Nuo miehet, jotka tomuisina Champagnen valkoisesta kalkista olivat kuin
jauhoon hieroontuneet myllärit, olivat kestäneet kestettävänsä, -- nyt
oli lepo seurannut. Vihollisen ei ollut onnistunut puhkaista rintamaa,
Jumalan kiitos! Hengitettiin helpommin, ja reipas rohkeus täytti
mielet. Mitäpä siitä, joskin talvi oli tullut, tuoden mukanaan pakkasta
ja pimeyttä! Nyt luultiin varmasti, että oli syytä toivoa parasta,
ja toivo tuo mukanaan lämpöä ja valoa. Keväällä oli sota päättyvä --
rohkeutta vain siihen saakka!
Nyt alkoivat sodan seuraukset tuntua täyttä totta. Ei silti, etteivät
ne olisi jo aikoja tuntuneet, mutta tuo kestetty tuikea tuska oli ollut
kuin taivaan jylinää, joka lamauttaa koko luomakunnan; nyt seurasivat
neulanpiston kaltaiset pienet kärsimykset. Jauhoista ja leivästä
alkoi tulla puute. Perunaleipä ei tahtonut maistua, eikä siitä tullut
kylläiseksikään. Leivän niukkuus tuntui kiihottavan näläntunnetta.
"Kestäähän tämän sentään vielä," kirjoitti rouva von Voigt miehellensä.
"Itse puolestani en ole kärsinyt nykyisestä puutteesta, vähäiseltä
se minusta tuntuu. Olenhan niin kiitollinen siitä, että sinä olet
säästynyt, ja että nyt saatte levätä Champagnen suunnattomain
ponnistusten jälkeen. On hetkiä, jolloin voisin jälleen hengittää
vapaasti, jopa olla iloinenkin, mutta Lilin kohtalo vaivaa kovin
mieltäni. Rossi on ollut viikkomääriä alati taisteluissa Tyrolin
rintamalla; hän kirjoittaa vain harvoin." --
Lili lepäsi tänään sohvallaan, hänellä oli hiukan kuumetta. Hän oli
ehtinyt liiaksi vieraantua Saksan talvesta, ainainen kostea kylmyys
tuotti hänelle yskää ja nuhaa. Ja matala harmaa taivas teki hänet
synkkämieliseksi. Ah, vain pala sineä, hiukan auringonlämpöä -- ja
kirje!
Hänen miehensä viimeinen tiedonanto oli kirjoitettu lokakuun lopulla.
Nyt oli ollut kovia otteluita Schluderbachin rajasillan luona. Oi, tuon
sillan hän muisti niin hyvin!
Hän sulki silmänsä. Kaikenmoisia kuvia tuli hänen eteensä. Sen ylitse
hän oli ajanut vanhempinensa eräänä ihanana kesäpäivänä, joka oli
kaksin verroin kirkas ja raikas edellisen päivän rajuilman jälkeen. Hän
oli riemusta huudahdellut ääneen -- oi, kuinka hyvin hän sen muisti!
Hän näki itsensä seisoallaan vaunuissa, ojennetuin käsin oli hän
hypähtänyt pystyyn ihastuksensa vallassa. Hevoset juoksivat ripeästi,
ryöppyävä vuoripuro syöksyi uomaansa alas hopeavaahtoa heitellen.
Korkeat lehtikuuset tuoksuivat, kuin uhrisauhu kohosi niiden lemu
sinitaivaalle. Perhoset liitelivät heidän vaunujensa edellä, oli niin
hilpeätä, niin loistokasta tuossa kapeassa laaksossa, yksin vihreän
kuusimetsän yläpuolella kohoavat jylhät vuorenhuiputkin, joita peitti
ohukainen kerros tuoretta lunta, tuntuivat kertoilevan ikuisesta
ilosta. Sillan kohdalla, missä tie kohoaa niin jyrkästi ylöspäin,
oli hän hypännyt maahan. Hän asteli ajajan rinnalla. Hellävaroen
koskea tipsutteli tämän ruoska hevosten selkiin, -- ei se liioin
tuottanut kipua -- ken olisi sellaisessa paikassa voinut tuottaa tuskaa
halvimmallekaan luontokappaleelle! Ja nyt --?!
Liliä puistatti. Häntä paleli, hän vetääntyi paremmin suojaavan
peitteen alle. Siellä taisteli nyt hänen miehensä sotamiehinensä.
