I.

Rouva Bertholdi istui suorana vuoteessaan. Hän kuunteli. Ei kuulunut

mitään. Kuinka toista olikaan ollut ennen! Silloin pojat jo aamulla

olivat täyttäneet talon touhullaan, niin runsaalla raikkaalla

elämällä. Nyt oli hiljaista. He olivat poissa. Että Heinz meni, oli

päivän selvää, hänen olisi muutenkin pitänyt lähteä suorittamaan

sotapalvelustaan. Ja hän oli aina halunnut upseeriksi -- miksipä

muuksikaan? Erityisiä taipumuksia ei hänellä ollut, opiskeluun

ei mitään halua; mutta rohkeutta, pontevuutta, ruumiin notkeutta

hänellä oli, hyvä ryhti ja kauniit kasvot. Kun hän ensi kerran tuli

sunnuntaiksi kotiin Spandausta -- tykistön lipunkantajana -- oli

jotakin, ylpeyden tapaista hiipinyt äidin sydämeen. Jos kaikki olivat

Heinzin kaltaisia ja niin helposti mukaantuivat sotapalveluksen

rasituksiin, niin ei Saksalla ollut hätäpäivää.

Vaistomaisesti kohosi rouva vielä pystympään; hän käänsi päänsä

vuoteensa vieressä olevaan yöpöytään päin, jolla, yhteisten kehysten

keskellä, hänen molempien poikiensa kuvat olivat. Hänen miehensä oli

vähää ennen heidän lähtöään lähettänyt kumpaisenkin valokuvaajaan,

ja sitten jouluna, ensimäisenä joulujuhlana, jonka he viettivät

ilman lapsia, äiti oli saanut tuon odottamattoman lahjan. Isä oli

tarkoittanut hyvää, hän luuli ilahduttavansa häntä, mutta hänen oli

täytynyt itkeä, itkeä niin kovin, että hänen miehensä ensin oli ollut

huolissaan ja sitten suuttunut: olihan se päivänselvää, että pojat

olivat sodassa, terveet, voimakkaat miehet! Jos kaikki äidit olisivat

nyt tahtoneet pitää poikansa kotona, kuinka silloin olisi käynyt? Ja

olivathan pojat vielä elossa ja ehein nahoin.

Niin kyllä, Jumalan kiitos, mutta, mutta -- hän ei ollut enää itsekään

oikein tietänyt, mitä tahtoi sanoa. Voi, että hänen nuorimpansakin

oli mennyt! Vasta kahdeksantoista vuotias hän oli; ei hänen olisi

tarvinnut. Mutta yleinen huumaus oli hänetkin vallannut. Tuli koulusta,

paiskasi kirjat menemään, niin että irtaantuneet lehdet lentelivät --

taas oli muuan opettaja sanonut: "Kuinka, Bertholdi, te olette vielä

täällä? Olettehan te iso ja vahva." Niitä koulumestareita, voi niitä

koulumestareita! Turhaan äiti oli varoittanut, turhaan pyytänyt: "Älä

mene! Sinä olet vielä liian nuori, et kestä sodan rasituksia." Eiväthän

he olleet kukaan oikein järjissään, eivät pojat, eivät opettajat,

eivätkä isät -- eivät ketkään. Äidit vain näkivät, kuinka todella oli

laita ja kuinka kävisi, ja oli käynyt.

Hiukan viluissaan Hedwig Bertholdi veti peitteen ylemmäksi. Hänen

hartiansa lysähtivät kokoon, kuin lyijypaino laskeutui hänen niskaansa.

Sodan koura se kouristi.

Väärät profeetat olivat silloin luvanneet: kun ensi lumi peittää

maan, soittavat kellot rauhaa. Enemmän oli siitä retkestä tullut

kuin vain lyhyt kulku läpi vihollisinaan, rohkea rynnistys, nopea

voitto. Lumi oli peittänyt maan ja sulanut, vihannuus oli puhjennut ja

kuihtunut -- kevät, kesä, syksy oli kulunut -- päivä päivältä, viikko

viikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja taas oli tullut talvi, kevät ja

kesä. Vain luonto oli muuttanut pukuaan, muuttumatonna oli yhä sota.

Laajana, suurena, järkähtämättömänä; nyt sen kauheus jo melkein tuntui

asiaankuuluvalta. Veren lemua oli kaikkialla.

Rouvaa pöyristytti. Hänen hienot nenänpielensä värähtelivät. Avoimesta

parvekkeen ovesta tulvi sisään lehmusten tuoksua. Hän ei tuntenut sitä.

Vetäen polvensa koukkuun nojasi hän kyynärpäillään niitä vastaan ja

kätki kasvonsa käsiinsä.

Perhonen pyrähti sisään pikaiselle vierailulle, siitepölyn peittämä

mehiläinen eksyi huoneeseen ja surisi siinä ympäriinsä. Isossa

lehmuksessa, joka leveäoksaisena siimesti kadunpuoleista puutarhaa,

ajeli viserrellen toisiaan pari peipposta. Toisella puolella

huvilakatua kuhersivat metsäkyyhkyset vanhassa puistossa.

