Kun Hedwig Bertholdi meni puutarhaansa, näki hän kuinka Krügerin
rouva omassa puutarhassaan kokosi hedelmiä puista. Ne olivat kypsiä;
pian varisisivat lehdet pois. Hänet valtasi tuska, kun hän ajatteli
talven yksinäisyyttä. Edellinenkin talvi oli jo ollut kyllin vaikea,
mutta silloin oli hänen miehensä toki vielä ollut kotona. "Ota joku
luoksesi", kirjoitti hän. "Onhan niin hauskoja nuoria tyttöjä, jotka
iloitsevat saadessaan turvapaikan -- erittäinkin tällaisina aikoina."
Ei sanaakaan siitä, että hän palaisi pian, toivoi voivansa palata
pian. Eikä myöskään mitään pahoittelua siitä, ettei itse voinut olla
vaimonsa luona. Eivätkä hänen poikansakaan kirjoittaneet siitä mitään.
Oli kuin olisivat he sotatoimissaan unohtaneet kaikki hellemmät
tunteet. Hänen vanhimpansa, Heinz, oli saanut rautaristin ja Rudolf
oli tullut aliupseeriksi. Mutta ei kukaan sanonut: "Äitiparka, kuinka
yksin oletkaan!" -- ja se olisi sentään ilahduttanut häntä enemmän kuin
mikään muu.
Häntä kammotti kun hän ajatteli seuranaista, joka olisi opetettu aina
hymyilemään, aina olemaan hilpeä, kuinka sietämättömiä käskijättären
oikut olisivatkin. Ei, sellaista ei hän voisi sietää! Silloin saapui
hänelle kirje eräältä nuoruudenystävättäreltä, josta hän ei pitkiin
aikoihin ollut kuullut mitään, rouva von Lossbergiltä Koblenzista.
Se sisälsi pyynnön. Herra von Lossberg -- majuri -- oli kuollut
pitkällisten kärsimysten jälkeen neljännesvuosi sitten, saamiensa
pahojen haavojen johdosta. Rouva von Lossberg, heikko ja mieleltään
runneltu kun oli, olisi halunnut muuttaa vanhan äitinsä luo, joka asui
pienessä hesseniläisessä kaupungissa, eläen pienellä eläkkeellä. Vanhin
poika oli myöskin jo upseeri ja sodassa, molemmat nuoremmat olivat
Bensbergissä kadettikoulussa; tytär vain oli kotona.
"Hilpeän Anna Mariani käy raskaaksi kuluttaa nuoruutensa tuossa
pienessä sopukassa meidän kahden elämään kyllästyneen vanhan naisen
seurassa. Soisin mielelläni että hän pääsisi johonkin perheeseen,
jossa voisi auttaa talouden tai lasten hoidossa. On myöskin hyvä,
jos hän nyt jo oppii mukaantumaan muihin, -- minä en enää elä kauan,
tunnen sen. Seuraan pian miestäni. Silloin käy Anna Marialle kumminkin
välttämättömäksi tulla vierasten pariin. Mitään erikoisempaa ei hän
ole oppinut, -- arvelimme sitä tarpeettomaksi mieheni aseman ja hänen
miellyttävän ulkomuotonsa perusteella. Kenties voit sinä, rakas Hedwig,
jolla varmaankin on paljon tuttavia, auttaa minua tyttäreeni nähden!"
-- --
Talon hiljaiset huoneet kammottivat rouva Bertholdia; istuessaan
yksin päivällis- ja illallispöydässä avarassa tyhjässä ruokasalissa,
ei hän voinut syödä. Yksinäisyys kuristi hänen kurkkuansa. Syysillat
olivat loppumattoman pitkiä. Entä yöt! Ryöväreitä, murhaajia ja
varkaita ei hän enää pelännyt eikä tarkastellut kaappien taustoja.
Mutta toisenlainen pelko oli vallannut hänen mielensä, -- paljoa
tuskallisempi pelko: suunnaton levottomuus siitä, kuinka kaikki
päättyisi! Nyt alkoi jo toinen sotatalvi. Kuinka kauan tätä vielä
kestäisi?! Voisiko Saksa yhä edelleen pitää puoliansa? Oliko sillä
vielä tarpeeksi miehiä taistelemaan, voittamaan? Surevien luku näytti
hänestä lisääntyvän päivä päivältä. Kävivätkö kaikki ihmiset mustiin
puettuina? Eivätkö ilmoitukset "sankarikuolemasta" lisääntyneet
lisääntymistään? Ne täyttivät pitkät palstat sanomalehdissä, kokonaiset
sivut. Eikä missään enää kuulunut naurua. Jospa hän tietäisi jonkun,
joka vielä voisi nauraa oikein sydämellisesti! Huoletonta, viatonta,
hilpeätä naurua! Voisikohan tuo nuori tyttö nauraa sillä tavoin?