Hiipivätköhän he kiviseinämiä alas, piiloutuen tuuheitten lehtikuusien
suojaan? Vai kiipesivätkö puronviertä ylös, hakien käsin ja jaloin
tukikohtaa? Oliko päivä? -- vai oliko yö? Siitä ei ollut tietoa.
Mustana riippui taivas yli laakson, höyryn ja savun pimentämänä. Vuoren
sopukassa oli jotain pilventapaista, sinne oli jonnekin asetettu
konekivääri, ja se syyti vimmatusti luoteja kallioseinän repeämiä
pitkin alas. Voi sitä ratinaa! Lili piteli korviansa. Kunpa hän ei edes
olisi lukenut sanomalehtiä niin tarkasti! Niissä kuvattiin taistelut
sillä tavoin, että hänestä oli kuin olisi itse ollut mukana. Ja
kumminkin kärsi hän vain sadannen osan siitä, mitä hänen miehensä oli
kestettävä -- yli-inhimillisiä ponnistuksia, ainaista kuolonvaaraa. Ei,
ei sittenkään, enemmän hän kärsi kuin miehensä!
Levottomasti heitteli hän kuumeissaan päätänsä. Oliko hänen miehellään
aavistustakaan niistä tunteista, jotka riehuivat hänen sydämessään,
suunnaten hänen toivomuksensa väliin sinne, väliin tänne, pitäen häntä
toivon ja pelon ainaisessa ristiriidassa? Mies ei koskaan käsitä,
miten nainen voi kärsiä -- ei koskaan -- ja mitä _hän_ kärsi, sitä
ei kenenkään muun tarvinnut kokea. Jos hän olisi ollut italiatar
taikka hänen miehensä saksalainen, silloinhan hän pelkäisi ainoastaan
hänen henkensä puolesta, mutta nyt tunsi hän vieläkin kipeämpää
tuskaa. Tuliko hänen toivoa voittoa puolustajille vai hyökkääjille?
Toisaalla oli hänen miehensä, jota hän kerran oli rakastanut niin
hellästi -- ah, joka yhä vieläkin oli hänelle niin rakas, -- toisaalla
hänen isänmaansa, johon hän oli niin kiintynyt sydänjuurillaan,
että irroittaminen siitä merkitsi kuihtumista. Ei hän ollut ennen
aavistanutkaan tuon kiintymyksen voimaa! Silloin oli tuo toinen maa
tuntunut hänestä paljoa kauniimmalta, sen aarteet runsaammilta, ihmiset
herttaisemmilta! Mutta nyt?! Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin,
suuttumus jäykistytti hänen hempeät kasvonsa. Hän hypähti sohvalta ja
heitti lämmittävän peitteen luotansa. Jo riitti -- joutukoon tuo kavala
maa perikatoon, sen miehet -- äkkiä hän säpsähti. Oliko hän huutanut
ääneen?
Ovea kolkutettiin. Hänen palvelustyttönsä tuli sisään. "Postinne,
armollinen rouva!" -- -- -- --
Krügerin leski, joka oli alhaalla, kuuli äänekkään huudon. Se oli vain
lyhyt kirkaisu, mutta niin täynnä kauhua, hillitöntä tuskaa, kuin olisi
se lähtenyt kuolemanhädässä kamppailevan povesta. Se tuli ylhäältä!
Hän juoksi eteiseen. Silloin syöksähti jo palvelustyttö portaita alas.
"Rouva, hyvä Jumala, rouva -- -- --!"
Ylhäällä makasi nuori rouva maassa, hän oli kaatunut. Se oli tullut
liian äkkiä. Kun talonemäntä tuli huoneeseen, koetti hän sentään jo
nousta. Ei, hän ei ollut mennyt tiedottomaksi, hän ei tahtonut menettää
tajuntaansa. Hän oli jo toipunut. Äänettömällä, hiljaisuutta vaativalla
liikkeellä lähetti hän itkuun tyrskähtäneen palvelustytön luotansa.
Kuten sokeaksi käynyt, joka ei vielä tahdo tunnustaa sokeuttaan,
tavotteli hän kirjettään, joka juuri oli tullut postissa. Se oli
pudonnut hänen kädestänsä.
Nyt piti hän sitä jälleen vapisevassa kädessänsä. Seisten horjuvana
keskellä huonetta luki hän sen vielä kerran nopeasti, silmissä niin
tuikea tuskan ilme, että Krügerin rouvan sydän -- sydän, joka ei niin
hevillä heltynyt, -- vavahti säälistä: hänkö myöskin, myös hän! Niin
nuori ja niin kaunis ja sittenkin, sittenkin!