Kuinka yksin hän oli! Huoahtaen veti rouva pois kätensä kasvoiltansa

ja pyyhkäisi taaksepäin hiuksiaan, jotka olivat palmikoiksi punottuina

kuin nuorella tytöllä. Hänen päätänsä pakotti, hän oli nukkunut

huonosti, eikä hänellä ollut ensinkään halua nousta vuoteesta.

Palvelijattarethan pitivät kaikesta huolen, ja nythän olikin aivan

yhdentekevää, mitä tuli pöydälle ja korjattiinko ruoka tuntia ennemmin

tai myöhemmin.

_Koskahan_ he palasivat?! Levottomana, kuin jotain etsien käänteli

rouva Bertholdi päätään. Hyvä Jumala, kuinka kauan hänen vielä piti

odottaa? Nyt oli hän odottanut jo kokonaisen vuoden. Odottaa, aina

vain odottaa. Joka päivä piti odottaa kirjeenkantajaa: toikohan

hän kirjeen Heinziltä? Kirjeen Rudolfilta? Paperilappupahaisen,

lyijykynällä kirjoitetun, epäselväksi hankaantuneen, jota tuskin

saattoi lukea. Ja jota kuitenkin luettiin yhä uudestaan ja uudestaan,

pantiin pois, otettiin taas esille, jonka jokaista sanaa tavailtiin,

aprikoitiin, mietittiin, käänneltiin ja väänneltiin kuin kirjanoppineet

hieroglyfejä. Tämä vitkallinen sanojen selvitteleminen oli niin peräti

tuskallista sydämelle, joka kiiti silmän edellä. Ja jollei tullut

tuollaista kirjelippua? Silloin kävivät minuutit tunneiksi, tunnit

päiviksi, päivät viikoiksi -- ei, vuosiksi.

Kuin torjuen ojensi Hedwig Bertholdi molemmat kätensä eteensä. Yöpaidan

väljät hihat valahtivat hänen hennoilta ranteiltaan. Itselleen

säälivästi hymähtäen, katsoi rouva käsivarsiaan: olivatpa ne ohenneet.

Taivaan tähden, ei vain enää tuota kamalaa odotusta, kuin äskettäin!

Silloin eivät he kumpainenkaan olleet kirjoittaneet, melkein kolmeen

viikkoon ei ollut kummaltakaan tullut mitään tietoja; ei Heinziltä

Argonnien seudulta, eikä Rudolfilta, joka taisteli idässä. Hän oli

ollut silloin aivan menehtyä, ei syönyt, ei nukkunut, vaatteet

riippuivat hänen päällään. Turhaan oli hänen miehensä koettanut häntä

rauhoittaa: "Kirjeet takavarikoidaan. Eiväthän muutkaan saa tietoja."

Mitä hän muista välitti? Hänen miehensä puhui aina jonkinlaisella

ihailulla heidän naapuristaan, Krügerin leskestä; mutta rouva Krügerhän

oli talonpoikaissukua ja niin paljon vankempi.

Rouva Krügerin puutarha kosketti takaapäin Bertholdien maatilaan. Se

oli vielä tykkänään maalaispuutarha, peruna- ja vihannesviljelyksessä,

vanhaa perua vieruskaupungin kylä-ajalta. Mies oli jo kauan ollut

kuollut. Rouva Krügerin ainoa poika Gustav oli sodassa. Hänen

rykmenttinsä oli ollut mukana Dixmuidenissä -- pelkkiä nuoria

miehiä, jotka eivät vielä tietäneet, mitä sota oli, -- mitä taistelu

oli. He olivat rientäneet eteenpäin kuin lampaat, jotka juoksevat

tuleen, aavistamatta, että se korventaa heidät. Moni oli heistä

jäänyt tantereelle. Rouva Krüger oli uutterasti tutkinut luetteloja

kaatuneista, hänen poikansa nimeä ei ollut niissä. Siksi hän eli

hyvässä toivossa.

Kolme neljännesvuotta oli jo kulunut Dixmuidenin taistelusta. Rouva

Bertholdi kohotti kulmakarvojaan: kuinka saattoi sentään olla

levollinen? Kun hän ajatteli, että hänen pitäisi odottaa niin kauan

kuin rouva Krügerin! Ei mitään tietoja, aina vain odottaa, odottaa,

kunnes --

Hän säpsähti. Kuului kolkutusta. Pelästyneenä katsoi hän ovelle.

Palvelustyttö siellä oli. "Armollinen rouva", sanoi nuori,

sirkeäsilmäinen tyttö ja hymyili, "minä tulin vain kysymään, haluaako

armollinen rouva mitään. Herra käski tulla katsomaan, kun kello tulee

kymmenen. Herra ei tahtonut häiritä, armollinen rouva nukkui vielä."

"En minä nukkunut." Rouva sanoi sen oikein loukkaantuneena: kuinka

saattoi hänen miehensä luulla, että hän nukkui? Silmiään hän vain oli

pitänyt suljettuina, kun hänen miehensä vielä kerran kurkisti hänen

huoneeseensa.

"Herra käski sanomaan terveisiä", sanoi taas tyttö. "Hän lähti

kaupunkiin. Tuli kirje tänä aamuna." Tyttö kävi hyvin tärkeän

näköiseksi. "'Sota-asioita' seisoi siinä."