Nythän ei tosin nuorisokaan enää nauranut. Rouva Krügerin puutarhassa
näki hän nuoren rouva Rossin nunnan kaltaisena vaeltavan puksipuiden
reunustamien sarkojen keskellä. Tumma huntu peitti hänen vaaleata
tukkaansa. Olisi ollut luonnollista että Hedwig olisi aidan ylitse
lausunut hänelle pari sanaa, sillä olivathan he naapurit, mutta hän
pelkäsi sanoa mitään nähdessään nuo alakuloiset kasvot. Sieltä ei
näyttänyt olevan mitään virkistystä tulossa. Ja rouva Krügeriä kohtaan
hän tunsi suorastaan arkuutta. Hän puuhaili puutarhassaan kasvot
niin levollisina että se tuntui luonnottomalta. Kuinka voikaan olla
noin levollinen? Ja kaikkein vähimmin oli rouva Krügerilla siihen
syytä. Mutta hän korjasi satoa hedelmäpuistaan niin toimeliaana, kuin
vallitsisi täysi rauha, eikä hänen tarvitsisi ajatella mitään muuta
kuin satoansa.
Ylhäällä tikapuilla seisoi rouva Krüger ja ongiskeli
noukkimiskoneellaan viimeistä omenaa niin itsepintaisesti, kuin olisi
mitä suurin onni ollut saavutettavissa tuolla ylhäällä notkuvassa
latvassa. Mitä tarkimmalla huolella asetteli hän parhaat hedelmät
heinillä täytettyyn koppaan, varoen koskettelemasta niitä muutoin kuin
käsineillä.
Tänään Hedwigin sentään täytyi huutaa hänelle. Oli kaunis päivä,
lokakuun aurinko kokosi viimeiset voimansa, sen säteet tunkivat aidan
viereisen, puolittain metsistyneen vanhan päärynäpuun kuivuvien lehtien
lävitse, niin että se tuulenhengen käydessä hohti kuin veressä. Rouva
Krüger kokoili maahan karistamiansa pieniä päärynöitä; hän hikoili,
auringonsäteet heijastuivat hänen syvälle taivutettuun selkäänsä. Kun
hän suoristautui, sattuivat hänen katseensa juuri rouva Bertholdiin,
joka silmäili häntä aidan ylitse.
"Huusitteko minulle jotain?"
"Huusin kyllä", sanoi Hedwig. "Olen niin yksin. Sanokaapa, rouva
Krüger, mitä varten te poimitte ne kaikki? Mitä niillä kumminkaan
tekee?" Hän viittasi maahan varisseisiin ryppyisiin päärynäpahaisiin.
"Näillä?" Rouva Krüger näytti ojennetulla kädellään paria noista
viheliäisistä hedelmistä. "Näistä minä laitan hilloa. Ja joskaan niitä
ei kävisi syöminen, niin onhan minulla ainakin työtä, rouva Bertholdi.
Kymmenen kumarrusta karkottaa kymmenen ajatusta, sata kumarrusta
satasen ajatuksia. Kun on kumartanut niin monta kertaa, ettei enää
jaksa lainkaan ajatella, silloin nukkuu yöllä. Minä nukun."
"Minä en!" Hedwig huokasi.
Rouva Krüger silmäili häntä moittivasti. "Lähettäkää pois
palvelustyttönne, tehkää itse kaikki työt. Minä en tahtoisi nyt pitää
palvelijoita. Yksin, yksin teen kaikki: siistin, keitän, kaivan, pesen,
ruokin kanat, siistin kaniinien ja vuohen majaset."
"Minä en pysty siihen." Rouva Bertholdin kädet vaipuivat alas. "Enhän
ole tottunut työhön. En kestä mitään."
