Illan hiljaisuuteen vaipuneelle seudulle olivat kirkonkellot kertoneet
voitosta! Asemalla vallitsi tungos. Niin paljon väkeä ei sinne
kokoontunut silloinkaan, kun joukkoja kuljetettiin aseman ohitse
kaukojunien raidetta. Ne eivät pysähtyneet täällä, väki tervehti
viittauksilla harmaatakkeja, jotka riippuivat puolta ruumistaan
myöten ulos seppelöidyistä, kaikenmoisilla liitukirjoituksilla
varustetuista vaunuista, ja huusi heille liikutetuin mielin
tervehdys- ja jäähyväissanoja. Sanat tosin häipyivät kuulumattomina
tuohon tuulennopeaan jyskeeseen, mutta viittauksiin vastattiin
raikuvilla hurraahuudoilla.
Nyt tungeskeli ihmisjoukko tiedonantoa lukien asemahuoneeen oven
vieressä.
"Novogeorgievskin linnoitus, vihollisen viimeinen tukikohta Puolassa,
valloitettu itsepintaisen puolustuksen jälkeen. Koko varusväki,
yksistään eilisissä lopputaisteluissa yli 20000 miestä, ja suunnaton
sotasaalis, jota ei vielä ole ehditty arvioida, joutui valtaamme."
Rivit nopeasti silmissä kiitäen luettiin tuo -- vaieten. Eivät
kajahdelleet enää samat riemuhuudot kuin ensi aikoina, -- olihan sotaa
jo kestänyt yli vuoden.
"Äiti, joutuvatko ne nyt kokonaan tappiolle?" kysyi lapsenääni äkkiä
aivan kovasti.
Äiti oli himmeässä tähtivalossa vaivoin saanut sen puoliääneen
luetuksi, nyt vaikeni hän hämillään. Kimeä lapsenääni oli kuulunut
kauas. Lähinnäseisovat nauroivat. "Hiljaa", kuiskasi äiti.
"Sitten tulee meidänkin isä jälleen kotiin, eikö niin, äiti?" kyseli
lapsi ujostelematta edelleen.
Vaieten pudisteli vaimo kieltävästi päätänsä. Tehden itselleen nopeasti
tietä läpi tungoksen ja vetäen lapsen mukaansa, kiiruhti hän pois.
Se oli lukkoseppä Frankin vaimo, jolla oli liikkeensä torin kulmassa.
Kaksi viikkoa sitten oli hänen miehensä kaatunut Narevin edustalla.
"Nyt on hänen yksin hoidettava tuota suurta liikettä", tuumiskeli joku,
"pari vanhaa kisälliä on hänellä tosin vielä apunansa. Mies käytti
kaikki varansa liikkeeseen. Vaikea hänen on selvitä lapsinensa, --
viisi niitä on, kaikki vielä pieniä."
"Hänen laitansa ei ole kaikkein huonoimmin", sanoi toinen ääni. "Mutta
entä sitä, jolla on ollut _vain_ mies, ei liikettä eikä lapsia, --
ainoastaan mies!"
Kaikki käännähtivät kuullessaan tuon haikean äänen, joka kuului
epätoivon huokaukselta.
Pieni riutunut vaimo vetäytyi arasti syrjään. Hän ei ollut tahtonut,
että kaikki kääntyisivät häntä katsomaan, aivan tahtomattaan oli hän
tullut ilmaisseeksi tunteensa ääneen. Ikäänkuin jokainen säälivä katse,
joka kohtasi häntä pimeydestä, olisi tuntunut hänestä loukkaukselta,
sulkeutui hän aivan omaan itseensä. Ei hän kaivannut kenenkään sääliä,
eikä kenenkään tarvinnut välittää hänestä, -- hän ei tarvinnut ketään,
sillä hän ei aikonut enää elää. Hän halusi vain sairaan eläimen tavoin
vetääntyä piilopaikkaan, kuollaksensa sinne.
Avuttoman itkun vallassa, kuin hylätty lapsi, aikoi hän juuri hiipiä
tiehensä, kun käsi laskeusi hänen olallensa. "Rouva rakas!" Sanalla
'rakas' oli erityinen korko, sydämellistä ystävällisyyttä kuului äänen
sävyssä.