"Sota-asioita?" Rouva säpsähti.

Tyttö katsoi häntä säälivästi. "Armollinen rouva pelästyy heti niin

kovin. Ei se mitään pahaa ollut. Herra oli oikein hyvillään, kun lähti."

Vai hyvillään -- hän saattoi olla hyvillään?! Hiukan katkera piirre

tuli rouvan kapeisiin kasvoihin.

"Toisinko nyt aamiaisen?"

"Ei, kiitos, Emilia. Ei minun ole nälkä".

Tyttö vitkasteli vielä. "Armollinen rouva, ja sitten on Krügerin rouva

alhaalla. Hän olisi kovin halukas tapaamaan herraa. Me olemme kaikki

vallan kiihdyksissä. _Hän_ se on meidänkin mielestämme!"

"Kuka sitten?" Rouva Bertholdi tuskin käänsi päätään; olihan hänelle

kaikki niin yhdentekevää, kiusoitti vain, että häntä häirittiin.

"No, Krügerin Gustav. Krügerin rouva kun ei ole niin pitkään aikaan

kuullut mitään pojastansa. Nyt hänellä on kuva mukanansa, kuva vangiksi

joutuneista. Niiden joukossa on hänen Gustavinsakin. Hän tahtoisi

mielellään vähän näyttää sitä kuvaa armolliselle rouvallekin."

Gustav Krüger -- oliko se mahdollista? Nyt ei Hedwig sentään ollut

niin aivan välinpitämätön enää. Hän nousi vuoteesta ja heitti yllensä

aamupuvun. "Antaa rouva Krügerin tulla tänne." -- -- --

Krügerin leski seisoi makuuhuoneen kynnyksellä. Hänen paksuksi paisunut

vartalonsa ja kokonaan harmaantuneet hiuksensa tekivät hänet vanhemman

näköiseksi kuin hän todella oli. Hänestä ei huomannut, että hän oli

kiihdyksissä. Hänen matala äänensä kaikui levollisena: "Tunsittehan

tekin hänet, rouva Bertholdi, jo silloin kun hän vielä oli poika;

hänhän on jokseenkin samanikäinen kuin teidän Heinzinnekin. Katsokaapas

nyt, eikös seisokin hän tuossa?" Nopeasti tuli hän lähemmäksi ja piti

lehteä, joka siihen saakka oli ollut piilossa hänen hameensa poimuissa,

aivan rouva Bertholdin kasvojen edessä.

Se oli kuvallinen sanomalehti: "Saksalaisia vankeja Korsikassa"

(englantilaisten ottaman kuvan mukaan).

"Tuossa hän on! Tuossa, tuossa!" Krügerin rouva osoitteli sormellaan

muuatta vankia. Tuon sormen vapisemisesta kuitenkin huomasi, että

hän oli kiihdyksissä. "Ja niin näköisensä! Niin seisoi hän aina: pää

riipuksissa ja selkä hiukan kumarassa. Minä sanoin hänelle aina:

seisohan suorempana." Matala ääni hiljeni: "Ja vaikkapa hän onkin nyt

vankina, niin tuleehan hän kerran takaisin sentään!"

Hedwig Bertholdi joutui hämilleen. Hän oli turhaan koettanut tuntea

tuota vankia Gustav Krügeriksi. Ryhdissä saattoi olla jotakin

samanlaista. Mutta siinä olikin kaikki. Kaikkien kasvot olivat

epäselvät, vaaleampia täpliä vain; yhdennäköisiä ne olivat kaikki

tyyni. Hän vaikeni.

Rouva Krügerin katse kohosi nyt lehdestä ja kaivautui hänen

kasvoihinsa. "Eikös olekin se Gustav teidän mielestänne?"

"Voisihan se olla mahdollista -- onhan se mahdollista", korjasi Hedwig

kiireesti. Hän tapaili sanoja. "Tuollaisesta kuvasta on vaikea varmasti

tuntea ketään. Enkä minä tunnekaan teidän poikaanne niin hyvin kuin te

hänet tunnette."

"Minä olenkin hänen äitinsä", tokaisi rouva Krüger. Ja ikäänkuin vielä

enemmän varmistuakseen, piteli hän kuvaa aivan silmiensä edessä ja meni

sitten ikkunan ääreen aivan kuin ei huoneessa olisi vielä ollut kyllin

valoisaa.

Kesäinen päivänpaiste tulvi sisään ja kietoi tuon tummapukuisen olennon

kultaiseen välkkeeseensä. Niin seisoi hän hievahtamatta pari minuuttia

keskellä kirkkainta valoa ja tuijotti kuvalehteen.

Hedwig veti tiukemmin aamupukuaan ympärilleen, hän tunsi yhtäkkiä

vilunväreitä, vaikka olikin kuuma: rouva Krüger erehtyi -- erehtyi

varmasti -- mutta kuka rohkenisi sitä hänelle sanoa?

"Vai sitä mieltä te olette, ettei se ole Gustav?" sanoi äkkiä Krügerin

leski ja astui pois ikkunan luota. Nyt seisoi hän varjossa mustassa

puvussaan, kasvot kalpeina. Hänen äänensä oli soinnuton.