Rouva Krüger naurahti. "Mitä kestämiseen tulee, niin kestää ihminen
paljon kummempaakin." Hän tuli aivan aidan viereen. Pyyhkien
ruskettuneella kädellään hien otsaltaan, jossa pari irtaantunutta
harmaata suortuvaa liehui, sanoi hän synkkänä: "Olen lukenut
lehdestä, mitä ne saavat kestää, jotka ovat sodassa: he makaavat
juoksuhaudoissaan pelkässä liejussa, granaatit lentelevät vain heidän
ympärillään -- tuolla sinkoaa ilmaan käsi, täällä jalka -- tuolla
päänpuolikas, tässä aivot -- toveri oli siinä äsken, ja nyt jätteitä
vain. Ja heidän täytyy ajatella: 'Kohta tulee minun vuoroni!' Ei,
rouva Bertholdi, meidän täällä ei kenenkään sovi sanoa: sitä tai tätä
minä en kestä. Ja mitä kaikkea arvelette minun Gustavillani olevan
kestettävänä? Siellä kaukana vankeudessa kolkolla saarella. Ja kun ei
sitten edes saa kirjoittaa! Ja mitä saavatkaan haavoittuneemme kestää!
Mutta kaikki päärynäni minä niille annan ja kaikki omenani. Ne olivat
aina Gustavin herkkua! No, ensi vuonna! Sinne on liian pitkä matka,
enhän voi lähettää mitään sinne. Eivät ne menisi perille."
Ei, varmaankaan ne eivät koskaan menisi perille! Otsa rypyssä katseli
Hedwig Bertholdi rouva Krügeriä, joka kantoi raskasta päärynäkoppaa
sisään. Se maa, missä Gustav oleskeli, oli kaukana maapallosta, niin
kaukana ettei kukaan vielä ollut palannut sieltä. Salainen kauhu
värisytti Hedwigiä: ja äiti uskoi niin lujasti hänen vankinaoloonsa
Korsikalla. Hän ei muka saanut kirjoittaa, niin otaksui rouva Krüger.
Äitiraukka! Hedwig Bertholdia alkoi äkkiä palella tuossa auringon
kultaamassa puutarhassa, -- lokakuun aurinko ei sentään enää pysty
lämmittämään. Hän kiiruhti takaisin sisälle, kirjoituspöytänsä
ääreen, tarttui kynään ja ryhtyi nopeasti kirjoittamaan: Anna Maria
von Lossbergin oli tultava hänen luoksensa. Ja pian, niin pian kuin
mahdollista! Hän oli yksin, talossa oli tilaa yllinkyllin, Berlini
oli lähellä, hän opastaisi kernaasti tuota nuorta tyttöä ja iloitsisi
voidessaan tuottaa hänelle iloa. Hänen oli vain tultava -- tultava
pian! Ja hilpeys, josta hänen äitinsä kirjoitti, oli hänen tuotava
mukanansa.
Hedwig tunsi mielensä kevyemmäksi, kun kirje oli postissa. Huomenna
olisi kirje Koblenzissa, ylihuomenna hän jo voi saada vastauksen.
* * * * *
Kun Anna Maria von Lossberg aamuisin heräsi nokkospalttinaverhoilla
varustetussa vuoteessaan, sininen silkkipeite yllään, ei hän
vieläkään ollut aina heti aluksi selvillä missä oikein oli. Kuinka
ihanaa ja mukavaa täällä olikaan! Kotona hän oli nukkunut sohvalla
äitinsä huoneessa. Isän vuoteessa ei hän ollut saanut nukkua, rouva
von Lossberg ei voinut vielä mukaantua siihen, että se otettaisiin
käytäntöön. Siinä oli hänen miehensä maannut hyvinä ja huonoina
aikoina; siitä oli hän illalla ennen lähtöänsä sotaan ojentanut
vaimollensa tukevan soturinkätensä: "Ole uljas, rakas vaimoni!" Ja
lausuessaan hänelle viimeiset jäähyväiset oli hän jälleen kurottanut
siitä hänelle kätensä, nyt niin heikoksi käyneen: "Ole uljas!"
