II.

Kun naiset nyt tapasivat kadulla toisensa, seisoivat he vielä kauemmin

yhdessä kuin entisinä aikoina. Iltaisin oli asemalla sotatiedonanto

julki naulattuna, sinne kokoontuivat he ryhmiin. Vaimot puhuivat

miehistään, tytöt mielitietyistään; ei ollut siellä ketään, jolla ei

olisi ollut joku sodassa. Mutta Gertrud Hieselhahn ei seisoskellut

heidän joukossaan; hän tuli iltaisin Berlinistä, hän työskenteli

siellä eräässä suuressa liikkeessä -- pelkkiä sotatarpeita siellä

valmistettiin -- ja nyt oli niin paljon työtä, että he alkoivat jo

tuntia aikaisemmin aamulla ja lopettivat illalla tuntia myöhemmin. Yhä

uusia joukkoja kutsuttiin aseisiin, yhä uusia vaatetettiin, toisia

lähti yhä rintamille.

Kohtapuoleen ei ole ainoatakaan miestä jäljellä, päätteli Minka

Dombrowski. Hän nouti usein iltaisin neidin asemalta; tavallansa

ystävällinen suhde oli muodostunut hänen ja hänen vuokralaisensa

välille. Hän ihaili neitiä, joka oli niin paljon hienompi kuin hän,

pukeutui paremmin, puhui paremmin, osasi paremmin käyttäytyä, ja

Gertrud taas piti mielessänsä, että eukko Dombrowski oli hetkeäkään

empimättä ottanut luokseen hänet, yksinäisen naisen, joka odotti lasta,

jota ei kukaan mies omistanut. Eikä hän olisi saattanut niin paljon

ansaitakaan, jollei eukko Dombrowski tavan takaa olisi pujahtanut

työstään kotiin pienokaista katsomaan, ottipa sen kauniina päivinä

mukaansakin peltotilkullaan työskennellessään ja piti sitä vieressään

vaunuissa.

Väsyneenä palasi Gertrud tänään kotiin, väsyneempänä vielä kuin

muulloin. Kolmas luokka oli niin täynnä, hänen täytyi seista. Kuuma

oli vaunussa, ja he juttelivat kaikki niin paljon. Kun joku vain sanoi

sanasen, niin heti oli yleinen keskustelu käynnissä. Jokaisella oli

täällä kohtalonsa, omia elämyksiään.

Nurkassa istui vanha vaimo, jonka poika ja pojanpoika olivat sodassa;

hän itse ei puhunut mitään, mutta puheliaampi oli naapurin vaimo,

joka oli lähtenyt hänen kanssaan Berliniin, kun mummo vielä kerran

halusi nähdä asemalla pojanpoikansa, jonka piti kulkea Berlinin kautta

matkalla Venäjälle. Ikävä kyllä eivät he olleet poikaa tavanneet,

vaikka olivat odottaneet neljä tuntia Potsdamin ja sitten vielä neljä

tuntia Schlesian asemalla.

"Ihan ollaan uuvuksissa, eikös ollakin?" Hän sysäsi mummoa kylkeen.

Tämä nyökkäsi vain ja pyyhki hikeä otsaltansa. Hänen kuihtunut kätensä,

joka piteli nenäliinaa, vapisi ja vaipui sitten hervottomana hänen

helmaansa.

Puhelias vaimo kertoi juurtajaksain edelleen, kuinka kovasti isoäiti

oli iloinnut. "Se on niin kovin kiintynyt siihen poikaan -- ei koko

yönä saanut untakaan silmäänsä pelkästä mielenliikutuksesta. Jo tämä on

surullista. Odotettiin ja odotettiin, eikä nyt kumminkaan saanut nähdä

poikaa. Seitsemänkymmentä on jo täyttänyt ja halvattu, ties tokko enää

elääkään, kun poika palaa."