Kenraalinrouva von Voigt ei ollut suinkaan hempeämielinen, hänen
miehensä oli kasvattanut hänet ottamaan joka asian mahdollisimman
levolliselta kannalta. "Elämän laita on kuten vihollisen", oli hän
usein sanonut vaimolleen, kun tämä vielä oli nuorempi ja helposti
menetti tyyneytensä, "tulee ottaa selko asemasta, tähdätä tarkoin,
lähestyä askel askeleelta -- aina vaan yhtä tyynenä -- yhä lähemmäksi
ja sitten kimppuun!" Rouvan oli täytynyt oppia hillitsemään itseänsä.
Mutta tällä kertaa valtasi tunne hänet kumminkin. Tuo vaimo, tuo yksin
jäänyt vaimoparka! Taivuttaen pystyä varttansa hiukan tuota surkean
pientä olentoa kohti, sanoi hän sisäisen vakaumuksen valtaamana, joka
saa muutkin vakuutetuiksi: "Te ette ole hylätty, rouva rakas! Teillä
on vielä äiti -- meidän saksalainen kotimaamme. Hänen huomaansa on
miehenne uskonut teidät. Hän on ansainnut teille oikeuden siihen. Ja
meidän saksalainen kotimaamme on hyvä äiti, joka huolehtii lapsistansa."
"Roskaa! Ylhäisten ja rikkaitten on hyvä puhua!" kajahti hänelle
ivallisesti vastaan jostakin.
"Ken sen sanoi?" Nähdäksensä puhujan käänsi kenraalinrouva päätänsä,
oikaisten komean vartensa vielä komeammaksi. "On surullista", sanoi hän
hyvin kovalla äänellä, "että on vieläkin olemassa ihmisiä, on olemassa
saksalaisia, joille parjaaminen ja kiihottaminen tuottaa huvia. Mitä
merkitsee nykyisin ylhäinen ja rikas!? Ken makaa juoksuhaudassa, häntä
ei hyödytä, vaikka hän olisi prinssi, samassa kurassa hän kumminkin
makaa kuin vaatimattomin työläinen, ja sen, jolla on miljoona, ei ole
siinä yhtään parempi olla kuin sen, joka ei omista penniäkään!"
No, olipa sillä sanat valmiina suussansa! Ja 'kurasta' oli hän puhunut
-- 'kurasta'! Toisia se huvitti kovasti. He nauroivat. Heidän naurunsa
tarttui muihin, ja koko parvi vaimoja ympäröi kenraalinrouvan. Tämä
ei ollut oikein selvillä, oliko nauru ivallista, vai merkitsikö se
iloista myöntymystä. Äkillinen arkuus valtasi hänet. Hän katui että oli
antautunut tunteensa valtaan. Hän raivasi itselleen tien ja poistui
nopein askelin, mieli masentuneena. Hänen ilonsa Novogeorgievskin
voitosta oli haihtunut. Tälläkö tavoin voitonsanoma otettiin vastaan?
Eihän enää tosin käynyt odottaminenkaan äänekästä riemua, mutta miksi
eivät he ottaneet vastaan tuota sanomaa hiljaisen ilomielisellä
liikutuksella? Hänen miehensä oli sittenkin oikeassa, -- tuollaisia
ihmisiä ei käynyt arvosteleminen saman mittakaavan mukaan kuin heitä
itseänsä. Ne olivat sentään ilossa ja surussa toisenlaisia kuin he.
Hän näki äkkiä ammottavan kuilun, -- ken pystyisi rakentamaan sillan
sen poikki? Sotako, jonne kaikki läksivät, kaikki, ylhäiset ja
alhaiset, köyhät ja rikkaat? Tähän saakka sen ei ollut onnistunut sitä
tehdä. Onnistuisikohan rauhan tehdä se --?
