Vieruskaupungin katujen varsilla olivat lehmukset jo aikoja sitten
lakanneet kukkimasta. Puistossa, Bertholdin huvilaa vastapäätä,
loistivat leveät latvat tuossa tummassa vehreydessä, joka
värikylläisenä selvästi sanoo: viheriämmäksi minä en voi tulla, pian
minä kellastun.
Rouva Hedwig Bertholdi oli aivan yksinään. Hänen miehensäkin oli
poissa. Hänen miehensä oli kyllä jo kahdeksanviidettä, mutta hänellä
oli ollut maatila, jonka hän poikiensa kasvatuksen vuoksi oli myynyt,
ja maalaisisännän toimi oli pitänyt hänet reippaana. Hän oli kuin
kymmentä vuotta nuorempi ja häntä oli jo pitkän aikaa kiusannut että
hän, reserviupseeri, kapteeni, kädet ristissä istui kotona, kun
hänen nuorin poikansakin oli sodassa, päälle päätteeksi tavallisena
sotamiehenä. Hän oli ilmoittautunut. Kun iso lehmus vielä kukki talon
edustalla, saapui hartaasti odotettu kirje, -- 'sota-asioita' -- nyt
sai hän edes harjoittaa rekryyttejä kaukaisessa kolkassa, Venäjän
Puolan rajalla. "Ja vaikka minä en saa tuntea ruudinhajua, kuulen minä
sentään suotuisalla tuulella tykkien jyminää", kirjoitti hän vaimolleen.
Nyt hänen miehensä' oli viimeinkin tyytyväinen Hedwig painoi alas
päänsä: kuinka paljon helpompi oli sentään miesten olla! Niidenkin,
jotka olivat rintamalla, kaikista rasituksista, kuoleman vaarastakin
huolimatta. Hän huokasi. Naisten oli vaikeampaa. He olivat samassa
kadotuksessa kaikki -- minne vain katsoikin: naisia, naisia -- hyvä
Jumala, ei hän ollut aavistanutkaan, että naisia oli niin viljalti
-- eikä muuta ollut heillä mielessänsä, ei muuta huulillansa kuin:
sota, sota. Ja kumminkin täytyi heidän elää päivästä toiseen elämänsä
pienissä arkiaskareissa ja hiljaa riutua taukoamattomasta surusta.
Hänen elämänsä oli siihen saakka kulunut kokonaan poikien elämään
kietoutuneena, aluksi, kun he vielä olivat pieniä, pikku huolissa; kun
he tulivat suuremmiksi, suuremmissa huolissa. Nyt viimeksi kaikkein
raskaimmassa: huolessa heidän olemassa olostaan yleensä. Nyt oli tullut
vielä yksi huoli lisää -- ei, ei oikeastaan mikään huoli, olihan hänen
miehensä kaiken vaaran ulkopuolella -- mutta kumminkin alituinen pieni
levottomuus. Kuinka hänen reumatisminsa kävisi? Se vaivasi häntä aika
ajoin. Ja sitten: saattoihan hänen mielensä ruveta tekemään rintamalle!
