Hedwig Bertholdi ei olisi rohjennut toivoakaan, että hän saisi molemmat
poikansa kotiin lomalle. Siinä oli melkein liiaksi onnea pitkällisten
kärsimysten jälkeen, hän oli aivan suunniltaan ihastuksesta. Kun Heinz
sähkötti Frankfurt am Mainista: 'Olen matkalla luoksesi', riemuitsi hän
ääneen. Mutta kun sitten lisäksi tuli Rudolfilta kirje: 'Viimeisten
ankarain taistelujen jälkeen pääsemme lomalle lepäämään, ehkä olen
luonasi yhtaikaa tämän kirjeen kanssa', silloin hän puhkesi kyyneliin.
Kärsimätönnä kuin ikävöivä morsian ryhtyi hän valmisteluihin poikiensa,
tuloa varten. Heidän piti saada jälleen entiset huoneensa; hän oli
pahoillaan, kun ei voinut järjestää siellä kaikkea uuteen, entistä
kauniimpaan kuntoon, mutta siihen ei nyt ollut sopiva aika. Hänen
täytyi tyytyä siihen, että kaikki harjattiin ja pestiin, seinät
puhdistettiin, kirjat tomutettiin. Hänen mieleensä tuli niin monta
muistoa; tätä ennen ei hän ollut voinut antaa noihin huoneisiin
koskeakaan, hän oli pitänyt ne lukittuina kuin pyhätön. Siinä
olivat nyt koulukirjat, ainevihot, ensi rakkauskirjeet jollekin
keskenkasvuiselle tytölle. Niin äkkiä olivat pojat lähteneet, että
laatikot olivat lukitsematta, tavarat järjestämättä. Tuossa olivat
vielä Heinzin ratsastushansikkaat, kirjoituspöydällä kaikenmoisia
valokuvia, -- hänen oli tapana pitää esillä kaunisten naisten
valokuvia. Tuossa oli Rudolfin koulusalkku -- klassikot olivat siinä
vielä ja viimeinen kotitehtävä.
Mihin hän ei ennen ollut uskaltanut koskea -- kun kaikki oli hänestä
ollut ikäänkuin kalliiden vainajien jättämää omaisuutta -- sen
järjesti hän nyt hymyhuulin. Tulisivathan hänen poikansa takaisin
haavoittumattomina ja terveinä, -- ehkä muutama tunti vain enää, ja he
olisivat jälleen täällä entisissä huoneissaan, nuo kaksi poikaa, jotka
täyttivät talon melulla, iloisella elolla. Nopeasti vain, nopeasti!
Mikä vaivasikaan palvelustyttöä, Emiliaa? Eihän hän saanut mitään
valmiiksi ja teki kaikki nurinkurisesti.
Emilia pyyhki salaa silmiänsä. Hänen ennen niin kirkkaat silmänsä
olivat menettäneet loisteensa. Rouva Bertholdi tiesi, että hänen
rakastettunsa oli sodassa. Olikohan tälle tapahtunut jotain?
Tuo nuori tyttö pääsi kyyneleiltä tuskin ääneen, ja rouvan
tiedustellessa häneltä tuota asiaa ne tulvahtivat viljavina esiin
yli hänen kasvojensa. "Ei, hän on terve -- mutta siellä on muuan --
Belgiassa -- siellä, missä hän on majaillut niin kauan, -- ja se, se
-- voi, hyvä rouva!" Hän peitti kasvonsa tomuliinalla ja nyyhkytti
suonenvedontapaisesti. Koko hänen ruumiinsa vavahteli.
Vasta monien kehotusten jälkeen suostui hän puhumaan. Hän halusi
keventää sydäntään, mutta samalla oli jotain, joka salpasi hänen
hengityksensä. Vihdoin seurasi tunnustus: hänen sulhasensa oli
antautunut suhteisiin tuon belgiattaren kanssa, ja tämä odotti nyt
lasta. Tänä aamuna oli hän kirjoittanut siitä morsiamelleen. "Nyt ei
hän tiedä, mitä hänen on tehtävä, onhan hän rehellinen mies. Ja minä --
minä!" Emilia väänteli käsiänsä. "Mihin _minä_ nyt joudun?"
Rouva Bertholdi oli hämillään: eihän Emilia toki liene --?!
Emilia puhui edelleen: "Tuollainen häpeämätön muukalais-naikkonen, --
onpa hän mahtanut häntä ahdistella! Ei, minä tiedän kyllä, hänellä ei
ole ollut mitään sellaista mielessä, mutta tuo nainen on juossut hänen
perässään, tarjoutunut hänelle, armollinen rouva, -- senhän tietää,
millaista väkeä ne ovat! Voi, jos en vain -- -- jospa minä vain
en -- --!" Hän löi otsaansa joutuen yhä enemmän pois suunniltaan.
Ja yhä hän toisteli: "Kunpa en olisi, jos en olisi --!"
Rouva kävi yhä vakavamman näköiseksi, hänen ilmeensä yhä
kummastelevammaksi: mitä saisikaan hän vielä kuulla!
