"Mutta mitäs sinusta sitten tulee? Mitä tästä kaikesta lopuksi
tuleekaan?" -- Oliko kaikki, kaikki muuttunut äkkiä? Eikö entisyys enää
merkinnyt mitään?
Rudolf nauroi jälleen. "Älä huolehdi suotta! Minä en nykyisin yleensä
suunnittele mitään. Sitä ei tee kukaan rintamalla. Me otamme kunkin
hetken sellaisena kuin se on, emmekä kysy mitä seuraava tuo mukanansa.
Jos niin tekisimme, niin emme tuntisi yhtään ilon hetkeä! Me nautimme,
nautimme siitä että vielä elämme!" Hän kohotti lasinsa ja kilisti sitä
vastapäätä istuvan Anna Marian lasiin. Heidän silmänsä hymyilivät.
"Elämän malja!"
Neiti von Lossberg oli aina sievä, tänään hän oli kaunis. Kuten äiti
silmäili hänkin alati tuota nuorta aliupseeria. Samppanja ajoi hänen
verensä kiihkeästi pitkin suonia. Hän ei ollut tottunut tähän juomaan;
Koblenzin kasinossa oli hän korkeintaan joskus saanut hiukan maistella
vaahtoavaa reininviiniä. Silmin, jotka olivat loistavammat kuin koskaan
ennen, katsoi hän Rudolf Bertholdiin. Hänen sydämensä sykähteli; hän
ei tiennyt itsekään, miksi oli niin kiihtynyt. Pitkistä ajoista oli
hän nyt jälleen ensi kertaa nuorten miesten seurassa. Siitä oli kauan,
kauan, kun hän viimeksi oli tuntenut olevansa kaunis. Tänään hän tiesi
olevansa. Noiden kolmen miehen silmät ilmaisivat sen hänelle. Mutta
Rudolfin katseessa oli muutakin kuin ihailua. Se kohosi hänelle päähän
ja huumasi häntä enemmän kuin samppanja, herättäen voitonriemua: tuo
nuori mies halusi omistaa hänet! Ja neitonen naureskeli, laski leikkiä,
hehkui -- hän oli kuin ruusu, joka auringon suudelman herättämänä on
puhjennut täyteen kauneuteensa.
"Eikö hän ole viehättävä?" kysyi Hedwig onnellisena mieheltänsä heidän
noustuansa ruokapöydästä. Bertholdi nyökkäsi mielissään; hän piti
hyvästä ruuasta ja katseli mielellään kauneutta, -- hän oli hyvällä
tuulella. Mutta hänen rouvansa kasvot, jotka tämä oli kysyväisinä
kääntänyt häntä kohden, liikuttivat äkkiä hänen mieltänsä, ja hän laski
kookkaan kätensä niiden ympärille. "Kyllä, oikein kaunis. Mutta olit
sinäkin ainakin yhtä kaunis. Olet yhä vieläkin kaunis, oma Hedwigini!"
Hän katsoi häneen hellästi ja suuteli häntä.
Hedwig punehtui ja vetääntyi suorastaan arastellen hänen luotansa;
eihän hän ollut enää lainkaan tottunut siihen, että hänen miehensä
käyttäytyi tuolla tavoin.
Laskien kätensä hänen hartioilleen, veti Bertholdi hänet viereensä
sohvaan. Tässä samassa sohvassa, joskaan ei samassa huoneessa, olivat
he usein istuneet rinnakkain avioliittonsa ensi vuosina. Miksikä ei
myöhemminkin? Mies katsoi vaimoonsa; hän oli ollut poissa tarpeeksi
kauan tunteaksensa kuinka vieläkin rakasti häntä. Häntä kiinnitti
häneen paljon voimakkaampi tunne, kuin pelkkä miellyttävä tottumus.
Hedwig istui aivan hiljaa. Haaveksivin katsein silmäili hän noita
kolmea nuorta olentoa, jotka menivät ruokasalista puutarhahuoneeseen.
Siellä he istuivat pienen pöydän ääreen suuren palmun alle. Veljekset
polttelivat, Anna Mariallekin he tarjosivat paperossia. Mitä, eikö hän
ollut polttanut vielä koskaan?