Saattoihan hänetkin vallata vastustamaton halu päästä mukaan ja
saattoihan hän viimein saada tahtonsa perillekin! Hän ajatteli,
kuinka kauan he olivat olleet naimisissa: pian saisivat he viettää
hopeahäitä, olisipa katkeraa, jolleivät voisikaan viettää. Ei viettää
sanan tavallisessa merkityksessä -- ei, vaan hiljaa yhdessä katsahtaa
menneisyyteen. Rakkaudesta, jolla avioliitto solmitaan, murenee kyllä
pois yksi ja toinen pala, tunteet tyyntyvät, tottumus tylsyttää,
mutta nyt kohosi kuitenkin kuin lämmintä punaa hänen poskiinsa, kun
hän ajatteli miestänsä. Oli myöskin niin vaikeaa, itse pitää huolta
kaikesta. Nyt hän vasta huomasi, kuinka paljon hänen miehensä oli
vähentänyt hänen vaivojaan, kuinka hän oikeastaan oli tehnyt hänen
elämänsä sangen miellyttäväksi. Ulkonaisen elämän ainakin. Sisimmässään
oli hän usein tuntenut tyydytyksen puutetta; hän olisi suonut, että
hänen miehensä olisi ollut toisenlainen, henkisesti virkeämpi ja
virkistävämpi, eloisampi ja elähyttävämpi. Hän oli suuresti iloinnut
muutosta suurkaupungin välittämään läheisyyteen, siellä moni seikka
muuttuisi toiseksi. Hänen miehensä oli pysynyt samana. Olihan
Hedwigillä poikansa; hän otti osaa kaikkiin heidän harrastuksiinsa,
luki heidän kanssaan, kun he vielä olivat pieniä, oli heidän tukenaan,
kun he tulivat suuremmiksi. Kummallakin oli omat aatteensa, omat
mielipiteensä, omat ihanteensa; hän oli vilpittömästi koettanut ottaa
osaa. Eikä hän kuitenkaan ollut aina jaksanut seurata mukana: hehän
olivat nuoria, nuoria ja hulluja -- ja hän?!
Hedwig katsoi itseään yksinäisen huoneensa peilistä. Hänen miehensä
sanoi aina, että hän oli vielä vallan kuin nuori tyttö. Tokkohan?
Kyllä, laatiessaan illoin tuuheata tukkaansa palmikoille. Mutta nyt?!
Hän kääntyi nopeasti pois ja huoahti: tänä aikana vanheni äkkiä. Hyvä,
jos sai vanheta yhdessä. Yhdessä -- eikä yksinään.
Hän katsahti arasti ympärilleen. Huone oli suuri, sen pohjukassa
leveiden, leikkauksilla koristettujen kaappien takana väijyi varjoja.
Joka ilta valaisi hän nurkkia, sinne saattoi helposti joku piiloutua.
Ja jos joku kiipesi etupihan suureen lehmukseen ja liukui pitkin paksua
oksaa, joka ulottui parvekkeelle saakka, saattoi hän yhtäkkiä hypähtää
huoneeseen. Ennen ei ollut hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen
tarvitsisi pelätä, silloin nukkui hänen miehensä hänen vieressänsä.
Nyt hätkähti hän huonekalujen rasahduksestakin eikä uskaltanut enää
kuten ennen pitää öisin auki ikkunaa. Luukut piti sulkea lujasti. Ja
sittenkin hän makasi vielä tuntikausia silmät levällään ja käsivarret
ristissä pään takana. Olikohon täällä paljonkin naisia, joilla oli
samallaista?
Hedwig Bertholdi ei ollut siihen saakka välittänyt muista, omissa
asioissa oli ollut kylliksi. Nyt täytyi hänen ajatella rouva Krügeriä
ja hänen poikaansa: kuinkahan oli käynyt sen nuoren miehen? Hänen
miehensä oli ennen lähtöään kirjoittanut asiasta vielä Geneven
Punaiselle ristille. Olikohan äiti nyt viimeinkin saanut joitakin
tietoja? Häntä ei ollenkaan näkynyt. Hänen maalaispuutarhassaan oli
kaikki hiljaista, silloin tällöin näkyi siellä vain eräs nainen
illansuussa kävelevän. Se oli hänen ylhäisyytensä von Voigtin tytär,
italialaisrouva, kuten hänen palvelustyttönsä sanoi. Eikä hän
oikeastaan kävellyt puutarhassa, hän hiipi vain. Kovin hiljaista oli
siellä.
* * * * *
Krügerin talo ei ollut mikään uudenaikainen eikä liioin mikään aistikas
rakennus; se oli vielä vanhan kyläajan perua. Viisikymmentä vuotta
takaperin se oli saattanut näyttää aika komealta. Se oli matala ja
pitkänpuoleinen, ja taaja muratti, joka kierteli seiniä, teki sen
hiukan synkäksi. Mutta pienet, kiiltävät ikkunat, jotka vaaleine
luukkuineen kurkistelivat melkein mustasta muratista, tekivät siistin
ja soman vaikutuksen. Pulleaposkinen poika, joka ennen vanhaan,
kun ukko Krüger vielä eli, oli etupihan pensaikossa sunnuntaisin
puhallellut vesisuihkua, oli nyt kuivilla, mutta muistutti kuitenkin
parempia aikoja.