Silloin huusi Emilia sen ääneen, hänen kyyneltyneet silmänsä
leimusivat: "Jos minä en olisi kieltäytynyt -- silloin -- niin ei ikinä
olisi käynyt näin! Minä en tahtonut, -- ajattelin, etten saanut niin
tehdä! Mutta ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä
toivomusta. Nyt hän on tuon toisen oma. -- Voi hyvä Jumala, mitä minä
nyt teen, miten minun nyt käy?" Pidellen pääparkaansa molemmin käsin
juoksi hän ulos huoneesta.
Hedwig jäi seisomaan hämmästyksen valtaamana: Emilia oli niin hauska,
siveä tyttö, oli aina pitänyt itseänsä arvossa -- ja nyt? Hedwig
pudisti päätänsä. 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän
viimeistä toivomusta!' Eikös rouva Krüger ollut kerran sanonut juuri
samaa? Mutta kaikkia toivomuksia ei silti käy täyttäminen!
Anna Maria syöksähti huoneeseen heilutellen kädessään sähkösanomaa.
"Hurraa, taas sähkösanoma!" Seisten vieretysten, kuumat posket
vastakkain, lukivat he sen. Ja vielä siinä seistessänsä kuulivat
he nopeita juoksuaskeleita portaista, ovi temmattiin auki. "Äiti!"
Huudahtaen hämmästyksestä vaipui Hegwig Bertholdi nuoremman poikansa
syliin. --
Nyt oli hän saanut korvauksen monista surunpäivistä, koko yksinolon
ankeasta ajasta. Äiti istui molempien poikiensa välissä pöydässä. Isä
oli myöskin tullut. Tosin hänen oli onnistunut saada lomaa ainoastaan
kahdeksi päiväksi, mutta olivathan he sentään jälleen kaikki koolla.
Samppanjalasit kilisivät. "Terveydeksenne!" sanoi isä, katsoen
mielihyvällä poikiensa ruskettuneita kasvoja.
Hedwig loisti ilosta. Kylläpä noita poikia kannatti katsella! Vaan
eivät ne enää olleetkaan mitään poikia, ne olivat miehiä, hartiakkaita
solakkuudestaan huolimatta, voimakkaita ja itsetietoisia. Hän ei voinut
kylläksensä katsella heitä. Hän oli aina tiennyt, että Heinz oli
kaunis mies, mutta että Rudolfin ulkomuoto kehittyisi tuollaiseksi,
sitä hän ei olisi aavistanut. Hän oli enemmän ihaillut hänen henkisiä
lahjojansa; hän oli aina ollut hiljainen, miettiväinen, vaatimaton,
-- häntä oli aina ajateltu tulevana tiedemiehenä, -- nyt oli hän joka
suhteessa Heinzin veroinen. Kenties oli hän nyt häntä kauniimpikin.
Ja kuinka hänellä oli puhe vallassaan! Sillävälin kuin vanhempi veli
puhui sotakokemuksistaan jonkunmoisella pidättyväisyydellä, ikäänkuin
opitulla arvokkaisuudella -- karttaen niitä juuri mainitakaan -- mitäs
siinä olikaan puhumista: olihan kysymys vain upseerivelvollisuuksien
täyttämisestä --, antoi nuorempi eloa uhkuvia kuvauksia marsseista,
retkeilyistä, hyökkäyksistä ja vastahyökkäyksistä. 'Kuolleen miehen'
luona oli hän ollut mukana ja samaten aikoinaan Loretto-kukkulankin
luona. Kaikenmoisista seikkailuista kertoili hän myöskin, joihin he
olivat huvikseen ryhtyneet.
Oikein äitiä vapisutti vielä jälkeenkinpäin. "Mutta Rudolf, kuinka
harkitsematonta, kuinka uhkarohkeata!" Silloin nauroi Rudolf
voimakasta, huoletonta naurua, ja hänen silmänsä loistivat, valkoiset
hampaat kimmelsivät vaaleitten viiksiuntuvain takaa. Hän sukaisi
leveäksikäyneellä kädellänsä lyhyttä tukkaansa; ennen se oli pehmeinä
kiharoina kiemurrellut alas otsalle, antaen hänelle haaveksivan ilmeen.
Nyt ei hän enää ollut mikään haaveileva nuorukainen, ei, hän oli
täysikehittynyt mies, jolla oli vakava jalansija todellisessa elämässä.
Äidin täytyi katsoa häntä aina uudelleen. Eikö hän kaiken ilon ohella
myöskin tuntenut vienoa surumielisyyttäkin? Oliko tuo sitten todellakin
vielä hänen Rudolfinsa, hänen pienokaisensa, hänen nuorempansa? Hän
johti keskustelun hänen kirjoihinsa, huvitteluihinsa, soittoon,
runoiluun.
Rudolf katsoi häneen ihmeissään: oliko todellakin ollut aika, jolloin
tuollainen oli häntä huvittanut? Kuinka merkityksetöntä tuo kaikki oli
ollut! Hänen puolestansa saisi sotaa kestää kauankin, häntä miellytti
soturielämä, marsseista ja kaikesta kauheasta huolimatta. Hän ei voinut
enää lainkaan kuvitella mielessänsä, millaista tulisi olemaan rauhan
palattua, missään tapauksessa ei hänelle pälkähtäisi päähän ryhtyä
jatkamaan äkkiä keskeytyneitä lukujansa.
"Ja minä aina ajattelin, että sinusta tulisi perheeseemme tiedemies",
sanoi äiti hiljaa.