Katu, jota hänen oli kulkeminen, oli pimeänä hänen edessään. Ylhäällä
ei näkynyt tähteäkään. Tuuli, joka oli puhaltanut kaiken päivää,
oli kasannut pilviä, ja nyt ne lentelivät, omituisina lonkareina ja
hattaroina, kuin mitkäkin kummitukset ja hirviöt, vaaleanharmaalla
iltataivaalla. Hänen täytyi, ajatella sitä iltaa, jolloin määräys
liikekannallepanosta oli saapunut. Miehensä käsivarteen nojaten oli hän
Berlinissä kulkenut "Unter den Linden" katua pitkin, sankka ihmisjoukko
oli vienyt heidät muassaan, ja virran hitaasti kuljettamina olivat he
saapuneet linnan edustalle. Nähdessään upseerin univormun, tekivät
ihmiset kunnioittavasti tilaa. Linnassa oli nyt pimeää ja hiljaista.
Keisari oli puhunut kansalleen, he olivat tulleet liian myöhään, mutta
kaikkialla kuulivat he siitä vielä puhuttavan. "'En tiedä enää mistään
puolueista,' -- niin, niin hän sanoi", olivat he kuulleet erään miehen
takanansa kertovan. Toinen selitti sitä tarkemmin: "Nyt ei nimittäin
enää ole minkäänlaista eroa. Onko sulla rahaa vai ei, oletko kreivi
vai tiilentekijä Fritz, oletko lukenut yliopistossa latinaa vai etkö
osaa yhtään lukea ja kirjoittaa, sillä ei väliä mitään, -- kaikki tyyni
olemme yksiä ja samoja saksalaisia, _vain_ saksalaisia!"
Tuota muistellessaan täytyi hänen hymyillä, nopeasti tietään
astellessaan. Sadepisaroita tipahteli, taivas itki. Hän kiiti eteenpäin
syvällisiin ajatuksiin vaipuneena: niin, niin, ei ollut niin helppo
saavuttaa ymmärtämystä! Mutta liikuttavaa oli se ollut, mitä ajuri
oli sanonut, joka vei heidät Linnantorilta kotiin, liikuttavaa ja
samalla hullunkurista. Viitaten piiskalla taaksensa kohden pimeätä,
ylvästä rakennusta, jossa Saksan keisari nyt varmaankin sydämessään
punnitsi Europan kohtaloita, ja kääntyen istuimeltaan puolittain heihin
päin, oli ajuri hyväksyvästi nyökäten sanonut: "Emme ole sentään tätä
ennen oikein tunteneet Wilhelmiämme!" Tuo vanha lihava ajuri ja hänen
kompasteleva koninsa olivat jääneet unohtumattomasti hänen mieleensä.
Ja unohtumaton oli myöskin ollut toinen näky, jonka he näkivät
kääntyessään katsomaan taaksensa.
Vesiltä päin oli tullut hitaasti mahtavan suuri lintu, liitäen yli
puiston ja linnan, kirkon ja asehuoneiston. Siivet levitettyinä
pysytteli se nyt liikkumatonna. Pilvimuodostus se vain oli, rajuilman
enne kesäisellä taivaalla. Mutta punertavana hehkuivat sen alapuolella
kalevantulet. Kiihtyneenä päivän tapahtumista oli hän tarttunut
miehensä käsivarteen: "Katso -- katso -- näetkö sinäkin sen?" Liitävä
kotka se oli, siivet levällään. Pelko oli vavahduttanut heitä: eikö se
ollut venäläinen kotka?
Se oli ollut preussilainen kotka -- Jumalan kiitos!
Kenraalitar oli nyt saapunut Krügerin talon luo, sillä hän aikoi käydä
tytärtään tervehtimässä. Jälleen täytyi hänen ihmetellä, että Lili
oli valinnut juuri tämän asunnon. Sehän oli niin vaatimaton: huoneet
matalat, ei parkettilattioita, ei sähkövaloa. Eteisen oven yläpuolella
palaa kitusti pieni viheliäinen öljylamppu.
Kun rouva von Voigt avasi lukitsemattoman oven ja tuli eteiseen,
lankesi sinne valo eräästä alakerran huoneesta. Huoneen ovi oli auki.
Siellä istui rouva Krüger pöydän ääressä ja näytti lukevan lampun
himmeässä valossa kirjaa. Hän oli niin syventynyt lukemiseen, ettei
huomannut vierasta, joka kulki hänen ovensa ohitse.