Nyt tuprutteli hän rohkeasti. Taivuttaen tuuheatukkaista päätään
taapäin koetti hän parhaansa mukaan puhallella renkaita. Jokainen
epäonnistunut yritys, joka yskäkohtaus sai nuorukaiset tyrskähtämään
nauruun. He nauroivat kaikki kolme; joka sana, joka katse, tytön hienon
nenän nyrpistys herätti hilpeyttä. Palmujen alla oli niin miellyttävää,
niin lämpöistä, kaikenlaisten kasvien tuoksua leijaili ilmassa.
"Onpa täällä miellyttävää", sanoi Heinz päästäen mielihyvän huokauksen.
"Eihän ennen oikein huomannutkaan, kuinka kotona on herttaista!"
Niin, siellä oli herttaista, mutta nyt herttaisempaa kuin koskaan
ennen! Rudolfin tulinen katse hyväili tuota vaaleapukuista olentoa.
Kuinka sorea hän oli kasvultansa, -- solakka ja sentään täyteläinen,
melkein upea! Hän tunsi voimakasta mielenliikutusta -- aivan äkkiä.
Lähtiessään sotaan oli hän ollut liian nuori tietääksensä mitä rakkaus
oli, -- mutta nyt, nyt! Hän hengitti kiihkeästi, merkitsikö tämä
rakkautta ensi näkemällä?
Ikäänkuin varoen hukkaamasta aikaa, kuin haluten käyttää jokaisen
kallisarvoisen hetken, hän antautui täydelleen ihailunsa valtaan. Ja
Anna Maria antoi katseittensa puhua, nauroi, punehtui, katsoi alas
ja loi häneen jälleen avonaisen, hellän silmäyksen. He olivat äkkiä
niin kokonaan täyttäneet toinen toisensa mielen, kuin auringonpaiste
kesäpäivänä täyttää kaikkeuden. Mitä koski heihin sota ja ihmisten
synkät surut? He tunsivat vain riemua, riemua siitä, että olivat nuoria
ja miellyttivät toisiansa.
Vanhempi veli näytti ikävystyneeltä ja tunsi olevansa liikaa. Hän
nousi, eivätkä he pyytäneet häntä jäämään. Poltellen seisoi hän pari
silmänräpäystä akkunan ääressä. Ruokasalissa näyttivät vanhemmat
hiukan levähtävän, äiti istui sohvan toisessa kulmauksessa, isä
toisessa, molemmilla oli silmät ummessa. Ulkona kirkasti talvipäivän
viime säde puutarhaa, suuri lehmus näytti viehättävältä samaten kuin
kuuset, joille talvi oli kevyesti sirotellut hieman luntansa. Hänen
päätänsä poltti. Tottuneena oleskeluun raittiissa ilmassa, tunsi hän
tarvitsevansa pari keuhkollista ulkoilmaa. Hän avasi hiljaa oven, joka
johti puutarhahuoneesta ulkosalle.
Maa oli hiukan jäässä, tiet olivat kuivat huolimatta lumesta; se oli
haihtunut ilmaan muualta paitsi puiden lehvistä ja havuista. Lännessä
oli talviaurinko jo laskenut, mutta taivaanranta hehkui vielä.
Punertavalle kultapohjalle kuvastuivat äärettömän hienorakenteisina
kaukaisimpien puiden hopeanharmaat oksat kaikkine hopeakudoksineen,
hennon harson kaltaisena peittäen taivaan punaposkia. Ainoastaan lähin
ympäristö vaikutti todelliselta. Siinä seisoivat puut kookkaina ja
tukevina; mutta nekin näyttivät hopeahohteen ympäröiminä vaipuneen
haaveilevaan hiljaisuuteen.
Heinz Bertholdi kierteli puutarhaa. Hänen mielensä valtasi
miellyttävä kodintunne. Mutta hän ei vielä voinut uskoa tätä kaikkea
todellisuudeksi, ero oli liian suuri kaiken veren ja kaikkien kauhujen
jälkeen! Paljon enemmän oli ollut verta ja kauhua kuin mitä hän oli
kirjoittanutkaan. Ja nyt tämä rauha! Hän kohotti katseensa: tuollahan
oli iltatähti. Hiljaa alkoi hän hyräillä: "Oi armas iltatähtösein!"
Ihmeellisen suurena ja kirkkaana se loisti, kaukana hehkuvasta
kultapohjasta, vienon siniharmaalla taustalla. Ja tuolta, Krügerin
lesken vanhan päärynäpuun takaa, kuukin sukelsi esiin, kapeana, sirona
sirppinä, mutta selväpiirteisenä ja kylmän saavuttamattomana. Kaikki
taivaankappaleet halusivat tulla lausumaan hänet tervetulleeksi kotiin!
