestä oli kaikki tänään niin
toisin kuin ennen, jokapäiväisyys muodollisuuksineen tuntui olevan niin
loitolla. Tämä nainen ei ollut toisten naisten kaltainen, hän oli kuin
ilmestys. Mutta kumminkin oli Heinz vihoissaan itsellensä: kuinka hän
olikaan niin kömpelö? Hän pyrki saamaan keskustelun alulle. Valkoinen
kaniini tuli hänelle avuksi. Se hyppäsi Lilin käsivarrelta, yhdellä
loikkauksella oli se poissa ja hypiskeli kaalintynkien välissä. "Rouva
Krügerin kaniini! Tänne, Lumikki!"
Mutta tottelevainen kuin koira ei tuo pikku eläin ollut, se iloitsi
harvinaisesta vapaudestaan. Nyt se kävi jäniksen tavoin istumaan
takajalkojensa varaan. Se haisteli ilmaa punaisella nenällänsä. Nyt
hypiskeli se jälleen nopeasti tiehensä, lentäen väliin nurinkin ja
lyöden käpälänsä yhteen.
"Lumikki! Lumikki!" Mutta mitä kiivaammin Lili sitä ajoi, sen
nopsemmaksi se kävi.
Nuori mies nojasi kätensä aitaan. Vikkelästi hypähti hän sen ylitse.
"Sallitteko, armollinen rouva, minun auttaa!"
Nyt ajoivat he sitä yhdessä. Ei ollut niinkään helppo saada sitä
kiinni; väliin se pysähtyi ja painoi päänsä maahan, mutta kun vain käsi
kurottautui sitä tavottamaan, oli se jo poissa.
Ajajat kompastelivat rouva Krügerin kaalintynkien keskellä. Nuori
mies nauroi: olipa tämä peräti hullunkurista! Nyt nauroi myöskin
mustapukuinen nainen. Hän tunsi äkkiä jälleen olevansa nuori. Huntu oli
lentänyt hänen päästään, hänen tukkansa liehui, hän hengitti nopeasti,
hänen tuli kuuma, ja hänen poskensa punoittivat. Kaikki muu oli
hetkiseksi unohtunut.
"Pitäkää varanne!" huusi Heinz, "ajan sen teidän luoksenne!" Nauraen
vastasi nuori rouva: "Voi, pääsi taaskin! Ottakaa kiinni, ottakaa
kiinni!"
Se oli kuin leikkiä. Vihdoinkin joutui karkulainen kiinni; ahdisteltu
eläinparka vapisi. Lili otti sen jälleen syliinsä, hän silitteli sitä
ja hänen äänensä kajahti hyväilevältä: "Voi sinua pupuparkaa! Mutta
miksikä sinä juokset tiehesi, miksi et tahdo olla minun luonani?"
"Niin, sitä minäkään en käsitä!" Nuori upseeri katseli häntä ihailevin
silmäyksin: kuinka hän oli muuttunutkaan parissa silmänräpäyksessä! Nyt
oli hän jälleen kuin nuori tyttö ja sentään hempeä ja hellä kuin naitu
nainen ja ihmeellisen ihana! Heinz hyväili myöskin kaniinia.
"Koettakaa, kuinka se vapisee kupeistaan. Tästä näin! Kuinka sen sydän
tykyttää!" Hän ohjasi Heinzin kättä.