Kenraalitar nousi portaita ylös. Lili avasi itse asuntoonsa vievän
lasioven. Palvelustyttö oli rientänyt asemalle soiton alkaessa. "Enhän
tarvitsekaan häntä", sanoi nuori rouva välinpitämättömästi. Pitkä
valkoinen yöpuku yllään hän valkoisine kasvoineen muistutti aavetta.
Äiti silmäili häntä huolestuneena. "Novogeorgievskin linnoitus, Lili",
sanoi hän painokkaasti. "Novogeorgievsk merkitsee suurta voittoa,
tärkeätä saavutusta." Hänestä oli kuin olisi hänen pudistettava
hereille tuo edessään oleva kalpea nainen. Hän laski molemmat
kätensä tyttärensä hartioille ja pudisti häntä lempeästi. "Kuinka
isä nyt iloitseekaan! Hän on tietenkin nyt vielä Varsovassa. Odotan
jännityksellä hänen kirjettään. Iloitse sinäkin, Lili, nyt sota pian
loppuu!"
"Sitä et usko itsekään." Rouva Rossin suupielet vetääntyivät epäilevään
hymyilyyn. "Mitäpä minua hyödyttäisivät voitot ja menestys?!" Hän
kohautti hartioitaan. "Ja rauhakaan?! Kansojen välistä vihamielisyyttä
ei sekään poista. En koskaan enää toivu tästä sodasta." Hän huokasi,
ja kiihkeästi ponnahtivat sitten esiin sanat: "Kiroan sitä kaiken
elinaikani!"
"Mutta Lili!" Äiti koetti kädellään silittää tyttärensä rypistynyttä
otsaa. "Sinä olet liiaksi yksin. Sinulla on liiaksi aikaa mietiskelyyn,
lapseni. Jään mielelläni täksi illaksi luoksesi." Hän veti tyttären
sisään ja kävi istumaan.
Mutta Lili sanoi väsyneesti: "Ei, ei, mene vaan kotiin. Minun
luonani ei ole hyvä olla. Sinä olet iloinen ja voimakas, ja sinulla
on oikeus siihen, -- mutta minä!" Hän tarttui molemmin käsin
kauniiseen vaaleaan tukkaansa. "Olen kuin rikkirunneltu. Rakkaus ja
viha taistelevat minusta ja raatelevat minua. Olen alati pelon ja
toivon ristiaallokossa. Tuollainen voitto tuottaa minulle aina niin
kammottavia taisteluita. Kun soitetaan, on minusta kuin vietäisiin
jotain minulle kallista hautaan. Minun täytyy pidellä korviani, en voi
sitä kuulla!"
Rouva von Voigt ei sanonut: "Lapsiparka!" eikä myöskään sulkenut
tytärtään säälivästi syliinsä. Siitä ei olisi ollut paljon apua.
Lilin oli itsensä katsottava, kuinka suoriutui tuosta kaikesta,
itsensä taisteltava taistelunsa. Ei kukaan muu voinut auttaa häntä
tästä tunteiden ristiriidasta. Niinpä kysyi äiti nyt vain noustessaan
lähteäksensä: "Oletko taas saanut kirjeen mieheltäsi?"
Nuori rouva muuttui eloisammaksi. "Hetkinen vielä, äiti!" Hän
kiiruhti pienen kirjoituspöytänsä luo ottamaan kirjeen. Hän meni
kattolampun alle ja luki sen. Hän ei lukenut sitä kokonaan ääneen, vaan
käänsi vain sieltä täältä jonkun lauseen. "Emme ole enää entisissä
asemissamme. Olemme edenneet Monte Pianolle saakka. Eilen teimme
hyökkäyksen Schluderbachin itäpuolella!" Nuori rouva keskeytti,
tuskaisena katsoi hän äitiinsä. "Ei näytä käyneen hyvin. Tämä kirje on
kirjoitettu heinäkuun kahdentenakolmatta päivänä, tänään meillä on jo
elokuun kahdeskymmenes päivä. Tunnen Enricon. Jos heillä olisi ollut
menestystä, olisin jo saanut häneltä aikoja sitten uuden kirjeen.
Silloin hänen täytyy saada kertoa voitosta. Hyvä Jumala, vaikka noiden
italialaisten voitto järkyttääkin mieltäni, niin täytyy minun melkein
toivoa sitä." Hän painoi kirjeen kasvoilleen. "On niin kauheata, kun ei
saa tietoja!"