"Minunkin on keskimäinen poikani rintamalla," puuttui nyt eräs toinen

puheeseen, surupukuinen säätyläisnainen; hänen silmistään näki, että

hän oli paljon itkenyt. "Vanhimman poikani minä jo olen kadottanut, hän

oli mukana sinä kovanonnenpäivänä Dixmuidenissa. Nyt kutsutaan kolmas

poikani aseisiin. En enää muuta kuin istun ja odotan milloin taas

tulee rintamalle lähettämäni kirje takaisin: 'Kaatunut'." Hän puhui

epätoivoisen katkerasti.

Aika melu nousi: kuinka saattoikaan noin puhua?! Kaikki huutelivat

hänelle.

Halvattu mummokin avasi nyt suunsa. "Odotetaan -- vielä hiukkasen,"

kangersi hän.

Naapurin vaimo näpäytti kädellään otsaansa: "Hän on jo vähän

lapsellinen. Ja nyt vallan sekaisin tästä pitkästä odotuksesta."

"Niin odotan minäkin", sanoi nuori vaimo, jolla oli pieni lapsi sylissä

ja edessään seisomassa toinen, joka painautui täpötäydessä vaunussa

pelokkaana hänen polviaan vastaan. "Odotan tietoja mieheltäni. Lehdestä

luin, että englantilaiset ovat Ypernin pohjoispuolella tunkeutuneet

juoksuhautoihimme. Siellä juuri on mieheni. Kun ei hänelle vain olisi

mitään tapahtunut! Öisin en silmää ummista. Alinomaa ajattelen: kuinka

on hänen laitansa? Kun nyt edes saisin tietoja!" Näki, kuinka levoton

hän oli, hänen vielä nuorekkaan pyöreillä kasvoillaan oli jännittynyt,

tuskallinen ilme.

"Niin, odottaminen on kauheata", sanoi joku. "Kaikkein kauheinta."

Niin, niin! He huokasivat kaikki.

Gertrudkin tunsi odottamisen ja sen tuskan. Hänkin oli odottanut,

ensin salaisen kärsimättömästi, että Gustav vielä tulisi lomalle ennen

lähtöään, tekisi hänet vaimokseen ennen menoaan rintamalle. Hänen

toivova odotuksensa oli ollut turhaa. Gustav ei ollut kuullut hänen

pyyntöänsä. Ja sitten oli hän siitä huolimattakin taas odottanut:

korttia, kirjettä, jotakin elonmerkkiä häneltä -- _sekin_ odotus

oli ollut turhaa. Ei hän enää palannut, sanokoon hänen äitinsä mitä

hyvänsä! Syvä huokaus, joka kuului voihkaukselta, pusertui hänen

rinnastansa; kaikki katsoivat häneen.

"Ette kai jaksa seista enää?" Nuori tyttö, joka siihen saakka oli

näköjään välinpitämättömänä istunut nurkassaan, nousi seisomaan ja

antoi hänelle paikkansa.

Kiitollisena hymyili hän nuorelle tytölle, joka nyt seisoi hänen

edessään. Kuinka laiha tyttö olikaan! Kevyen, valkoisen puseron alta

kuulsivat ohuina käsivarret, ja kaula, joka kohosi pääntiestä, oli

samaten hyvin ohut. Ja silmät ylen suuret ja levällään. Hänkin varmaan

odotti, sen näki hänestä. Tahtomattaan kysäisi Gertrud: "Teiltäkin on

kai joku sodassa?"

Toinen nyökkäsi hätäisesti, tumma puna lehahti hänen näivetystautisen

kalpealle iholleen. "Sulhaseni!"

Nyt kääntyivät häneen kaikkien katseet: raskasta on sen tytön olo,

jonka sulhanen on rintamalla! "Missä hän sitten on?"

Tyttö hymyili. "Voi, aina siellä, missä tuimimmin taistellaan. Ensin

Weichselillä, sitten kaukana Venäjällä -- ja sitten Ranskassa -- ja nyt

-- nyt -- niin, nyt hän on Przemyslin edustalla."

No, se ei ollutkaan mitä tahansa! Yleinen mielenkiinto heräsi. Ensin

Venäjällä, sitten Ranskassa ja nyt taas Galitsiassa! Jopa sitä miestä

heiteltiin edestakaisin.