Että Lilin päähän oli voinut pistää tämän asunnon vuokraaminen! Rouva
von Voigt oli loukkaantunut, kun tytär ei tahtonut pysyväisesti jäädä
asumaan vanhempien luokse. Heidän huvilassaan oli niin paljon tilaa,
ja kun hänen miehensä taas oli sodassa, oli hän aivan yksin; olihan
luonnotonta, että heillä oli kummallakin oma asuntonsa. Ei olisi
tarvinnut tyttären pelätä, ei hän millään tavalla olisi pyrkinyt häntä
holhoamaan. Mutta hän varoi panemasta millään lailla vastaan. Ehkä oli
viisaampaakin, että Lili kerran sai jäädä aivan yksikseen. Äidinrakkaus
tunsi tyttären sielun ristiriidan. Eikö hänen tyttärensä ollutkin
vaikeammassa asemassa kuin kukaan muu paikkakunnan nainen, jonka mies
oli sodassa? Eikö ollut tuon vaimoparan, tuon siivoojaeukonkin, parempi
olla?
Iloisesti oli Minka Dombrowski laulellut, pestessään rouva Rossin uuden
asunnon ikkunoita. Hän rallatti uusinta katulaulua niin äänekkäästi,
että ohikulkijat siitä loukkaantuivat ja Krügerin rouva kurotti päätään
alhaalta ikkunastaan: "Olkaahan vaiti siinä!"
Rouva von Voigt oli oikeastaan aikonut olla enää ottamatta Dombrowskin
eukkoa työhön -- tämän työnteko oli viime aikoina alkanut käydä
laimeasti -- mutta hän ei sentään ollut hennonut. Eikös ollut hyväkin,
että tuo vaimoparka, jonka ei suinkaan ollut helppoa elättää itseään
ja lapsiaan, jonka mies minä päivänä tahansa saattoi kaatua tai palata
kotiin raajarikkona, oli säilyttänyt mielensä iloisuuden? Ja mikäs
kumma se oli, jos eukko joskus kyllästyikin jokapäiväiseen työhönsä --
väsyihän sitä itsekin! Väsyipä niinkin.
Nyt oli kesä jo kohta lopussa, syksy alkoi; kuinka kypsiltä kuulsivat
jo omenatkin Krügerin lesken puutarhassa! Pian alkoi jo toinen
sotatalvi. Eikä vieläkään loppua kuulunut. Ikuisestiko sotaa sitten
kestäisi?! Rouva von Voigt ei saanut kysytyksi mieheltänsä. Hänen
tuttavansa ahdistivat häntä alinomaa: "Mitäs sanoo teidän miehenne? Hän
se varmaankin tietää jotakin. Kertokaahan toki, mitä sanoo kenraali!"
Kenraali ei sanonut yhtään mitään. Kohautti vain olkapäitään ja teki
eleen ikäänkuin: kuka sen tietää.
"Jos sinulla on jotakin, jota et enää käytä, niin annahan Dombrowskin
eukolle", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen. "Hänellä on pieni tyttö,
sille hän voi siitä laittaa jotakin." Ja Lili, joka muuttaessaan uuteen
asuntoonsa penkoi arkkujaan, antoi. Hän ei välittänyt enää ollenkaan
tavaroistaan, hän ei edes enää tiennyt, että hänestä ennen aikaan
oli ollut hyvin tärkeätä käydä kauniisti puettuna. Hän veti esille
arkusta pehmeän valkoisen puvun, josta hänen miehensä oli erikoisesti
pitänyt. Hän lennätti sen luotaan, kuin tuo utuinen kangas polttaisi
hänen sormiaan. Kiihkeä tuska vihloi häntä: hänen miehensä käsivarret
eivät koskaan, koskaan enää kiertyisi tuon puvun ympäri. Tässä -- tässä
kohden oli hänen kätensä usein viivähtänyt, oli hellästi sivellyt
poimuja. Oih, tuossa puvussa, tuossa puvussa -- --! Koskaan ei hänen
miehensä ollut enemmän ihaillut hänen kauneuttaan.