"Vai Schluderbachin luona!" Äiti koetti ohjata nuoren rouvan ajatukset
toisaanne. "Muistatko vielä, kun olimme Schluderbachissa? Siitä on kai
seitsemän vuotta. Se oli ihanalla Tyrolin matkallamme, alkaessamme
retkemme Dolomiiteille. Tulimme Dürrnsteiniä alas, kauhea ukkosilma
oli yllättänyt meidät, isä oli saanut rakkuloita jalkoihinsa, minäkin
jaksoin lopuksi tuskin laahata jalkojani perässäni, likomärkinä
saavuimme Schluderbachiin. Mutta hauskaa vain oli kaikki tyyni!
Vaatteemme oli pantava kuivatusuuniin, isäntä toimitti meille apua.
Sinä sait sisäkön tyrolilaisen pyhäpuvun. Illallisella alhaalla salissa
tuli eräs herra pöytäämme -- muuan kuuluisa maalari -- ja pyysi saada
maalata sinut. Muistatko vielä, lapseni?"
"En tiedä. En tiedä enää mitään. Elä sano seitsemän vuotta --
seitsemänkymmentä vuotta siitä on!" Nuoren rouvan ääni sammui
toivottomaan välinpitämättömyyteen. Hän rypisti otsaansa, ja hänen
silmiinsä tuli ilme, kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet kaukana
poissa.
Ulkonaisesti rauhallisena, mutta sisäisen levottomuuden masentamana
sanoi äiti hyvää yötä. Kun hän alhaalla kulki rouva Krügerin oven
ohitse, istui tämä vielä samassa asennossa kuin äsken, kumartuneena
syvälle alas pöytää kohden. Hänen edessään oli suuri kartta ja sen
vieressä paksu kirja. Nyt kohotti hän päätänsä ja säpsähti kuullessaan
ohikulkijan tervehdyksen.
Kenraalitar tuli ovelle. Hän halusi lausua pari ystävällistä sanaa;
olihan rouvalla kaikki hyvässä järjestyksessä, talo oli peräti siisti.
"No, rouva Krüger, mitä pidätte tyttärestäni, vuokralaisestanne?
Toivottavasti olette tyytyväinen. Liikaa melua ei hän pidä."
"En tiedä." Rouva silmäili häntä aivan toisiin ajatuksiin vaipuneena.
Kuin tullen tajuihinsa hän sitten nousi paikaltaan: "Suokaa anteeksi!
En tuntenut heti kenraalitarta!"
"Te luitte niin innokkaasti jotain?"
Rouva Krüger hymyili hämillään. "Minä koetin hakea Korsikaa. Täällä
kirjassa on" -- hän näytti avattua tietosanakirjaa, -- "'saari
Välimeressä!' Mutta en pääse oikein selville; en voi löytää sitä."
Avuttomana haeskeli hänen etusormensa kartalta.
"Kas tässä." Rouva von Voigt opasti häntä. "Monet kiitokset." Rouva
Krüger ilahtui nähtävästi; hän kävi puheliaaksi. "Minun poikani on
nimittäin nyt siellä." Kuin lumottuna hän katseli saarta, joka nyrkin
kaltaisena, sormi ojennettuna, oli kuvattuna italialaisen saappaan
vasemmalla puolen. Hän nyökkäsi haaveissaan: "Nyt toki edes tiedän,
millaista siellä on. Kovin iso ei se ole. Kaksisataayhdeksänkymmentä
tuhatta ja kuusikymmentäkahdeksan asukasta luin siellä olevan. Vuorista
siellä on ja sakeata metsää. Laaksot ovat hyvin hedelmällisiä, mutta
huonosti viljeltyjä. Sitä mahtanee Gustav katsella silmät suurina;
huonosti viljeltyyn ei meillä olla totuttu. Karjanhoitoa harjoitetaan
ja kalastusta; tonnikaloja minä en tunne. Mutta varmaankin hän pitää
niistä; hän piti kovasti kalasta. 'Äiti, keitäpä vihreää ankeriasta',
sanoi hän alinomaa -- ja jouluksi piti olla 'puolalaista toutainta'.