Hedwig kielteli: "En suinkaan -- minä tarkoitin vain -- minä ajattelin

-- tehän sen tietysti itse parhaiten tiedätte."

"Minä tiedänkin sen." Hänen äänensä soi taas lujana. "Se on minun

poikani. Minun hyvä kunnon poikani!" Hän likisti sanomalehteä rintaansa

vastaan. "Äiti ei erehdy. Ei!" Hän hymyili tyyntyneenä, varmentuneena.

Tuo hymy kaunisti hänen leveitä, jokapäiväisiä kasvojaan.

Hedwig ei uskaltanut vastata mitään -- ehkäpä hän ei erehtynytkään.

Äidithän tuntevat lapsensa vaikka kuinka pitkän ajan perästä ja missä

tahansa. Hän ojensi toiselle kätensä. "Iloitkaa sitten, rouva Krüger.

Mutta miksei teidän Gustavinne ole niin pitkään aikaan antanut tietoja

itsestänsä? Onhan hän siinä tehnyt hyvin väärin."

"Väärin -- väärin?!", muori mumisi harmissaan. "Väärinpä tietenkin.

Mutta kukas sen on sanonut, että hän yksin on tehnyt väärin. Minä olen

myöskin tehnyt väärin." Hän astui lähemmäksi. "Ehkäpä sanoisin teille,

rouva Bertholdi, miksei poika niin pitkään aikaan ole kirjoittanut.

Se -- se on minun syyni. Gustavilla nähkääs oli täällä eräs. Ja kun

hän toistamiseen kävi lomalla kotona, tahtoi hän 'sotavihityttää'

itsensä tyttöön. Tyttö oli pikkusiin päin. Minä en suostunut. 'Mistäs

tiedät, onko lapsi sinun', minä sanoin. Kyllähän se tyttö muuten oli

aivan siisti ihminen -- ja ahkera se oli -- mutta eihän sitä nyt

sentään salli, että nuori mies, joka on varakaskin, ottaa niskoilleen

sellaisen, jolla ei ole mitään ja joka ei ole mitään, kyllähän te sen

ymmärrätte, rouva Bertholdi. Eikä se ollut mikään niin kovin kauniskaan

ja vanhempi kuin Gustav. En minä ymmärrä sitä Gustavia" -- hän korjasi

joutuisasti -- "en minä ymmärtänyt häntä. Hän kun oli aina niin siivo.

Koko loma-ajan me sen asian takia kinasimme. Ei se ollut juuri hauskaa.

Viimein sain hänet taivutetuksi. Mutta ei hän hyvillään siitä ollut.

Aamulla, lähtiessään, ei minulle edes kättä antanut. Ja sen takia hän

ei ole kirjoittanut -- ei kellekään." Muori huokaisi syvään: "Jumalalle

olkoon kiitos, että hän elää! Ettei hän iäksi lähtenyt minun luotani

vihoissansa." Hänen kätensä menivät ristiin kuin rukoukseen: "Jumalalle

olkoon kiitos!"

"Mutta, rouva Krüger, ettekö te sitten ole hänelle ollenkaan

kirjoittanut?"

"Johan nyt!" Muori heitti niskojaan. "Kun _hän_ kerta ei kirjoita!

Mutta nyt minä otan ja kirjoitan hänelle, sen teen. Varmaankin herra

Bertholdi on niin hyvä ja sanoo minulle, kuinka pitää kirjoittaa.

Korsika -- Korsikassa -- voi hyvä Jumala, se mahtaa olla kaukana? Minun

hyvä, kunnon poikani!" Hänen kasvonsa vavahtelivat kuin olisi itku

ollut tulossa; mutta kyyneleitä ei näkynyt. "Kun epäsovussa erotaan,

niin silloin tämä odottaminen on kahta kamalampaa. Se on vissi, se!"

* * * * *

Verkalleen astui Krügerin muori Bertholdin huvilasta katua alaspäin.

Aurinko oli korkealla, kuumuus herpaisi. Hän kulkea laahusti hiljalleen

katveen puolella. Ja hänen kun oikeastaan olisi pitänyt astua kuin

nuori neitokainen, juosta, lentää -- sillä hänen Gustavinsa oli elossa!

Vaikea matka oli hänellä vielä edessään. Se hänen täytyi tehdä.

Puhellessa rouva Bertholdin kanssa oli yhtäkkiä kivahtanut hänen

mieleensä: hänen oli mentävä tytön luokse. Käväistä täytyi hänen sen

luona, katsastaa, kuinka siellä jaksettiin, jotta voisi kirjoittaa

siitä pojallensa. Ja mieluummin hän kävi siellä heti, nyt paikalla. --

Pitkä oli matka sinne tältä kulmalta. Ennen oli tyttö asunut vallan

likitienoilla, lähellä vanhaa hautuumaata, sen takana, kukka- ja

seppelesitomossa. Siellä Gustavkin oli häneen tutustunut. Sitten hän

oli muuttanut. Nyt kuului hän asuvan aivan vastakkaisella suunnalla,

ulkolaidassa, siellä, missä huvilat loppuvat ja työväen asunnot seista

törröttävät toinen toisensa näköisinä kedoilla, jotka eivät enää olleet

peltoja, mutta eivät vielä puutarhojakaan. Rouva Krügerilla ei ollut

koskaan ollut tänne mitään asiaa, mutta nyt hän kulki hakien talosta

taloon. Hänen oli hiki, hän jo onnahteli. Hänen jalkojansa särki.