Hän sulki kuin uneksien silmänsä. Kaikki ne onnen hetket, jotka
hän tuossa puvussa oli elänyt, kolkuttivat hänen sydämensä ovelle.
Kallionlujaksi oli hän kuvitellut onneaan, kuoloon asti kestäväksi --
hän vavahti. Silmät harallaan tuijotti hän nurkkaan, hänen huulensa
vaalenivat: oh, miksi täytyi hänen nyt niin usein ajatella kuolemaa,
miehensä kuolemaa? Hänen miehensä oli lähellä kuolemaa joka päivä, joka
hetki. Kuolema vaani häntä vuoriston kallionkielekkeiden takaa, ja
jollei se lennättäisikään kuulia häntä kohden, saattoi se syöstä hänet
alas kammottaviin kuiluihin.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Hän voihkaisi. Yhtäkkiä oli poissa kaikki
se, mikä oli erottavana kohonnut hänen ja hänen miehensä välille.
Mitä merkitsi hänelle Saksa, isänmaa, isänkoti? Hänen miehensä, hänen
miehensä, jota hän rakasti, oli vaarassa. Tuskassaan miehensä hengen
puolesta unohti hän sen ristiriidan, joka runteli hänen sydäntään.
Nuori rouva antoi pois valkoisen puvun, hän ei sietänyt sitä enää
vaatteittensa joukossa. Eihän hän kumminkaan koskaan enää siihen
pukeutuisi, ajatteli hän äkillisessä toivottomuudessaan.
Mutta Minka Dombrowski ei suinkaan tahtonut tehdä siitä mekkoa pikku
tytölleen. "Vahinkohan siitä ois lapselle laittaa." Hän pyysi neiti
Hieselhahnia laajentamaan sen hänelle. "Mutta ei liikoja, ei vaan
liikoja!" Hän tahtoi mielellään olla hoikka.
Gertrud aivan pelästyi: mitä pälkähti eukon päähän? Eihän hän _siinä_
puvussa voinut mennä kävelylle, ei edes sunnuntaina.
"No miksikäs ei?" Eukko oli loukkaantunut. "Sitä te kai meinaatte,
että kun ei ole aatelia, ei saa olla kauniskaan. Mutta minäpä näytän
teille." Ja hän veti vatsansa sisään ja painoi molemmin käsin korkeita
lonkkiaan. "Kas noin! Katsokaahan, katsokaahan! Vallan kuin minulle
tehty!"
* * * * *
Päätään pudistaen katseli Gertrud Hieselhahn Dombrowskin vaimon
jälkeen, kun tämä seuraavana sunnuntaina lähti ulos. Ei ollut enää
ilmakaan sopiva tuollaiselle kevyelle, valkoiselle puvulle. Mutta Minka
oli siitä liian ylpeä, hänen päätään ei saatu käännetyksi.
Tyttö oli jäänyt seisomaan ulko-ovelle. Hänen vakaviin kasvoihinsa
kaivoi hieno hymy kaksi kuoppaa: olipa se hassunkurista! Minka
Dombrowski, joka arkioloissa ei käyttänyt kureliivejä, oli nyt
nyörännyt itsensä sellaiseen. Hän oli vetänyt kurenauhan niin tiukalle,
että tuskin saattoi hengittää, mutta yhä vain pullotti kaikkialla.