Rouva Krügerin työstä kovettunut käsi silitteli valkoisen aamupuvun
hihaa: "Istukaa, istukaa toki!" Hän painoi nuoren rouvan istumaan
sohvaan, jäi seisomaan aivan hänen viereensä, oikaisten itseään,
ikäänkuin olisi tukevalla varrellansa vielä voinut pidättää
onnettomuuden.
Hymyillen sydäntä vihlovasti katsoi nuori rouva vanhempaan: "Mieheni on
kaatunut!"
Vanhempi vastasi, hymyillen hänkin: "Ja minun poikani on vankina. Mutta
minä näen hänet jälleen. Te näette myöskin miehenne jälleen!"
Rouva Krüger rohkeni laskea kätensä tuolle vaalealle syvään vaipuneelle
päälle. Omituinen hohde valahti hänen kasvoillensa, kirkastaen niiden
jokapäiväisyyden. Hänen äänessään kajahti kuin luottavaista hartautta,
ehdotonta uskoa: "Te näette hänet jälleen -- minä näen poikani jälleen.
Emme vain tiedä -- milloin!"
* * * * *
Luutnantti Rossi oli kaatunut. Juuri kun hän hyökätessään sotamiestensä
kanssa oli huutanut "Avanti!" Luoti oli sattunut hänen suuhunsa,
murskaten hänen pääparkansa. Se, mikä hänestä oli jäänyt jäljelle, oli
haudattu Monte Pianon vieressä olevalle pienelle nurmikentälle, missä
jo lepäsi niin monta kunnon soturia. Hänen sankariverensä ei ollut
vuotanut turhaan, johtajansa kuoleman innostamina olivat alppijääkärit
saaneet aikaan sen, mihin viikkomääriä oli turhaan pyritty: he olivat
karkottaneet vihollisen rajasillalta ja valloittaneet vahvasti
varustetut asemat. Tämän tiedonannon lähetti leskelle eräs kaatuneen
toveri, komppanian toinen luutnantti.
Kirje oli tarvinnut paljon aikaa saapuaksensa kiertoteitä hänen
käsiinsä. Rossi oli kaatunut jo kahden päivän kuluttua siitä kuin oli
hänelle kirjoittanut -- ja hän oli ajatuksissaan tuntenut mielipahaa
häntä kohtaan, kironnut häntä ja hänen uskotonta maatansa, -- hyvä
Jumala, ei häntä, ei, ei häntä. Ainoastaan hänen maatansa. Oi,
hänen Enrico-parkaansa! Lili luki hänen kirjeensä uudelleen ja aina
uudelleen, kyyneleitä vuodattaen. Kuinka olikaan mahdollista, että moni
seikka niissä oli voinut häntä kiusata?! Nyt omisti hän miehellensä
jälleen koko sydämensä, tarrautuen kiinni hänen muistoonsa. Hänestä oli
kuin täytyisi hänen puristaa silmänsä umpeen, päästäkseen näkemästä
maailman tapahtumia, tukita korvansa. Ei nähdä eikä kuulla enää mitään
muuta kuin häntä. Mitä koski häneen kansallisuuksien eripuraisuus,
kansojen viha? Hänen oma kohtalonsa täytti kokonaan hänen mielensä.
Ja hänen kohtalonsa oli hänen miehensä, hänen rakas miehensä. Ei
ainoatakaan surullista hetkeä ollut tämä tahtonut hänelle tuottaa,
ja nyt täytyi hänen kumminkin vuodattaa niin paljon kyyneleitä hänen
tähtensä. Hänen tuskansa kirkasti hänen miehensä kuvan, tehden
vainajasta enemmän kuin mitä tämä ikinä itse oli aavistanut. Nyt ei
Lili enää välittänyt siitä, että hän oli taistellut Italian puolesta,
nyt näki hän hänessä vain sankarin, joka oli uhrannut henkensä jalon
asian takia. Hän tunsi ylpeyttä lukiessaan ystävän kirjeestä, että
Rossista olisi pian tullut kapteeni ja että kunniamerkki, joka ei
ollut vielä ehtinyt koristaa elävän rintaa, oli annettu hänelle mukaan
hautaan. Hänen sotamiehensä olivat surreet häntä; päällystö samoin kuin
käskynalaiset tulisivat säilyttämään tuon uljaan miehen kunniakkaassa
muistossa.
Äitinsä kanssa ei Lili voinut puhua vainajasta samalla tavoin, kuin
hän häntä ajatteli. Hänestä tuntui, kuin olisi äidin kasvoille silloin
ilmestynyt omituinen piirre, piirre, joka merkitsi -- vastaväitettä.