Tämä kävely keskipäivän paahteessa näännytti häntä. Täällä ei ollut

vähintäkään varjoa, pikku puut, joita oli istutettu kadun vierille,

olivat vielä nuoria ja matalia. Ei olisi hän koskaan muulloin tähän

aikaan päivästä lähtenyt varjoisasta puutarhastaan ja viileästä

huoneestaan, jossa pöytä jo oli katettuna ja mukava, leveä sohva kutsui

uinahtamaan päivällisuneen. Ei se olisi pälkähtänyt hänen päähänsäkään.

Mutta nyt ei muu auttanut, hänen täytyi korjata, mitä oli laiminlyönyt;

hän tahtoi hyvittää. Jos hän voisi kirjoittaa Gustaville, että hän oli

käynyt Gertrudin luona, oli ollut ystävällinen tyttöä kohtaan, että

hän oli nähnyt lapsen -- Gustavin lapsen -- silloin hänen poikansa

olisi iloissaan. Hän saisi pojaltaan kirjeen, sovinnollisen kirjeen, ja

silloin hän, silloin hän -- niin mitä hän silloin tekisi? Sitä hän ei

vielä itsekään tiennyt. Mutta sittenpä saisi nähdä.

Päättäväisesti, voittaen väsymyksensä, haki hän edelleen. Mutta

tyttöä ei löytynyt. Eiköhän hän enää asunut täälläkään? Jo loppuivat

asumukset. Viimein kuuli hän kirjeenkantajalta, joka tuli tietä

pitkin: "Hieselhahn -- neiti Hieselhahn --? Ahaa, se, jolla on lapsi?

Se asuu vielä etempänä, pienessä talossa, tuolla perunamaan laidassa,

ratatyömies Dombrowskin luona."

Rouva Krüger työnsi auki lahonneen säleportin ja astui aidattuun

pihaan. Yksinkertaiselta täällä hyvin näytti, melkeinpä kurjalta.

Muutamia peltokalupahaisia oli huiskin haiskin; käsikärryt, lapio,

luuta, pari rikkinäistä koppaa. Surkeasti naukuva kissa hiiviskeli

aukijääneen lautavajan ympärillä, ja sen ovessa roikkui kulunut miehen

nuttu, josta tuulet ja tuiskut olivat tehneet linnunpelättimen, ja

vanha huopahattu, josta enää oli lieri jäljellä. Tuo rikkiliehunut

nuttu, lävellinen hattu, tyhjä vaja teki apean ja hylätyn vaikutuksen,

vaikka aurinko kirkkaasti paistoi. Rouva Krügerin mieltä ahdisti: vai

_tämän_ näköistä täällä oli! Vain kaakattava hanhi, joka nyt vaapersi

esiin, ja sulkasatoinen kana, joka kaaputti hiekassa, häntä tyynnytti;

olihan täällä siis jotain luottamustakin herättävää.

Nais-ihminen, jonka hihat olivat korkealle käärityt ja jalat

puutohveleissa, seisoi pesusoikon ääressä tuvanoven edustalla ja

huuhtoi lapsenvaatteita. Hänen täytyi kumartua syvään, hikihelmiä

tipahteli pesuastiaan, mutta hänen kätensä liikkuivat vikkelästi. Ja

ahkera hän oli.

Se oli Hieselhahnin tyttö! Rouva Krüger tunsi hänet heti, vaikka oli

hänet vain pari kertaa vilaukselta nähnyt. Muori jäi seisomaan aivan

hiljaa ja katsoi ahertajaa. Olipa siinä viheliäisiä pikku paitoja,

jo ohueksi kuluneesta, vanhasta vaatteesta kokoonkyhättyjä, pari

pikkaraista kolttua ja kapalovöitä!

Rouva Krüger pyyhki hikeä otsaltaan: olipa tänään sietämättömän kuuma!

Ja kotona hänellä oli vielä niin paljon hyviä lapsenkapineita.

Matalasta alakerran akkunasta kuului nyt vahva lapsen ääni, äänekästä,

rajua parkunaa.

"Odota, odota sinä vaan!" Pesijä nosti päätään, silloin kohtasi hänen

silmänsä Krügerin muorin katseen, joka häntä kiinteästi tarkasti.

Tyttö hätkähti; hän näytti miettivän hetkisen, sitten lehahtivat hänen

kasvonsa äkkiä punaisiksi. Jotakin vihamielistä tuli hänen ilmeeseensä.

"Mitä haluatte?"