Sitähän hän nyt ei siellä saa."
Rouva von Voigt olisi voinut nauraa: Korsikalla vihreätä ankeriasta ja
puolalaista toutainta! Mutta niin hullunkurinen kuin tuo ajatus olikin,
oli rouva Krügerin silmissä ilme, joka karkotti kaiken hullunkurisuuden
loitolle. Ei ikinä hän ollut vielä nähnyt sellaista epäröivää kaihoa,
hurskasta uskoa, itsepintaista toivoa ihmiskatseessa. Tuossa oli
silmät, jotka olivat valvoneet yön toisensa perästä, vuodattaneet
paljon kyyneleitä ja kätkeneet niitä vielä enemmän itkemättöminä,
silmät, jotka olivat käyneet puolisokeiksi lukiessaan tiheään
painettuja kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneitten luetteloita,
silmät, jotka olivat levottomalla rakkaudella alati tähystelleet
etäisyydessä, tavotellen vain yhtä ja ainoata, -- ne olivat poikaansa
odottavan äidin silmät.
Kenraalitar ojensi rouva Krügerille kätensä. Liikutettuna katsoi hän
tuon vaimon ryppyisiä kasvoja, joihin huoli oli uurtanut syvät vaot.
"Suokoon Jumala, että sota pian loppuisi! Tänään oli jälleen suuri
voitto!"
Ryppyisten luomien takaa levisi kimmellys rouva Krügerin muinoin
leveille, nyt kapeiksi käyneille kasvoille. Toivon säde valahti hänen
katseeseensa, vuodattaen silmien vaaleaan sineen tummemman värityksen.
"Sitten pääsevät kaikki vangit vapaiksi!"
Rouva Krüger nojasi kätensä pöytään, kuin kolkuttaakseen sitä
vakuuttavasti. Hän hymyili. "Raamatussa sanotaan: 'Sitten on oleva ilo
ja riemu ja ainainen rauha.'"
* * * * *
Novogeorgievskin ilta ei toki saanut jäädä viettämättä. Muutamia
lomailijoita oli sattunut yhteen. Näiden joukossa oli Minka Dombrowski
tuntenut erään vanhan tuttavan. Kun hän iltapäivällä oli lasten kanssa
puistossa -- entisellä kyläniityllä -- kuuntelemassa sotilassoittoa,
ja monet katseet, joita hän arvosteli pelkäksi ihailuksi, kiintyivät
tutkivasti hänen uuteen pukuunsa, oli Minka heti tuntenut hänet.
Tuskin oli hän voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta: hyvät ihmiset
sentään, sehän oli tuo, johon hän oli tutustunut ravintolassa, ja jolle
Stanislaus oli ollut niin mustasukkainen! -- -- -- "Minka, sen sanon
sinulle, että jos et pysy minulle uskollisena, niin -- --!" Hän oli
vavissut ja mulkoillut silmillään. Jes sentään, miesparkaa! No, nythän
hän oli Ranskassa. Tai olisiko kenties ollut Venäjällä. Viikkomääriin
ei häneltä ollut tullut mitään tietoja. Kenpä tiesi, missä hän oleksi!
Minka oli nyt hymyillyt ystävällisesti ihailijalle, joka silloin
ravintolassa oli silmäillyt häntä merkitsevin katsein, ja joka nyt
sotilaspuvussa miellytti häntä vieläkin enemmän. Olihan hän naimisissa,
eihän se merkinnyt mitään. Ja kenpä voi nyt paheksua sitä, jos hän,
joka sai nähdä niin paljon vaivaa ja hääriä lastensa kanssa ja jolla
ei edes ollut miestään luonansa, joka olisi sanonut: "Minka, sinä olet
vallan viehättävä!" -- jos hän suostui soturin pyyntöön ja vietti illan
hänen seurassansa. Varsin mielellään hän myös söi kerrankin jotain
hyvää. Pukkimakkaraa ja hapankaalia oli ihailija luvannut tarjota.
Ja olutta saisi Minka myöskin juoda. Niinpä lähetti hän siis lapset
kotiin. Poika pani vastaan eikä tahtonut lähteä, mutta Minka antoi
hänelle aimo läimäyksen, niin että poika jäi kauhistuneena tuijottamaan
häneen. Silloin sanoi Minka heti: "Saat vielä lantinkin."