Oikein hän oli arvannutkin. Niin suuresti kuin rouva von Voigt surikin
tyttärensä kanssa, täytyi hänen kumminkin sanoa itsellensä: siinä oli
ratkaisu. Italialainen haave oli haaveilta loppuun. Lili oli vielä
nuori, jospa Jumala sallisi hänen alkaa elämänsä vielä uudelleen!
Ja tytär tunsi sen: jos vainaja olisi ollut saksalainen upseeri, olisi
äidin suru ollut aivan toisenlainen. Ja Lili sulkeutui kokonaan omaan
itseensä.
Tuntimääriä istui hän akkunan ääressä, kädet syliin vaipuneina ja
haaveksiva katse suunnattuna alas pihaan. Kenpä voisi mukaantua
kaikkeen niin tyynesti kuin tuo rouva tuolla alhaalla! Hän meni aina
samaan aikaan ruokkimaan kanojansa, kaniinejansa ja vuohtansa. Eläimet
tunsivat hänet. Kun kanat, jotka saivat nyt, ennenkuin maa jäätyi,
kuljeskella ja kuopia maata talvisen koleassa puutarhassa, kuulivat
jykevien nahkatohvelien ensi askeleen pihakivityksellä, syöksähtivät
ne nopeasti vastaan. Silloin tuli jotain hymyilyn tapaista rouva
Krügerin ryppyisille kasvoille. Ja hymyily kajasti niillä vielä
hänen täyttäessään mäkättävän vuohen heinähäkkiä, ja se tuli yhä
huomattavammaksi, kun hän meni kaniinien luo.
Lili näki noiden valkoisten ja mustapilkkuisten eläinten hypiskelevän
rautalankaoviensa takana. Krügerin rouva pysähtyi aina pitkäksi aikaa
niiden luokse. Ihme ettei häntä palellut! Ensi lumi peitti jo maan.
Mutta hän seisoi ainakin puolen tuntia tohvelit jalassa kumarassa
tuon matalan majasen vieressä, pisti kätensä sisään ja silitteli
eläimiä. Kuinka köyhäksi täytyykään tulla, jotta viitsisi tuolla
tavoin seurustella kaniinien kanssa! Lilin kasvoille tuli säälin ilme.
Kun rouva Krüger eräänä päivänä koetti naulata olkimattoja majasen
ympärille eikä oikein näyttänyt suoriutuvan siitä yksin, meni Lili alas
häntä auttamaan. Köyhiähän he molemmat olivat!
"Tämä tässä on 'Lumikki'", sanoi rouva Krüger, "ja tämä on 'Ruusunen'".
Hän oli avannut pienen oven. Kaksi lumivalkoista kaniinia, ihania
eläimiä, joilla oli pitkä silkkikarva, tuli heti esiin, painoi päänsä
punertavine korvineen maahan, hyväilyjä pyydellen. Kenpä olisi
aavistanut, että tuo karkea käsi osasi silitellä niin lempeästi!
"Niitä pitää aina hyväillä, mieluummin ne ovat ilman perunoita ja
vihanneksia", sanoi rouva Krüger; hänen äänessään oli hellä sointu.
"Gustavillani oli lapsena ollessaan aina kaniineja. Hän pitää niistä
niin paljon!"
Lumikki ja Ruusunen! Nuori rouva nyökkäsi. Hän tunsi kyllä nuo nimet
sadusta lapsuutensa ajoilta. Kuinka ihanaa olikaan ollut, kun hän
tällaisena kylmänä iltana kuin tänään istui lämpimässä lastenkamarissa
pienellä tuolilla, ja äiti luki hänelle ääneen vanhoja saksalaisia
satuja. Hän hymyili, suloiset muistot täyttivät hänen mielensä.
Ehdottomasti täytyi hänenkin kurottaa kätensä hyväilemään eläimiä.
Miellyttävä lämpö virtasi silkkiturkista hänen kylmiin sormiinsa.
Lumikki ja Ruusunen pysyttelivät aivan hiljaa, räpäyttämättä punaisia
silmiään. Lumotut eläimet -- mitähän ne ajattelivatkaan?
Lili taivutti päätään ja laski poskensa pehmeälle turkille. Lumikki ja
Ruusunen -- nyt oli hän jälleen lapsuutensa maailmassa, jossa ei ollut
mitään surua, joka kesti auringonlaskun jälkeen, ei mitään hoivatonta
huolta.