Rouva Krüger käsitti kohta: se tunsi minut ja vihainenkin se on

vielä minulle. Eikö ollutkin vihaa tytön silmissä -- kuin uhmaa --

vai torjuiko hänen katseensa vaan luotaan? Mutta eihän tässä mikään

auttanut, nyt hänen täytyi hyvittää, hän tuli Gustavin tähden, niin

juuri, Gustavin tähden, ja -- ja --

Lapsi kirkui yhä kiivaammin, ja kesken kirkunaa sanoi Krügerin muori

aivan tyynesti, vaikka hänen sydämensä tykytti kaiken aikaa: "Pikku

poikako se huutaa? Onpa sillä hyvät keuhkot. Poikahan se on, vai

kuinka?"

"Niin on", sanoi nuori äiti yksikantaan ja kääntyi poispäin, mennäkseen

sisään.

Silloin teki vanha äiti lujan päätöksen: ei hän saanut välittää toisen

tylyydestä, hänen täytyi sanoa tytölle, mitä hänellä oli sanottavana,

tytön täytyi kuulla. Ja hän harppasi hänen luoksensa ja tarttui häntä

ranteeseen: "Kuulkaas, tiedättekö mitä? Gustav elää!"

"Mitä se minua liikuttaa?" Tyttö koetti tekeytyä välinpitämättömäksi,

mutta hän tuli kumminkin kalmankalpeaksi. Hän ei pyrkinyt enää pois,

hän jäi seisomaan. Silmät selko selällään, melkein tuskaisina tuijotti

hän Gustavin äitiin: miksi, miksi hän tuli ja sanoi hänelle, hänelle

sitä? Tahtoiko eukko taas häntä loukata, taas pahoittaa hänen mieltään

niinkuin silloin? Voi, tiesihän hän sen hyvin, eukko ei voinut häntä

sietää, hän oli estänyt Gustavin menettelemästä kunniallisesti häntä

kohtaan. Ei Gustav itsestään olisi ikinä sanonut: "Lapsi ei ole minun."

Tiesihän Gustav, ettei hän ollut katsonutkaan kehenkään, siitä alkaen

kun he olivat ruvenneet seurustelemaan keskenänsä, ettei hän edes

päätään ollut kääntänyt kenenkään toisen puoleen. Mitä hänen äitinsä

tuli nyt ja sanoi: 'Gustav elää!' Hänelle Gustav oli kuollut, kuollut,

vaikkapa häneltä olisi tietojakin tullut.

Gertrud Hieselhahn puri lujasti hampaansa yhteen. Itku nousi hänen

kurkkuunsa, mutta hän pakotti sen alas. Mitä, vai vielä itkeä? Eikö

hän ollut jo kylliksi itkenyt, kun Gustav hänet jätti? Ja kylliksi

salaa itkenyt, kun hän muilta kuuli, että Gustav Krügeriä kaivattiin

Dixmuidenin taistelun jälkeen, ettei hänen äitinsä ollut saanut

mitään tietoja häneltä. No, ei suinkaan hän nyt vain aikonut itkeä

ilosta, koska Gustav vielä oli elossa? Mitä se häntä liikutti? Olipa

Gustav elävä tai kuollut, hänelle se oli yhdentekevä. Tytön kasvot

kivettyivät, hän pyrki erilleen, mutta eukon käsi piti häntä lujasti

kiinni.

"Ettekö te sitten kuule, ettekö te sitten ymmärrä?! Gustav!" Äidin käsi

pudisteli märkiä, veden kuluttamia sormia. "Gustav on vielä elossa. Hän

ei ole kuollut. Hän on vain vankina. Ja minä voin hänelle kirjoittaa --

minä kirjoitan vielä tänään -- sanonko teiltä terveisiä? Mitä -- mitäs

te siitä sanotte?"

Gertrudilta oli tahtomattaan päässyt ilon ja tuskan äännähdys. Nyt

sanoi hän hitaasti, tarttuen vapaalla kädellään otsaansa ja sulkien

silmänsä, kuin pyörryttäisi häntä: "Mistä te sen tiedätte?"

"Mistäkö? Tässä, katsokaahan!" Voitonriemuisena veti äiti lehden

taskustaan. Ja niinkuin hän aikaisemmin oli näyttänyt rouva

Bertholdille, näytti hän nyt sitä Gertrud Hieselhahnille, pitäen sitä

aivan hänen nenänsä edessä: "Tunnetteko hänet, tunnetteko? Tuon tuossa,

joka seisoo noin väärässä? Ainahan hänen olikin niskansa kumarassa. Ja

laihtunut hän on myös aikalailla. Ihmekös se, kun kerran on vankina.

Mutta hänen rakkaat kasvonsa ne siinä näkee sentään selvästi. Sitä

Gustavia!"

Muorin sormi, joka kaiken aikaa oli näppäillyt erästä nuorekkaan

hoikkaa vankia, joka seisoi kuvassa murheellisena, pää kumarassa,

pyyhkäisi nyt kuin hyväillen paperia. "Hän se on -- Gustav! Tunnetteko

hänet?"

"En minä tuota tunne." Gertrud pudisti vakavana päätänsä. "Taidatte

erehtyä!"

"Minäkö erehtyisin?!" Nyt rouva Krüger vallan remahti nauramaan. Ja

sitten hän vilkaisi tyttöön paheksuvasti, melkein halveksivasti.