Nuori mies hymyili. Mutta kukas tuolla oli? Uusi ilmiö naapurin
puutarhassa!
Krügerin puutarhassa käyskenteli rouva Rossi. Häntä ei haluttanut
kävellä ulkona kaupungilla; kadut olivat hänestä niin autioita, ja
jokainen katse, joka kohtasi hänen surupukuun verhotun olentonsa,
näytti hänestä osoittavan uteliaisuutta. Hän käveli usein hyvällä
säällä täällä edestakaisin, täällä ei kukaan häirinnyt häntä. Pää
painuneena alas kulki hän hitaasti tietänsä edelleen. Tumma huntu
peitti hänen tukkaansa, hänen valkoiset kasvonsa hohtivat sen rinnalla
kuin himmeä helmiäinen. Hellästi piteli hän suurta valkoista kaniinia
rintaansa vasten. Ihmeissään katseli se ympärilleen punaisilla
silmillään: eipä ollut ennen tapahtunut että sitä olisi kantamalla
kuljetettu ulos virkistysretkelle!
Nuori mies lausui aidan ylitse tervehdyksen. Ei hän ollut tahtonut
esiintyä liian rohkeana, hän ei itsekään tiennyt mikä hänet sai
'Hyvää iltaa!' sanomaan. Tuo hiljaa käyskentelevä olento ei ollut
muukalainen, vaan Unetar, joka hiipi liehuvissa mustissa pukimissaan
unhoa suomaan. Häntä olisi haluttanut sanoa: "Tervehdin sinua! Lausun
sinut tervetulleeksi! Sirota unikukkia ylitseni, niin että unohdan
kauhut, jotka säälimätön päivä on tuonut mukanansa!" Mutta hän
heräsi haaveistaan, pyyhkäisi polttavaa otsaansa: tuohan oli pelkkää
mielettömyyttä, hän oli liian äkkiä juonut liiaksi. Hän tunsi äkkiä
joutuvansa hämilleen. Mustapukuinen nainen oli suunnannut katseensa
häneen, ja hänen suurten silmiensä ilme oli ollut pelästynyt ja
alakuloisen kysyväinen.
Lili ei ollut huomannut että naapurin puutarhassa oli ketään. Tervehdys
oli äkkiä herättänyt hänet syvistä surullisista mietteistä. Hän oli
ajatellut miestänsä ja mietiskellyt, millaisiksi heidän välinsä
olisivat muodostuneet. Olisiko hän ehkä syössyt miehensä syliin
riemuhuudolla, unohtaen kaiken mikä heitä erotti? Ah, nyt voi hän
ajatella häntä ilman mitään nuhteen tunnetta, rakkaudella, jota ei
mikään enää häirinnyt, rakkaudella, joka oli käynyt niin ihmeelliseksi,
että hän soi hänelle haudan levon tuolla vuoren rinteellä. Hänen oli
niin hyvä olla, ei hän enää tiennyt vihasta ja vainosta -- kuinka
monesta pettymyksestä olikaan hän päässyt! Kunpa hänen vaimonsakin
laita olisi ollut yhtä hyvin! Voimakas kuolonkaiho täytti nuoren naisen
mielen -- mitä varten hän enää eläisi? Hänellä ei ollut miestä, ei
lasta. Mitä hän vielä odotti?
Nuori upseeri kumarsi, lausuen nimensä.
Ystävällinen ilme kajasti hetkisen noilla alakuloisilla kasvoilla. "Vai
niin, luutnantti Bertholdi, kuulin kyllä, että te olitte tullut eilen!"
Hän ojensi nuorelle miehelle maailmannaisen liikkeellä kätensä aidan
ylitse. Hän hillitsi mielensä, eihän hän halunnut kenenkään sääliä,
eikä ainakaan henkilön, joka oli ollut hänen miehensä vihollinen
"Olemme jo ennen tavanneet toisemme", sanoi hän kylmän kohteliaasti,
"nimeni oli silloin Lili von Voigt."
"Niin, niin kyllä", sanoi upseeri nopeasti, lyöden kantansa yhteen.
Kuinka kömpelöä, ettei hän ollut tuntenut häntä heti! Hän hymyili: "Te
olitte siihen aikaan täkäläisen nuorison jumaloima ihanne, -- ja sitten
te menitte naimisiin luutnantti Rossin kanssa."
"Mieheni on kuollut."