Surupukuinen vallasnainenkin tiedusteli tarkemmin: "Missä

joukko-osastossa on teidän sulhasenne?"

Morsian ei näyttänyt kuulevan kysymystä. Eloisan vilkkaaseen tapaan,

joka omituisesti erosi hänen aikaisemmasta välinpitämättömyydestään,

kertoi hän nyt: "Tiedättekö, sulhaseni on kerrassaan erinomainen.

Hänellä on rohkeutta. Mutta hänellä onkin ollut risti jo kauan aikaa.

Ja nyt aiotaan hänelle antaa ensi luokan risti."

Ihastus kuvastui kaikkien katseessa.

"Minun miehelläni on myös risti," sanoi hiljaa nuori rouva, joka piti

lasta sylissään, "mutta vain toisen luokan risti."

"Onko teidän sulhasenne sitten upseeri?" kysyi surupukuinen nainen.

"Ei." Jonkinlaista epävarmuutta tuli tytön katseeseen. "Hän on

korpraali."

Silloinhan se oli kaksinkertainen kunnia: tavallinen sotamies ja ensi

luokan risti! Ihastus nousi yhä.

Ja ikäänkuin tämän yleisen ihastuksen kantamana leimahteli morsiamen

into yhä korkeammalle, hänen mitätön vartalonsa näytti kasvavan,

hänen laihat kasvonsa kävivät oikein kauniiksi. Hän oli niin ylpeä

sulhasestaan, niin ylenpalttisen onnellinen kaikesta ajan ankeudesta

huolimatta.

"Ja millaisia kirjeitä hän kirjoittaa! Niin tavattoman

mielenkiintoisia. Kun tulen sentraalista -- minä olen telefonityttö --

jaksan tuskin odottaa että pääsen niitä lukemaan!"

"Kirjoittaako hän sitten niin usein?"

"Kirjoittaa, hyvin usein!"

"Kyllä teidän sitten kelpaa," huokasi nuori rouva, joka ikävöi tietoja

mieheltään Ypernistä.

"Mutta minäkin kirjoitan hänelle joka päivä!"

Häntä miekkoista, joka saattoi niin tehdä! Gertrud tunsi kuin kateutta

mielessään. Hän näki tuon mitättömän tytön silmistä pelkkää tyydytystä,

pelkkää mielihyvää. Tuo tyttö taisi olla ainoa koko vaunussa, ainoa

kaikista näistä odottavista, jota ei odotus ollut masentanut, joka ei

ollut käynyt alakuloiseksi eikä katkeraksi.

Kun he astuivat ulos junasta, ojensi Gertrud hänelle kätensä. Nyt kun

tyttö ei enää puhunut sulhasesta, oli hän taas kalpea, hiljainen ja

mitättömän näköinen kuten aikaisemmin. "Neiti, minä toivotan teille

kaikkea hyvää. Te olette sangen onnellinen. Meikäläisen ei ole niin

hyvin laita." Gertrudin silmät kostuivat, hän tunsi itsensä tuon

onnellisen morsiamen rinnalla vielä hylätymmäksi kuin muulloin, ja

kuitenkin tunsi hän vetovoimaa tyttöä kohtaan, aivan kuin tässäkin

olisi kärsimyskumppani. Hän ilmoitti nimensä ja asuntonsa. "Jollei

siitä ole teille vaivaa, neiti, niin käykäähän joskus minua katsomassa.

Minä olen iltaisin kotona kello kahdeksasta asti ja sunnuntaisin koko

päivän."

Toinen punastui kainosti, hymyili ja kuiskasi, nyt niin

vaatimattomasti: "Mielelläni!" --

Dombrowskin eukko, joka oli Gertrudia vastassa, tunsi tytön ulkonäöltä.

"Vai sekö! Se on Dietrichin tytär sikarikaupasta; hän asuu siellä

äitinsä luona. Isä oli postissa, kuoli pari vuotta takaperin."

"Hänhän on kihloissa?"

"Sitä en tiedä", sanoi eukko Dombrowski. "Saattaa olla. Vaikka en

minä vain häntä ottaisi, jos olisin mies. Semmoista kuikkanaa!" Hän

nauroi ja hänen tummat marjasilmänsä kiiluivat. "Neiti kulta, mitäs jos

mentäis vielä vähän kävelylle, on niin korea ilta?"