"Vaikka te ette häntä tuntisikaan, niin kyllä minä hänet tunnen."

Hän tunsi äkkiä intonsa laimenevan, tunsi itsensä loukatuksi, hänen

hyväätarkoittavaa ystävällisyyttään torjuttiin pois. Hänen ilostaan

mureni jotakin pois. Mitä se tuokin tyttö rakkaudeksi nimittää! Eihän

se edes tuntenut sulhastaan! Mieluimmin olisi muori kääntynyt heti

ovelle ja lähtenyt tiehensä -- mitä tuo tyttö tiesi, miltä hänestä

tuntui -- mutta lapsen parkuna pidätti häntä. Pitihän hänen nyt sentään

saada nähdä sitä hiukan; herra ties oliko se ensinkään Gustavin

näköinenkään! Ruma epäluulo heräsi taas hänessä. Ei hän silloin ilman

syytä ollut poikaansa varoittanut, tämä Hieselhahnin tyttö kuului

kerran aikaisemmin eläneen hiukan ylellisesti. Nyt ei kylläkään siltä

näyttänyt. Surkean näköinen hän oli, vallan kalpea. Olisi tarvinnut

hyvää hoitoa. Ei ollut hauskaa siitä Gustaville kirjoittaa. "Enkös

saisi nähdä vähän pikku poikaa," kysyi hän hiljaa.

Tyttö ei vastannut, hän kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän

kumminkin viittasi eukkoa astumaan sisään. Hän antoi eukon mennä

edellänsä huoneeseen.

Tämä oli sangen vaatimattomasti sisustettu: sänky, pöytä, pari tuolia,

kaappi, ompelukone ikkunan edessä ja sängyn vieressä vanhoissa

lapsenvaunuissa pienokainen.

Se oli lakannut huutamasta, ikäänkuin se olisi huomannut äidin olevan

tulossa. Silmät katselivat suurina ja sinisinä pyöreästä pikku päästä.

Krügerin muori oikein pelästyi: tytöllä oli ruskeat silmät, mutta nuo

olivat Gustavin silmät, silmäänpistävän suuret tähdet, pitkien, tummien

ripsien reunustamat. Häntä oli usein puhuteltu Gustavin silmien vuoksi,

ennen vanhaan, kun hän vielä kantoi häntä sylissään Ja tällä lapsella

oli samat kauniit silmät, jotka Gustavilla oli ollut lapsena ja jotka

hänellä vieläkin oli. Hän kumartui pikku vuoteen yli; hänen teki

mielensä ottaa lapsi ja pitää sitä hiukan sylissään.

Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Se työnsi vaunut jalallaan nurkkaan

ja sanoi tylysti: "parkusuu!" Sitten käänsi se taas punaisiksi käyneet

kasvonsa epämieluisen vieraan puoleen: "Mitä te oikeastaan haluatte?"

Krügerin muori vallan nolostui, tytön ääni oli niin torjuvan töykeä.

Mutta oikeassahan se oikeastaan oli: mitäpä syytä sillä olisi olla

erikoisen ystävällinen ja kohtelias? "Minä vain Gustavin tähden -- minä

tahdoin -- minä ajattelin, että tekin olisitte iloissanne siitä, että

hän vielä on elossa."

"Mistäs sen sitten niin varmaan tiedätte, että hän vielä on elossa?

Tuosta kuvastako?" Tyttö sanoi jokaisen sanan hirvittävän selvästi. "En

minä vielä sitä usko. En usko sitä ollenkaan. En usko ylipäänsä enää

mitään tässä maailmassa. Kun kerran on niin uskonut ja luottanut kuin

minä, ja kuitenkin aivan hukkaan, niin silloin ei enää usko." Katkera

piirre uurtautui hänen suunsa ympärille, hän pani kätensä ristiin

rinnalleen ja katseli synkkänä eteensä.

Tyttö raukka! Gustavin äiti tunsi äkkiä syvää sääliä. Nyt tunsi hän

kaikkea sitä, mitä hän ei ollut tuntenut silloin kun hän koetti saada

poikansa luopumaan tytöstä. Hän kurotti kätensä. "Neiti Hieselhahn,"

hän sanoi lepytellen, "minä tulin suuressa ilossani. Viime vuoden

lokakuusta asti minä olen odottanut tietoja pojastani, nyt viimeinkin

tiedän, että hän vielä on elossa -- ja minä olen niin iloinen, niin

kiitollinen, niin -- niin -" hän pysähtyi hetkeksi puheessaan, mutta

sitten hän suorastaan sysäsi suustaan seuraavat loppusanat: "Minä

tahdon ilahduttaa Gustavia. Ja kyllä hän siitä tuleekin iloiseksi:

tulkaa minun luokseni, tänään, huomenna, koska vain tahdotte! Tulkaa

hakemaan vähän Gustavin vanhoja lapsenvaatteita -- ja vielä vähän

muutakin. Kai minä nyt saan ottaa pojun syliini?"

Vastausta odottamatta astui hän nopeasti vaunujen luo, otti sätkivän

lapsen ja nosti sen molemmin käsin korkealle. Pienokainen kirkui.