Anna Maria oli kahdeksantoista vuoden vanha. Silloin ei voi alati olla
alakuloinen. Täytyisihän sodan toki kerrankin loppua, ja sitten olisi
kaikki jälleen hyvin. Sitä, ettei hänen isänsä silloin enää olisi
olemassa, ei hän ajatellut. Kun tuo solakka terve neitonen seisoi
kuvastimen edessä, hymyilivät hänelle raikkaat kasvot, loistavat
silmät; kalpeus, jonka huoli isän takia ja ahtaat olot äidin luona
olivat aiheuttaneet, katosi täällä pian tipotiehensä. Rouva Bertholdia
kohtaan hän tunsi haaveellista ihailua. Hän oli hänestä maailmannaisen
ihanne. Hänellä oli niin kauniita vaatteita, että Anna Maria tuskin oli
sellaisia nähnytkään, -- hänen tuttavansa Koblenzissa kävivät paljon
yksinkertaisemmin puettuina. Myöskin tuntui hänestä peräti ylhäiseltä
nukkua niin kauan aamuisin ja antaa palvelustytön kammata tukka. Usein
kiintyi myöskin hänen ihaileva katseensa rouva Bertholdin huolellisesti
hoidettuihin valkoisiin käsiin suipoksi leikattuine kiiltävine
kynsineen ja monine sormuksineen. Niin arkaillen ei Anna Marian äidin
ollut käynyt käsiänsä käyttäminen, ja muuta koristetta ei niissä ollut
kuin vihkisormus. Äitiparan oli aina täytynyt olla uutterassa työssä,
-- elämä on hankalaa, kun sen pitää vaikuttaa hienommalta kuin se
todellisuudessa on!
Nyt Anna Maria usein tunsi jotain kauhun tapaista mennyttä aikaa
ajatellessaan. Kun hän nyt oli tutustunut varallisuuden viehätyksiin,
tuntui hänestä kauhealta moni seikka, jota hän aikaisemmin oli
kuvitellut tavottelemisen arvoiseksi, jopa toiveittensa ainoaksi
päämääräksi -- kuten sellainen avioliitto kuin hänen äitinsä. Hän
ajatteli usein avioliittoa, ja hänen täytyi niin tehdä, sillä hän
tiesi: en ole oppinut mitään, rahaa minulla: ei myöskään ole, --
minulla ei ole muuta kuin kauniit kasvoni, sorea varteni ja nuoruuteni.
Hedwig hemmotteli häntä. Kaiken yksinäisyydessä kasaantuneen hellyyden
hän vuodatti hänen ylitsensä. Mitä viheliäisen epäaistikkaita pukuja
olikaan Anna Maria tuonut mukanansa! Hän meni hänen kanssaan Berliniin
ja hankki hänelle uudet pukimet, ja kaikkea hän halusi näyttää Anna
Marialle, ja hän nautti hänen ihastuksestaan. Nyt oli melkein kuin ei
olisi ollutkaan sota-aika, ja hän tunsi melkein nuorentuvansa hänen
seurassansa. Ja tuon tyttöseni naurua, -- tuota raikasta, hilpeätä
reiniläistä naurua!
Joka ikisessä kirjeessä, jonka hän lähetti pojillensa, hän kertoeli
seikkaperäisesti, 'kasvattityttärestään.' Mitä Anna Maria ajatteli,
mitä hän sanoi, mitä hän teki, miltä hän näytti, miten miellytti muita,
kaikki oli tärkeätä. "Viehättävä tyttö", kirjoitti Bertholdi, kun hänen
rouvansa lähetti hänelle Anna Marian valokuvan. Heinz sai sen myöskin.
"Ihastuttava kerrassaan", kirjoitti tämä. Rudolfille lähetti hän sen
myöskin, mutta tämä ei maininnut siitä mitään. Se pahoitti äitiä. Ah,
hänen nuorempi poikansa oli muuttunut suuresti, -- ja muuttuneet ne
olivat molemmat. Tuskin he enää tiedustelivat kuinka kotona voitiin.
Entisyys näytti kokonaan haihtuneen heidän mielestänsä. Oli kuin ei
maailmassa enää olisikaan ollut mitään muuta kuin 'juoksuhautoja,
salakaivantoja, täyssattumia, käsikranaatteja, kaasuhyökkäyksiä!' Ja
kylmäverisyydellä, joka äitiin vaikutti raakuudelta, kuvaili Rudolf,
-- hän, joka ei ennen olisi voinut tehdä eläimellekään pahaa, joka
talvella oli ruokkinut lintuja, joka oli silitellyt joka koiraa, --
hänen juoksuhautaansa tunkeutuneen vihollisen kaameata loppua. Surren
ajatteli äiti: liian kauan ovat he jo olleet erillään kotioloista,
jopa sodan olisi aika loppua, jotta pojat jälleen palaisivat
tavalliseen elämään, opintojansa jatkamaan, entisiä harrastuksiaan
toteuttamaan. Väliin oli hänestä kuin nuo, joille hän kirjoitti,
eivät olisikaan olleet hänen poikiansa, vaan ventovieraita miehiä.
