"Oi, sitten menemme naimisiin. Vietämme sotavihkiäiset!" Margareta
säpsähti tuon uuden ajatuksen elähyttämänä. "Niin, sotavihkiäiset,
niin, niin! Hän saa kymmeneksi päiväksi lomaa, -- me menemme heti
naimisiin, -- heti, heti, -- teemme pienen häämatkan, -- sitten hänen
täytyy kiireesti palata, -- minä saatan hänet asemalle vielä, -- seison
viittoellen hänelle --, mieheni, kaikkeni --, se on kovin vaikeata --
voi, kuinka tuskallista, -- mutta olenhan sitten kumminkin rouva, hänen
vaimonsa!"
Nyt nauroi hän hilpeästi.
"Hänen vaimonsa!" Hitaasti toisti Gertrud hänen sanansa. Hän katsoi
toveriansa sivulta ja painoi päänsä alas, -- Gretchenin oli hyvä olla!
Hitaasti kulkivat he käsityksin yli pihan. Se oli järjestämätön
ja epäsiisti. Maanviljelyskaluja oli siellä maassa sikin sokin,
työntörattaita, viikatteita ja luutia. Tyhjän, vajan ovella riippui
rikkinäinen miehentakki, joka tuulessa ja sateessa oli muuttunut
linnunpelätiksi. Lierittömällä rikkinäisellä huopahatulla oli Erich
Dombrowski koristanut pumpun.
Neiti Dietrich oli nyt tyyntynyt, hän ei katsonut ympärilleen, vaan
antoi viedä itsensä sisään, kulkien kuin onnenhuumeessa.
Sisällä kirkaisi lapsi äkkiä. Silloin kohotti Gertrud päätänsä ja
sanoi lujana, kuin uhmaten kovaa kohtaloansa: "Kuuletteko, Gretchen?
Pienokaiseni huutaa. Minulla on lapsi --, mutta minä en ole 'hänen
vaimonsa' -- en ole kenenkään vaimo."
* * * * *
Kesti kauan, ennenkuin Gretchen Dietrich ajatteli lähtöä. Hämärsi jo,
ja hän pelkäsi kulkea pimeässä. Miksikä heillä olikin ollut niin paljon
toisillensa kerrottavaa! Gertrud oli istunut ompelukoneensa ääressä ja
neulonut, ja istuen matalalla jakkaralla, joka oli Dombrowskin lasten
omaisuutta, oli Margareta nojannut päätään Gertrudin polviin, pidellen
pienokaista sylissään. "Antakaa hänet minun syliini, antakaa!" oli hän
pyydellyt.
Katkerin kyynelin otti hän osaa ystävättärensä kovaan kohtaloon eikä
väsynyt siitä kuulemaan. "Oi, kertokaa -- ja kun te sanoitte sen
hänelle, mitä hän silloin sanoi? Ja sittenkään hän ei tahtonut mennä
naimisiin?"
"Hänen äitinsä ei tahtonut sitä."
Tuohan oli kuin romaaneissa! Neiti Dietrich katsoi häneen silmät
selkoselällään. Kiihkeällä hellyydellä painoi hän pienokaisen itseään
vasten, pusersi hänet vasten rintaansa kuin äiti: "Tuollainen lapsi,
tuollainen suloinen lapsi! Oi, jospa minulla edes olisi lapsi." Hän
leperteli pienokaiselle, joka ei voinut häntä ymmärtää, kertoen sille
pitkiä juttuja isästä, joka oli sodassa.
Gertrud hymyili surumielisesti. Hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut
vieraita luonansa, hän oli niin tottunut hiljaisuuteen kotonansa,
että häntä melkein huimasi. Mitä kaikkea Gretchen kertoikaan! Hänen
sulhasensa oli Ranskassa, -- koko ajan hän oli ollut Ranskassa,
vakuutti hän, vaikka Gertrud muisteli heidän aikaisemmin tavatessaan
kuulleensa että hän oli ollut Venäjälläkin.
Mutta Gretchen kertoili vain ja kohotti samalla kättänsä, niin
että vaipuvan päivän viimeinen säde kohtasi hänen sormuksensa: tuo
sormus oli Ranskasta, ranskalaista kultaa. Se oli tehty suuresta
ranskalaisesta kultarahasta, jonka kreivi oli pannut hänen sulhasensa
käteen, kun sulhanen oli pelastanut epätoivoiselle isälle hänen
tyttärensä kiihkeitten sotamiesten käsistä. "Tietysti hän ei
olisi tahtonut ottaa vastaan palkintoa, mutta kun kreivi oli niin
itsepintainen, sanoi hän lopuksi: 'No, minä annan sitten valmistaa
siitä kihlasormuksen rakkaalle morsiolleni, joka kotona odottaa minua!'"
"Ettekö te sitten vielä olleet kihloissa? Eikö teille vielä ollut
häneltä sormusta?" kysyi Gertrud. Hän kysyi sitä vain jotain
sanoaksensa, hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Kuinka kadehdittava
olikaan tuo tyttö, hänellä oli rakastettunsa sormus sormessaan,
tapahtuipa mitä tahansa, niin olisi hän kumminkin hänen kihlattu
morsiamensa! Vaistomaisesti loi hän katseen omaan käteensä: hänen
sormensa oli sormukseton!