"Minä olen väsynyt." Gertrud haukotteli uupuneena. Hän ei huomannut,

kuinka toisen silmät vilkuilivat ympärilleen; hän ajatteli vain lasta,

missä tilassa hän sen tapaisi tänään. Eilen illalla se oli niin kovin

huutanut, hän oli kuullut huudon jo kauas kadulle, hyvän matkan päähän

asunnosta. Ja hän oli juossut, oli syöksynyt eteenpäin.

Nyt aikoi hän taas kiiruhtaa, mutta Dombrowskin eukko piteli häntä

hihasta: "Odottakaahan hiukan. Tuolla seisoo hänen ylhäisyytensä,

kenraalitar von Voigt, minä käyn siellä pyykillä." Eukko oli oikein

ylpeä suhteistaan. "Häntä minun täytyy puhutella. Huomenna minun

pitäisi mennä hänen tyttärensä luokse. Sen italialaisen rouvan luokse.

Siellä minä pesen ikkunoita."

* * * * *

Kenraali von Voigt'in ainoa tytär oli neljä vuotta sitten mennyt

naimisiin italialaisen luutnantin Rossin kanssa. Hän oli tutustunut

luutnanttiin matkustellessaan vanhempiensa kanssa Italiassa. Herra

von Voigt, joka silloin oli vasta eversti, ei ollut aavistanut mitään

pahaa, vaikka he yhä tapasivat matkallaan tuon nuoren upseerin:

Venetsiassa, Milanossa, vieläpä Firenzessäkin. Kun italialainen

upseeri ei puhunut saksaa, eikä saksalainen upseeri italiaa, täytyi

Lilin olla tulkkina, jollei keskusteltu ranskaksi. Nuori mies oli

sangen herttainen, hieman veltosta ryhdistään huolimatta aika sorea;

saksalaista upseeria huvitti, kun tuo pieni italialainen luutnantti

oli niin tarkoin selvillä itävaltalaisten rajalinnoituksista. Hän

puhui verrattain halveksivasti Itävallan voimasta ja puolustuskyvystä,

Saksasta sitävastoin suurella kunnioituksella. Everstiä miellytti

hänen seuransa -- järkevä, herttainen nuorukainen -- kunnes äkkiä

sumu haihtui, jonka matkavaikutelmien vilinä ja irtaantuminen

tavallisesta arkielämästä oli synnyttänyt hänen silmiensä eteen. Mitä,

hänen tyttärensä, preussilaisen upseerin tytär aikoi mennä naimisiin

italialaisen kanssa? Lili oli hullu! He matkustivat kiireimmän kautta

tyttärineen kotiin.

Mutta Lili von Voigt oli pitänyt päänsä. Äiti ei ollut koskaan

kuvitellut tuon kauniin, hemmotellun lapsen tulevaisuutta muullaiseksi

kuin että hänestä tulisi rikkaan miehen puoliso; isä näki hänet

erään nuoren toverinsa rinnalla, jonka elämää hän saattoi seurata

kadettikoulusta asti -- mutta tyttären ajatukset lentelivät yötä ja

päivää yli rajan, miehen luokse, joka oli kahlehtinut hänet tummilla

silmillään, mitkä tuntuivat hänestä syvyyden kuiluilta.

Hän ajoi tahtonsa läpi vastoin vanhempien toivomuksia. Korkealla

Spezian sataman yläpuolella, jonka sotalaivojen yli he näkivät kauas

Välimeren ihmeelliseen sineen, olivat he asuneet ruusunpunaisessa

maahuvilassa, keskellä puutarhaa, jonka rinteet tuoksuivat ruusuista ja

oransseista Kuin unelma oli se aika ollut, kuin unelma täynnä tuoksua

ja väriä, kauneutta ja onnea. --

Ja nyt oli hän kumminkin taas kotona vanhempiensa luona. "Minä rakastan

miestäni, rakastan myös Italiaa -- kaikesta huolimattakin", sanoi hän

äidilleen. "Älkää puhuko mitään Italiasta, en siedä sitä."