Jo aikoja täysi-ikäisiä, kovaluontoisia miehiä, joihin hän ei enää
kyennyt vaikuttamaan, joihin eivät enää pystyneet mitkään lempeämmät
vaikutelmat. Eivät he enää olleet niitä poikasia, joille ero oli
tuntunut niin vaikealta. Vielä näki hän edessään Rudolfinsa nuoret
kasvot ja hänen kalpeaksi käyneet huulensa. Omituinen värähdys oli
käynyt yli hänen muotonsa, -- uhkasiko itku tulla? "Rakas äiti", hän
oli kurottanut kätensä äitiä kohden, -- juna lähti. Saisiko hän enää
koskaan kuulla tuon saman, yhtä lempeästi ja tuntehikkaasti lausuttuna:
"Rakas äiti!"
Mutta Anna Mariasta, jolle hän luki ääneen poikiensa kirjeet, tuo
kaikki oli aivan luonnollista. "Täytyyhän heidän muuttua", sanoi hän,
"muutoin he eivät saisi mitään aikaan. Minusta tuo on ihanaa kaikki
tyyni. Toivoisin vain olevani itse siellä mukana!"
Ja hän alkoi rallattaa laulua, jonka usein oli kuullut kotona
Koblenzissa sotamiesten marssiessa ohitse, jonnekin, sotaan:
"Sotamies se hauska veikko.
Mieli hällä pelvoton.
Ilo raikuu laulussansa.
Tytöill' lemmekäs hän on.
Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"
* * * * *
Raivokkaana riehui taistelu Champagnessa. Tuli paljon junia tuoden
haavoittuneita, pitkät rivit vaunuja, joissa oli kauas näkyvä suuri
punainen risti. Monena yönä heräsi Hedwig Bertholdi säpsähtäen unesta,
-- hänen molemmat poikansa olivat länsirintamalla, -- läpi esikaupungin
hiljaisuuden kajahti palokunnantalon tornista höyrysireenin valittava,
onton kolea toitotus. Tuli ei ollut valloillaan, vaan haavoittuneita
jätettiin tännekin.
Koulujen vanhemmat oppilaat olivat kutsutut avustamaan; koululakki
vinossa, samarialaisnauha käsivarressa riensivät poikaset paareineen
asemalle. Moni äiti katsoi tuskallisesti heidän jälkeensä: jos sotaa
kestäisi vielä kauan, tulisi hänenkin poikansa vuoro. Yölliselle
taivaalle kohosi vavahtelevia rukouksia. Omituisen rauhaisena kaareili
syystaivas maan yläpuolella. Levollisina hohtivat sen tähtöset,
kuin kirkkaat silmät, jotka näkevät kaikki, ja joita ei mikään voi
pelästyttää.
Mutta ihmismieliin ei tuo hiljainen hohde voinut vuodattaa hoivaa.
Eikö ollut kuin olisi kuultu taistelun tuoksinaa, kanuunain ja
ihmisten mylvintää, pirstoutuvain granaattien ja raadeltujen ihmisten
voihkauksia? Eikö tässäkin ennen puhtaassa maalaisilmassa tuntunut
ruudin hajua, tukahduttavien kaasujen ja veren löyhkää? Ei, tänne
saakka ei tunkeunut sodan melske eikä sen kammottavat lemahdukset,
mutta mukana oltiin silti, mukana taisteluissa ja juoksuhaudoissa,
mukana hyökkääjien riveissä. Kaikkine kauhuineen oli lokakuun
taistelut täälläkin koettu. Ei uskallettu enää hengittää vapaasti, --
murtaisikohan vihollinen rintaman? Niitä oli niin paljon: ranskalaisia,
englantilaisia ja mustia joukkoja. Onnistuisiko niiden voittaa Saksan
joukot?
Vihlova tuska tunki sydämiin kuin kalvava mato. Ne, joilla ei enää
ollut mitään menetettävää, tuijottivat surumielisesti toisiin. He
olivat jo kovimman kokeneet, -- ken noista toisista oli määrätty
ensiksi turhaan vastausta odottamaan? Ken saisi takaisin kirjeen, johon
oli merkittynä: "Kunnian kentällä kaatunut."? Kadehdittava se äiti,
joka vielä sai lähempiä tietoja, joka tiesi, missä hänen lapsensa oli
kätketty lepoon. Niin hyvin ei ollut kaikkien laita.