"Jopa tämä on rääkkiä!" Eukkoparka voihki. Mutta ei auttanut, muuten
puku ei mennyt ollenkaan kiinni. Se oli muutenkin jo niin tiukalla,
että saattoi pelätä sen ohuen kankaan repeävän. Mutta se sopi hyvin
noihin päivettyneisiin pyöreihin kasvoihin, joissa mustat silmät
välkähtelivät ja poskilla hohti terve puna. Kun eukko hilpeänä kuin
tytön heilakka taputti käsiään: "Enkös vain olekin korea?", ei Gertrud
voinut sanoa: ette. Mitäpä hän turmelemaan toisen iloa! Olihan Minka
kaunis kaikesta huolimatta, mutta, mutta -- hymy haihtui Gertrudin
kasvoilta -- oliko hän kevytmielinen? Voi, kunpa voisikin olla hiukan
huoleton, iloita jokaisesta pikku murusta ja unohtaa surun! Eukko
Dombrowski ei ollut liiaksi huolissaan miehensä tähden. Kuinka hän
tuolla mennä viuhtoi! Hän ei näyttänyt ollenkaan vaimolta, jonka mies
on sodassa. Iloisesti lepattivat kirjavan nauhan pitkät päät, jonka hän
oli sitonut vyötäisilleen, hattu oli niskassa.
Eukon takana lakaisi tuuli maata ja hulmautteli ohutta hametta
pitkin reisiä. Hänen jalkansa, joissa oli valkoiset sukat ja mustat
puolikengät, kepsuttivat levottomasti -- kello neljä alkoi soittokunta
soittaa puistikossa, sotilassoittokunta, eikä hän tahtonut menettää
säveltäkään. Mutta hän ei vain päässyt nopeammin eteenpäin, liian ahdas
hame takertui hänen jalkoihinsa, hän ei voinut ottaa pitkiä askeleita.
Sitäpaitsi täytyi hänen tempoa taakseen Minnaansa, joka oli saanut
ylleen punaruutuisen, mustalla sametilla reunustetun mekon. Tyttö
huusi ja ulvoi ja tahtoi välttämättä myös kerran puhaltaa torvea,
jota vieressä juokseva ja pilkallisesti hohottava veli tavan takaa
törähytteli.
"Pane pois torvi, herkeä jo toitottamasta, Erich", äiti sanoi. Poika
ei ollut kuullakseenkaan. "Se on kamalaa, korvat ihan halkeaa. Ette
pääsekään ikinä enää mukaan!" Nyt poika vasta oikein törähyttelikin.
"Minä kanssa, minä kanssa", kirkui Minna. Sisarusten kiljuna sekaantui
veljen torven toitotukseen, ja nyt nauroi jo äitikin: ne pitivät jo
ennakolta konserttia. -- -- --
Vielä sittenkin, kun puvun valkoinen purje jo aikaa oli kadonnut
ensimäisten talojen taa, jäi Gertrud yhä ovella seisomaan. Viertotie
oli tyhjä ihmisistä. Katuvieren nuoret puut huojuivat tuulessa,
pelloilta tuli jo kuin lakastua vien perunanvarsien hajua. Vielä
oli kesä, syksy vasta teki tuloaan, ja kuitenkin oli täällä jo niin
yksinäistä. Jos joku tahtoi tehdä pahaa jollekulle, niin täällä
oli sopiva paikka. Taloihin asti ei mikään huuto kuulunut. Ja tämä
heikko laho aita ei voinut estää ketään, joka tahtoi tänne tunkeutua.
Olisipa ilkeätä yksin täällä kulkea kun pimeä tulee aikaisin. No niin,
Dombrowskin eukko hänet varmaan noutaisi, kun hän illalla myöhään tuli
työstä, hän ei sitten pelännyt vähääkään. Mutta silloinhan pitäisi
lasten jäädä pitkäksi aikaa yksin. Ne pantaisiin lukon taa.
Kun Gertrud Hieselhahnista oli ollut mieluista päästä piiloon tänne
syrjäiseen kolkkaan, oli kevät. Mutta nyt pelotti häntä talvi: kuinka
olikaan Minka Dombrowski jo niin kauan voinut kestää täällä yksinään?