Kauhealta tuntui varmaan tyttärestä! Murheellisin katsein tarkasteli

rouva von Voigt nuoren rouvan kasvoja, joiden kaunis vienous oli

saanut kovia piirteitä. Ei, kyllähän he hillitsisivät itsensä, eivätkä

sanoisi mitään, vaikka se olikin vaikeata tänä aikana, joka aivan

kuohui suuttumusta entisen liittolaisen petollisuuden takia. Se oli

hirveän vaikeata varsinkin hänen miehellensä. Rouva von Voigt vapisi

sydämessään, peläten kenraalin tunteenpurkausta. He kolme, jotka ennen

olivat viettäneet niin sydämellistä yhteiselämää, istuivat nyt aterian

aikoina kylmäkiskoisina ja vaiteliaina toisiaan vastapäätä. Voi, jospa

hänen miehensä jo taas lähtisi sotaan! Vaikka rouva pelkäsikin retkien

rasituksia hänen puolestansa, oli se kumminkin parempi hänelle, parempi

heille kaikille, kuin tämä sietämätön tila.

Kenraali raivosi sisimmässään, mutta kohteli tytärtään kaavamaisesti

kuin vierasta. Se oli sietämätöntä. Mutta vain siten hän saattoi

hillitä itseään ja estää sen purkautumista, mikä nyt kokonaan täytti

hänen mielensä: se kirottu Italia!

Hänen vaimonsa huomasi hänestä, että hän halusi kärsimättömästi

päästä matkalle. Mutta kenraalin täytyi odottaa, kunnes hänen uusi

divisionansa oli saatu kokoon. Oli onni, että hän oli niin vähän

kotona. Ei ollut helppoa äidinkään seurustella tyttären kanssa -- Lili

oli ärtynyt -- hän ei useinkaan tietänyt, pitikö hänen kysyä: "mitä

sinun miehesi kirjoittaa?" vaiko olla kysymättä.

Nuori rouva oli matkustaessaan Saksaan Sveitsin kautta käynyt Italian

lähettilään luona Bernissä. Hänen kauniit, tuskaiset silmänsä olivat

puhuneet liikuttavampaa kieltä kuin hänen huulensa; lähettiläs välitti

hänen kirjeenvaihtoaan luutnantti Rossin kanssa.

Voi, kuinka hän kaipasi miestään! He olivat olleet sanomattoman

onnelliset. Nyt kirjoitti tämä aivan haltioissaan rintamalta: voitto,

voitto! Hän kirjoitti aina menestyksistä: ennen pitkää saisi Italia

valloitetuksi takaisin ne vanhat alueet, jotka orjuudessa huokailivat

Itävallan ikeen alla. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Italian

asia oli oikea, hän käytti suuria sanoja. Nuori rouva näki hänet

hengessä edessään kasvot hehkuvina, silmät; säihkyvinä, kuohuen

innostusta, johon hänen vaimonsa ei voinut ottaa osaa, ei saanut ottaa

osaa. Mutta eikö hänen kuitenkin olisi pitänyt ottaa siihen osaa? Eikö

hänkin nyt ollut italiatar? Oi, nuo neljä korkeimman onnen vuotta

maailman kauneimmassa maassa eivät kuitenkaan olleet voineet työntää

pois hänen sydämestään sitä maata, jossa hän oli syntynyt. Ennen ei hän

ollut sitä koskaan tietänyt. Mutta kun hänen miehensä oli rynnännyt

huoneeseen hänen luokseen, tuskallisesti kiihtyneenä ajatellessaan eroa

hänestä, mutta samalla riemuiten täynnä tyydytystä: "Sota, sota, me

lähdemme Itävaltaa vastaan!" -- silloin tiesi hän: Itävalta ja Saksa

kuuluivat yhteen. Ja hän tunsi äkkiä, ettei hänestä _kuitenkaan_ ollut

tullut italiatarta.