Tiedonantojen edessä asemalla tungeksi alati ihmisiä Levottomuutta
kuvastivat nuo kalpeat kasvot, -- kauhea tunne tuo, että oli niin
kaukana ja kumminkin kaikessa mukana! Mikä kuumeentapainen uutisten
jano, mikä kiihkeys huhujen ahmimisessa! Mitä kaikkea olikaan ehtinyt
tapahtua eilisestä, taikkapa vain sitten viime hetken! Silmänräpäys
merkitsi nyt äärettömyyttä. Ei kyetty puhumaankaan kuin puoliääneen.
Margareta Dietrich oli alati asemalla. Hän luki jokaisen uuden
tiedonannon -- luki sen vielä toistamiseen, ikäänkuin ei olisi sitä
oikein oivaltanut, ja sitten hän osti uusimman sanomalehden. Hän luki
sen, loittoni muutaman askeleen ja palasi sitten uudelleen takaisin.
Kun haavoitettuja kuljetettiin ohitse, tunkeutui hän aivan lähelle. Ei
hän välittänyt käskystä poistua. "Yleisöä kielletään uteliaisuudella
rasittamasta haavoittuneita!" Hänet työnnettiin pois, mutta hän
lähestyi uudelleen.
"Kenties siinä viedään sulhastani, -- oi päästäkää minut lähemmäksi!"
Silmät avoauki hän tuijotti soturien kalpeisiin kasvoihin.
Epätoivoissaan hän sitten pudisti päätänsä: "Ei se ole hän!"
Häntä säälittiin, -- hakihan hän sulhastaan -- tyttöparka!
Ei kulunut ainoatakaan yötä, jolloin haavoitettuja odotettiin asemalle,
ilman että Dietrichin neiti seisoi asemalla. Hän odotti tunnista
tuntiin, seisten kaukojunille vievien porrasten alimmalla astuimella.
Hän nojasi selkäänsä sivuseinämään, kurotti päänsä eteenpäin silmäillen
taukoamatta portaita ylös. Häntä puistatti kylmässä yöviimassa. Täällä
tapasi hänet Gertrud Hieselhahn, palatessaan eräänä iltana Berlinistä
tavallista myöhempään, vasta puoliyön tienoissa. Hän oli perin väsynyt,
mutta siitä ei nykyisin käynyt välittäminen. Hän halusi edistyä,
ja sitäpaitsi ansaitsi pelkällä neulomisella liian vähän. Niinpä
hän päivätyönsä päätyttyä vielä oli mukana iltakursseilla eräässä
kauppakoulussa, hänen täytyi talveksi saada parempi paikka, ellei
tahtonut pienokaisensa kanssa nähdä nälkää.
"Hyvä Jumala, Gretchen, kuinka olet täällä? Mitä sinä täällä teet?"
"Minä odotan." Margareta ei hievahtanutkaan paikaltaan.
"Tule toki kotiin!" Gertrud koetti vetää hänet mukaansa. Häntä
pelästytti nuo omituisen riutuneet kasvot. "Saatan sinut ovelle saakka."
Mutta Margareta pani vastaan, hän työnsi pontevasti ystävättärensä
luotaan. Hän ei luonut häneen edes katsettakaan, herkeämättä hän katsoi
portaita ylös.
Ylhäältä tuli pari ihmisolentoa näkyviin. Sääristään haavoittunutta
potilasta siellä tuotiin, joka istui kahden samarialaisen ristikkäin
yhteenliitetyillä käsillä, kädet heidän kaulassaan. Hervottomina
riippuivat sääret, muodottomain möhkäleitten kaltaisina paksuissa
kääreissään, joissa näkyi veripilkkuja.
Neiti Dietrich säpsähti, hänen silmissään näkyi kiihkeä hehku.
Sysäten Gertrudin tieltään, hän syöksähti äkkiä kirkaisten kohden
haavoittunutta: "Tuolla hän on!"
Haavoittunut kohotti silmänräpäyksen ajaksi rinnalle vaipunutta
päätänsä, välinpitämätönnä kohtasi hänen väsynyt katseensa Margaretan.
"Tilaa!" Kantajat käyttäytyivät töykeästi. Toinen työntäisi Margaretan
olallaan syrjään: mitä tuollainen merkitsi?