Hän huokasi. Voi, miltä tuntuisikaan, kun aurinko ei enää paistanut,
kun sumunharmaa marraskuu ryömi yli ketojen eikä taloja enää ollenkaan
erottanut. Ei enää tänäänkään näkynyt yhtään ihmisolentoa, ei kuulunut
ääntäkään kedoilta. Kuin kuollutta oli kaikki, hän kuuli vain oman
ahdistetun hengityksensä. Suuri sunnuntairauha kiusasi häntä. Silloin
oli hänestä Erich Dombrowskin pahaääninen toitotus mieluisampaa.
Ehkäpä olisi ollut parasta että hän olisi mennyt Minka Dombrowskin
matkaan, tämähän oli pyytänyt niin ystävällisesti. Mutta tuollaisen
naisen seurassa --! Gertrud Hieselhahn heitti päänsä niskaan.
Suurempiarvoisena hän oli sentään aina pitänyt itseään. Ja joskin
hänellä nyt -- hänen katseensa himmeni äkkiä, ja kuuma verihyöky kohosi
hänen päähänsä -- joskin hänellä nyt oli lapsi, jonka isäksi ei kukaan
tunnustautunut, -- oman arvonsa tuntoa oli hänellä sittenkin vielä.
Hän käännähti lähteäksensä: pois, työhön, eihän hänellä ollut
aikaa arkisin korjailla vaatteitansa. Työskennellessä haihtuisivat
alakuloiset ajatukset, ompelukoneen ratina ajoi ne kuulumattomiin, ja
pienokainen avusti sitä kirkunallaan. Silloin näki hän naisolennon
tulevan tietä pitkin. Oliko hän tulossa tänne? Siltä näytti. Nyt
viittoeli hän. Kukahan siellä tulikaan?
Vasta kun tulija seisoi ihan Gertrudin edessä, tunsi tämä jälleen nuo
laihat kasvot, suuret kaihoisat silmät, tuon läpikuultavan kalpean
ihon: sehän oli neiti, jonka hän oli nähnyt junassa, ja joka oli
luovuttanut hänelle paikkansa. Hänhän oli pyytänyt häntä käymään
luonansa.
"En tuntenut teitä heti, mutta teitte kovin kiltisti kun tulitte, --
käykää sisään, tehkää hyvin!"
"Te -- te pyysitte minua tulemaan", soperteli Margareta Dietrich, ja
ujouden puna kohosi hänen sairaalloisen kelmeille poskillensa. "Minä --
minä olen ollut sairaana, muutoin olisin tullut jo aikoja sitten."
"Niin, on kulunut jo pitkä aika!" Nyt muistuivat yksityiskohdat
Gertrudille mieleen.
"Kuinkas sulhasenne voi?" kysyi hän nopeasti, osoittaakseen että vielä
muisti kaikki.
"Hän voi oikein hyvin!" Neiti Dietrich veti syvään henkeä, hänen
raukeat silmänsä kirkastuivat. "Hän on kunnostautunut kovasti, on hyvin
rohkea, -- hän on jo kauan sitten saanut rautaristin, ja nyt on hänelle
ehdotettu ensi luokan ristiä."
Kuinkas olikaan -- eikös se ollut tapahtunut jo silloin? Niinhän
Gertrud muisteli.
Tyttö jatkoi nyt aivan ujostelematta: "Hän kirjoittaa minulle hyvin
usein, -- teidänpä pitäisi joskus lukea, millaisia viehättäviä
kirjeitä! ja katsokaa -- tässä!" Hän päästeli hansikkaan ja haaroitti
ohuet sormensa. Neljännessä sormessa loisti kultainen sormus. "Tuon
lähetti hän minulle syntymäpäiväkseni, se on kihlasormus!" Hän seisoi
kuin haltioissaan sormusta katsellen.
Olipa siinä haaveilevaisuutta kerrakseen! Tytön käytöksessä oli jotain
Gertrudille vastenmielistä, mutta samalla hän tunsi kuin sääliä häntä
kohtaan -- perin kurjalta näytti tyttöparka! "Millä tavoin te olitte
sairaana?" kysyi hän, pannen kätensä vieraan kainaloon.