Hänen kurkkuaan kuristi ja hänen sydäntänsä kouristi, kun hänen

italialaisista lehdistä täytyi lukea, kuinka huonosti Saksan laita

oli. Häntä suretti paljon vähemmän se, että hän nyt tuijotti yksinään

ruusunpunaisen talonsa ikkunasta Välimeren ihmeelliseen sineen, kuin

että hänen täytyi ajatella: Saksa, kuinka käy Saksan?! Vanhemmat eivät

olleet kirjoittaneet: "Tule", hän ei ylipäänsä kuullut heistä nyt

mitään, eikä hän sitä ollenkaan odottanutkaan, hän ei odottanut edes

miehensä vastausta enää, hän matkusti Saksaan. Kuin paeten oli hän

kiiruhtanut pois, -- äkillinen, hillitön kaipuu ajoi häntä, sangen

vaikeaksi käyneen matkan vastukset eivät merkinneet mitään -- vain

Saksaan!

Ja nyt hän oli täällä. Mutta kuitenkaan ei hänen mieltänsä täyttänyt

sellainen valtava tunne, jota hän oli odottanut, ei kotoisen

viihdytyksen tunne. Miksi isä oli niin pidättyväinen? Miksei hän

puhunut peittelemättä? Ei hän ennen maailmassa salannut ajatuksiaan.

Sanomalehdet, jotka muulloin aina olivat saaneet jäädä esille, pisti

hän nyt taskuunsa. Tytär ei muistanut, että hän itse oli halunnut: ei

sanaakaan pahaa Italiasta. Ja miksei äiti kysynyt mitään Enricosta?

Pitihän äidin tietää, että hän tänään oli saanut kirjeen, --

seikkaperäisen kirjeen.

Hän istui huoneessaan -- se oli vielä sama vaikeasti kalustettu,

ilmava-uutiminen huone, jossa hän tyttönä oli asunut niin mielellänsä

-- mutta nyt hän ei siinä enää viihtynyt. Häntä ahdisti. Missä

oli sininen meri, jonne hän oli katsellut, kauas, kauas -- missä

oranssintuoksuinen puutarha? Voi, kuinka ihanaa se sentään oli ollut

Sumentunein silmin luki hän uudestaan miehensä kirjeen. Hänen miehensä

oli lähellä Roncegnoa -- sen paikan hän kyllä tunsi. Siellä hän oli

ollut kerran äidin kanssa, kun se vielä oli Itävallan hallussa. Hän oli

juonut Levicossa rautavettä. Silloin oli ollut varhaiskevät, ylhäällä

vuorilla vielä talvi, mutta alhaalla laaksossa lukemattomia isoja,

mustantummia orvokkeja ja kedot hohtavina hedelmäpuiden kukkalumesta.

Ikäänkuin tuo kaikki nyt taas olisi Italian aluetta, niin kirjoitti

hänen miehensä.

Luutnantti Rossi ei kirjoittanut, kuten naiselle kirjoitetaan. Niin

vaikeata kuin hänestä oli ollutkin eroaminen vaimostansa -- alhaalla

vuoren juurella hän oli vielä kääntynyt, oli vielä kerran syöksynyt

ylös puutarhaan hänen luokseen, oli vielä kerran tempaissut hänet

ovella syliinsä ja vielä kerran häntä suudellut pitkään ja tulisesti

-- nyt oli hän kokonaan soturi. Hän kuvaili vaimolleen asemaansa,

kirjoitti sotilaallisia yksityisseikkoja, mikäli hän uskalsi niistä

kertoa. Eilen he olivat tehneet hyökkäyksen vuoristoon, vallanneet

vihollisen lujasti varustaman aseman -- viisikymmentä vankia, paljon

kaatuneita -- mutta toista, vallan toista vielä oli tuleva. "Evviva l'

Italia!" -- niinhän hän silloin oli huutanut, kun sotalaivat nostivat

lippunsa alhaalla satamassa, riemuiten huutanut! Hän kuuli taas sen

huudon. Se kaikui tämän kirjeen joka riviltä, joka sanasta. Vain yksi

ainoa aatos täytti hänen miehensä mielen: Italia ja Italian voitto.

