"Vielä mitä! Ette taida olla järjissänne, neiti!" Kantajat poistuivat
levollisesti kantamuksineen.
Ei, ei se ollutkaan hän! Lyöden kätensä kasvoilleen tyrskähti Margareta
nyyhkytyksiin.
Öisellä asemalla tuo herätti huomiota: mitä täällä oli tekeillä, ken
täällä niin huusi? Uteliaita tuli juosten. Vahdissa oleva asemamies
laskeutui alas asemasillalta: "Mitä melua te täällä pidätte?"
Masentuneena oli neiti Dietrich lyyhistynyt kokoon asemahuoneen
portaille. Asemamies tarttui hänen hartiaansa: vai niin, vai niin,
sehän näkyi olevan sama, joka aina odotteli täällä. "Menkää, menkää,"
sanoi hän lauhkeasti, "ei nyt enää tule mitään junaa, menkää kotiin."
"Tule, Gretchen, tule," pyyteli myöskin Gertrud. Hän otti nyyhkyttävää
tyttöä kainalosta. Hänen onnistui nostaa hänet pystyyn, hän meni
nopeasti pois hänen kanssaan. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan,
häpeäntunne kohotti punan hänen poskilleen, -- - kaikki ihmiset
katsoivat heihin. Mutta ei hän myöskään tahtonut jättää toista oman
onnensa nojaan.