Kalpea neiti punehtui jälleen ja loi katseensa maahan. "Minä ikävöin
niin kovin. Siitä kävin hermostuneeksi. Päänpakotus vaivasi alati ja
väsymys." Hän huokasi.
Gertrud teki samaten. "Ikävöin niin", -- sen ymmärsi hän niin hyvin!
Pusertaen toisen laihaa käsivartta, sanoi hän sydämellisesti: "Tuleehan
hän jälleen. Saahan hän tietysti joskus lomaakin. Eikö hän sitten vielä
ole ollut täällä lainkaan lomalla?"
"Ei, ei kertaakaan vielä!" Neitonen vaikeroi: "En voi lainkaan kestää
nähdä, kun toiset seisovat sulhastansa odottamassa, -- tai kun he
kävelevät sulhasensa kanssa käsityksin. Se on minulle vallan kauheata."
Huokaisten niin syvään, että se melkein kuului voihkaukselta, pyyhkäisi
hän ensin otsaansa ja pusersi sitten kätensä sydämelleen. "Minua
vaivaa alituisesti sydämentykytys, ja silloin tunnen kouristusta
joka kohdassa. Hyvä Jumala, olenhan vielä nuori, -- ja tunteita on
minulla enemmän kuin monella muulla. Ja kun sitten aina vaan täytyy
katsella toisia syrjästä, -- ei, se on kauheata, liian kauheata." Hänen
kalpeitten kasvojensa hento puna oli käynyt kiihkeämmäksi.
Nyt ei Margareta Dietrich enää ollut arka, ujo tyttönen, hän oli
kiihkeästi tunteva nainen. Laskien kätensä Gertrudin vyötärölle ja
puristaen häntä niin tulisesti itseänsä vasten että hänen hengityksensä
salpaantui, sopersi hän, nyyhkytys ja nauru sekaantuen: "Jospa hän
tulisi!"
"Tuleehan hän, rauhoittukaa toki!" Gertrud oli aivan hämillään ja
pelästyksissään, -- jopa olikin tuo tyttö kiihkeä! Hänen levolliselle
luonnollensa se oli käsittämätöntä: kuinka hän voikaan käyttäytyä
tuolla tavoin! Ja kumminkin oli salainen side olemassa hänen ja
Margaretan välillä, side, jota ei nähnyt ja johon ei voinut käydä
käsiksi, vaan joka kumminkin yhdisti heidät. Hän piti hyvänänsä, kun
neiti Dietrich laski käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
Mieluisa ei suutelo hänestä tosin ollut, noiden kosteitten huulten
tulinen kosketus tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta hän voitti
tunteensa ja vastasi siihen. Yksinhän hänkin oli, ja kaihoisa oli
hänenkin mielensä. Tuhansin verroin yksinäisempi kuin tuo toinen,
jolla vielä oli toivo jäljellä. Gertrud oli jo lakannut toivomasta.
"En ollenkaan käsitä, miksi te olette niin kiihtynyt, neiti Dietrich",
lausui hän.
"Sanokaa minua toki Gretcheniksi!"
"Niin, neiti Gretchen, en ymmärrä, miksi te olette niin kiihtynyt!"
"Ei sanokaa vain 'Gretchen' -- 'Gretchen', kuten Faustissa. Tunnettehan
te Faustin?"
"En."
"Minä lainaan sen teille. Se teidän täytyy lukea. Pidän siitä niin
paljon. Luen yleensä aika paljon, -- aina öisin. Aivan liiaksi, tuumii
tohtori. Mutta mitä minun on tekeminen, kun en kumminkaan saa unta.
Telefonissa palvellessa tulee kauhean hermostuneeksi. Ja sitten sota!
Ennen sotaa olin aivan terve, -- mutta nyt!" Kuin tuskasta vetääntyivät
hänen kulmakarvansa yhteen, hänen silmiensä loiste oli sammunut, ne
näyttivät jälleen väsyneiltä ja kuin epämääräisen kaihon himmentämiltä.
"Ellei hän tule pian -- --"