Margareta nauroi hiljaa ja kuiskasi sitten salaperäisesti: "Hiljaa, ei
vieläkään saa kukaan kotona tietää että olen kihloissa. Panen sormuksen
sormeeni ainoastaan kotoa lähtiessäni. Ennenkuin palaan, otan sen
sormestani. Olemme vielä salakihloissa."
"Mutta miksikä sitten? Kun hän sentään on sellainen kunnon poika!"
ihmetteli Gertrud.
"Äitini ei voi sietää häntä, -- hän on niin paha! Mutta jos en saa
häntä, hyppään veteen!" Kiihtyneenä hypähti hän paikaltaan, levotonna
kulki hän huoneessa edestakaisin.
Lapsi, jonka hänen kiihkeytensä oli herättänyt kevyestä unesta, alkoi
vikistä. Gertrud halusi ottaa sen syliinsä, mutta Margareta ei antanut
sitä. "Millainen lapsi, millainen suloinen lapsi, kunpa minullakin
olisi sellainen!" Nyt alkoi hän nyyhkyttää.
Tuollainen kiihkeys tuntui todellakin huolestuttavalta. Gertrud oli
oikeastaan hyvillään, kun hänen vieraansa vihdoinkin teki lähtöä.
Hän lupasi saattaa häntä ensi talojen luo. Hän otti liinan itsensä
ja lapsen ympärille, joka hänellä oli käsivarrellaan, ja toisessa
käsivarressa riippui neiti Dietrich.
Nuo molemmat naisolennot, jotka hitaasti lähestyivät taloja, peittyivät
hämärään. Heillä oli molemmilla tumma puku, ja tummat olivat myöskin
jo tien molemmin puolin olevat kedot. Salaperäisiä valkoisia olentoja
seisoi pimeässä, ne näyttivät viittoilevan. Margareta tarttui lujemmin
Gertrudin käsivarteen ja painautui häntä vastaan: "Kuinka hyvä että
tulitte mukaan, kuolisin muutoin pelosta. Oi, rakas Trudeni, eikö
totta, sinähän tulet häihini? Kutsun sitten sinut. Sano minua 'sinuksi'
-- se tekee minut onnelliseksi. Sano, pidätkö sinä minusta? Minulla ei
ole ainoatakaan ihmistä, joka oikein todella pitäisi minusta, -- olen
niin köyhä."
Olipa todellakin ihmeellistä, että hän puhui tuolla tavoin. Gertrud
mietiskeli sitä palatessaan nyt yksin kotiin. "Minä olen niin köyhä",
-- kuinka sopikaan tämä siihen, mitä hän aikaisemmin oli puhunut?
Äkkiä Gertrud säpsähti, hän kuuli itkua. Pimeässä käydä tepasteli jokin
hänen jälkeensä. Nyt kävi itku äänekkääksi. Pelästyneenä hän pysähtyi,
-- Dombrowskin lapsetkohan siellä olivat? "Kuinka te olette täällä?
Missä äitinne on?" tiedusteli hän.
Pikku Minna tarttui mielenahdistuksissaan Gertrudin hameeseen ja
painautui häneen: "Hyi, kuinka nyt on pimeä, -- on niin pimeä."
Mutta poika purki sisuansa: "Äiti --? Senkin mokoma! Hän lähetti meidät
kotiin. Hän huvitteleikse!"
Mitä tuo merkitsi? 'Hän huvitteleikse!' Gertrud aikoi juuri
vastenmielisyyden ja samalla jonkunlaisen vastuunalaisuuden tunteen
valtaamana lähemmin tutkia tuota asiaa pojalta, kun kumea värähdys
kulki halki illan pimeyden. Se oli kaukainen kajahdus. Kirkonkellot
soivat. Kirkko oli syrjässä, ja tuuli ei käynyt sieltäpäin, mutta silti
voi tuntea nuo hitaanraskaat juhlalliset kumahdukset.
Gertrud pysähtyi ja käski äänekkäästi torailevan pojan vaikenemaan.
Nyt kuuli jo selvemmin. Kumeata, vakavaa metallisointua. Tähän aikaan?
Iltapäivän jumalanpalvelus oli jo aikoja lopussa, hautajaisia ei
pidetty näin myöhään, -- se ei voinut merkitä muuta kuin voittoa! Siinä
tapauksessa uudistuisi soitto kolmasti. Se tunnettiin jo, monta voittoa
olivat kellot jo julistaneet, tuskin kolme viikkoa sitten Varsovan
suuren voiton. Siihen oli jo ehtinyt tottua, -- se ei tehnyt enää juuri
mitään vaikutusta. Kumminkin kääntyi Gertrud takaisin. Voittoako se
todella merkitsi?! Nyt se alkoi kolmannen kerran! Ja joskaan hänellä
henkilökohtaisesti ei ollut mitään kadotettavissa eikä voitettavissa,
ajoi sisäinen pakko hänet kumminkin asemalle. Ei hän tahtonut olla näin
yksin tuollaisena hetkenä. Siellä olisi muitakin, ihmisiä yllinkyllin,
-- hän saisi tietää, missä voitto oli saavutettu -- ja tulisiko pian
rauha!