Nuori rouva sulki silmänsä. Hän loihti esiin miehensä kuvan: tämä

seisoi taas hänen edessään, nuorena, kauniina, rakastettavana, hän

katsoi noiden tummien silmien syvyyteen -- miksei mies puhunut

rakkaudesta? Sodasta vain, sodasta. Eikö hän ollenkaan muistanut, että

hänen vaimonsa oli saksalainen? Eikö hän tietänyt, kuinka vaikealta

hänen vaimostaan täytyi tuntua tiedon, että mies oli toisessa leirissä?

Oliko sitten kaikki mitä vaimo silloin oli uskonut: "sinun kansasi,

minun kansani, minun maani, sinun maasi", muuttunut? Kuvitteluako se

vain oli ollut? Kauheasta todellisuudesta rakentui muuri ja kasvoi

nopeasti yhä korkeammaksi ja korkeammaksi, -- vallitus, paljon

mahtavampi kuin alpit, kohosi Italian ja Saksan, miehen ja vaimon

välille. Mahtoikohan tuntua samallaiselta hänen miehestäänkin? Tuossa

-- vain vihoviimeiseksi, pari rakkauden sanaa. Ikäänkuin ne vain

loppusanoiksi olisivat juolahtaneet hänen mieleensä! Ne loukkasivat

enemmän kuin paransivat asiaa. Kirje putosi hänen kädestänsä lattialle,

hän antoi sen olla.

Hiljalleen alkoivat hänen kyyneleensä valua ja tipahtelivat hänen

käsillensä, jotka kuin avuttomina olivat hänen helmassaan. Voi ei,

hän ei ymmärtänyt enää miestään, eikä hänen miehensä ymmärtänyt enää

häntä. Kuinka saattoikaan hänen miehensä hänelle, juuri hänelle,

kirjoittaa _sillä tapaa?_ -- -- -- Evviva l' Italia! -- -- -- Pitihän

hänen miehensä tietää, että hän loukkasi vaimoaan riemuitessaan Italian

puolesta. Voi tuota kavalaa, petollista uskotonta maata! Kiihdyksissään

hän ei löytänyt kylliksi tuomitsevia sanoja. Tuota maata, joka ei ollut

ansainnut että luonto oli sille niin runsaasti tuhlannut kauneuttaan.

Kuin epätoivoissaan hypähti hän pystyyn. Rauhattomin askelin astui hän

edestakaisin huoneessaan. Ja itki yhä. Eikö sitten kukaan enää häntä

ymmärtänyt? Eikö kukaan voinut käsittää, miltä hänestä tuntui, --

irroitettuna vanhasta kotimaasta, istutettuna uuteen maahan, ja sitten

taas uudesta kotimaasta irroitettuna ja uudestaan istutettuna vanhaan

maahan! Sellaisella kasviraukalla ei ole mitään oikeata- kotimaata, se

ei ole missään kotona.

Hänen miehensä ei lähettänyt tervehdyksen sanaakaan hänen

vanhemmilleen -- ei edes maininnut heitä kirjeessään -- oliko hän niin

välinpitämätön? Vai oliko hän vihoissaan heille, koska luuli heidän

olevan syynä siihen, että hänen vaimonsa oli lähtenyt Italiasta?

Hän pysähtyi ja oikaisi hoikkaa vartaloaan, uhkamielisenä nosti

hän päänsä; hän puri huuliaan ja tukahdutti nyyhkytyksen, hänen

kyyneleensä lakkasivat vuotamasta: oi ei, heissä ei ollut syytä. Eivät

he olleet käskeneet häntä tulemaan. Hän, hän yksin oli tahtonut, aivan

itsestänsä, kukaan ei ollut häneen vaikuttanut. Tuolla, tuolla syvällä

sydämessä -- hänen kätensä pusersi pukua rinnan kohdalta -- siellä oli

jotakin, se häntä oli ajanut. Mitä tekemistä oli hänellä sinisen meren

äärellä ja loistavan auringon alla? Kun taivas niin synkkänä kaareutui

yli Saksan, silloin oli hänenkin paikkansa tämän synkän taivaan alla.