Harmaatakki oli nauranut: tuo nainen oli todellakin lystikäs. Olipa
siinä elämänhalua! He tekivät ensin vielä pienen kävelyretken, jolloin
Minka kulkea laahusti hänen rinnallaan ohuessa puvussaan, illan
viileyden käydessä jo tuntuvaksi. Vasta kun he olivat metsässä, ja
soturi laski kätensä Minkan vyötärölle, tuli hänen lämpimämpi olla.
Hän ei nyt ajatellut miestänsä. Kun mies on liian kauan poissa,
tottuu siihen lopuksi ja alkaa unohtaa... Mutta toisaalta oli hänestä
kumminkin, harmaatakin astellessa hänen rinnallaan, kuin kulkisi
hän Stanislaunsa kanssa, ja hän nojasi kiinteästi seuralaiseensa
tämän käydessä helläksi. Pitkiin aikoihin ei kukaan mies ollut häntä
syleillyt! Samalla hän koko ajan lörpötteli iloisesti.
Heidän palatessaan takaisin oli ruokala jo täpötäynnä. Töin tuskin
saivat he vielä paikan erään pöydän ääressä, jossa jo istui kolme
harmaatakkia. Muutoin oli jokaisella soturilla rakastettunsa mukanaan,
mutta nämä kolme olivat vielä seuralaista vailla. He ryhtyivätkin
vaaralliseen kilpailuun herra Lehmannin -- siviilitoimeltaan parturin
-- kanssa.
Minka Dombrowski oli autuaallinen; ei yksi, vaan neljä miestä hänellä
oli ihailijoina! Se vallan huumasi hänet.
He istuivat nurkkaan työnnettyinä pienen pöydän ääressä ja niin lähellä
toisiansa, että milloin mikin miehenjalka kosketti Minkan jalkaa.
Polvet sattuivat pöydän alla yhteen, ja jos jokin polvi erityisen
lujasti painautui hänen polveensa, vastasi hän samalla mitalla. Herra
Lehmann oli kaunein noista neljästä ja vanha tuttava, ja hänhän myöskin
maksoi Minkan puolesta. Niinpä loikin Minka sormille jokaista toista,
joka häntä tavotteli.
"Maljanne, kaunis Minka!" He joivat vahvasti. Herra Lehmann maksoi
viidestä lasista kutakin kohden, toiset kukin vain yhdestä. Sen voi
hän hyvin tehdäkin, sillä hän omisti siviilielämässä hyvin tuottavan
liikkeen Dennewitzin kadun varrella Berlinissä. Kun tulisi jälleen
rauha ja hän palaisi kotiinsa, silloin sopisi kauniin Minkan vain
tulla hänen luoksensa, hän kähertäisi kyllä hänen tukkansa. Ja herra
Dombrowskia hän myöskin palvelisi. Näin sanoessaan hän iski silmää, ja
toiset nauroivat haljetakseen. Miksikä ei nyt olisi pidetty hauskaa!
Kun jälleen lähdettäisiin liikkeelle, kenpä tiesi kuinka kauan sitten
olisi enää nauruun tilaisuutta! "Luoti vain, ja jääkää hyvästi!" sanoi
herra Lehmann.
Minka kävi aivan hempeämieliseksi. Kuudes olutlasi oli ollut jo liikaa;
hän alkoi äkkiä itkeä: Oi Jumala, hyvä jumala, hänen kelpo miehensä,
missä hän mahtoikaan olla! Soturin vaimolla on sentään huonot päivät!
Liian surullinen on hänen kohtalonsa. Ken tiesi, elikö hänen miehensä
ollenkaan enää! Hän nojasi herra Lehmanniin, ja hänen sekava päänsä
vaipui hänen olallensa.
"Voi hyvä Jumala, mieheni, voi, voi!" Samalla hän sentään salli
ihailijan hyväillä niskaansa, joka raikkaana ja täyteläisenä pyrki
esiin ohuesta puvusta. Hän tavotteli soturin vasenta kättä ja piti sitä
hellästi sylissänsä.