"No, kas vaan sitä poikaa! Johan sinä olet iso mies. Säi, säi!"

Niin oli eukko ennen vanhaan leperrellyt omille lapsilleenkin, joista

Gustav vain enää oli elossa, -- toiset kaksi olivat kuolleet pieninä.

Kaikki se heräsi taas, verestyi hänen mielessään. "Kuinka vanha se on

nyt? Sellainen pulska poika!" Hän oli ihastuksissaan.

"Vasta neljä kuukautta!" Nyt oli hieman ylpeyttä nuoren äidin äänessä,

se ei kuulunut enää niin jurolta. Tyttö tuli puheliaammaksi. "Se oli

heti alusta alkaen niin vankka. Kätilö sanoi: 'varmasti kahdeksan

naulaa.' Tämä hyvä ilma täällä maalla sen tekee; en minä paljon muuta

voi hänelle antaakaan." "Itsekö imetätte?"

"En voi. Minulla on toimeni. Se vaimo, jonka luona asun, pitää huolta

lapsesta. Ihan sattumalta olen tänään kotona. Saan maitoa pojalle."

"Sen minä maksan," sanoi rouva Krüger nopeasti. Tämän hän nyt ainakin

saattoi tehdä; mielellään olisi hän tehnyt enemmänkin, paljon enemmän.

Hän ei vain tietänyt, kuinka asettaisi sanansa, ei tohtinut. Hän ei

oikein ymmärtänyt tuota Hieselhahnin tyttöä. Oliko se vihoissaan

Gustaville, vielä niin vihoissaan, ettei enää ollenkaan tahtonut

tietää hänestä? Vai oliko tämä vain kiukkua häntä, hänen äitiään

kohtaan? Vai oliko hän jo unohtanut Gustavin ja lakannut suremasta?

Hän oli niin kylmä, niin kummallisen välinpitämätön. Mutta oli miten

oli, hänen, äidin velvollisuus oli Gustavin vuoksi olla ystävällinen.

Ja hän pani lapsen nopeasti vaunuihin takaisin, peitti sen ja ojensi

tytölle kätensä: "No, ehkäpä nyt sitten taas lähden, neiti hyvä. Mutta

tulettehan te pian meillä käymään? Se olisi minusta hyvin hauskaa!"

Hän odotti vastausta. Sitä ei kuulunut. Hänen täytyi suoraan kysyä:

"Tulettehan te?"

"En." Tytön ääni oli taas jääkylmä, niinkuin alussakin "Meillä kahdella

ei ole mitään tekemistä keskenämme, jos Gustav jotakin tahtoo, niin

voihan hän tulla. Taikka kirjoittakoon minulle. Mutta hän ei tule enää.

Eikä hän voi kirjoittaakaan enää. Minä tiedän sen." Tyttö pani kuten

aikaisemminkin kätensä silmilleen, aivan kuin häntä pyörryttäisi. -- --.

Mitähän se Hieselhahnin tyttö oikein sillä tarkoitti? Äiti mietti

sitä asiaa, tallustellessaan kesäkuumalla kotiinsa. Hänen jalkansa

painoivat kuin lyijypunnukset, ja hänen mieltään kirveli kun se ihminen

oli antanut hänen lähteä niine hyvineen. Ja mitäs sekin merkitsi: hän

ei tule enää, eikä hän voi kirjoittaakaan enää --?! Luuliko hän ehkä,

ettei Gustav enää ollut elossa? Vai tarkoittiko hän sillä vain: hän

ei tule enää _minun_ luokseni? Niin, niin se oli, sitähän hän vain

tarkoitti. Sillä olihan Gustav elossa, Jumalan kiitos! Eikä enää viivy

kauan, vuoden oli jo sotaa kestänyt, pian tulee rauha ja tuo kaikille

vangeille vapauden. Ja Gustavin kotiin! -- -- --

Gertrud Hieselhahn ei ollut saattanut ulos vierastansa, hänen jalkansa

olivat kuin kasvaneet maahan kiinni. Hän seisoi paikallaan kuin

lattiaan naulattuna. Hänen silmänsä tuijottivat hajamielisinä tyhjään

ilmaan. Oliko tuo eukko, Gustavin äiti, ihan hullu, kun saattoi luulla,

että se oli _hän_? Se mies siinä kuvassa, vanki, joka katseli maahan!

Sitä saattoikin uskoa vain sellainen, joka ei ollut Gustavia niin

rakastanut, kuin hän, Gertrud, oli häntä rakastanut. Hän, joka vielä

muisti hänen kasvonsa -- hänen jokaisen piirteensä -- hänen otsansa,

nenänsä, suunsa, hänen silmänsä niin ilmielävästi kuin olisi viimeksi

nähnyt hänet eilen. Hän tiesi ihan tarkalleen: Gustav se ei ollut. Joku

muu se oli, vartaloltaan ja ryhdiltään ehkä hiukan Gustavin näköinen,

mutta kasvot vallan vieraat. Sillä vaikka Gustav olikin menetellyt

halpamaisesti häntä kohtaan, vaikka hän satoja kertoja olikin tuntenut

syvää vihaa ajatellessaan sulhastansa, niin kyllä hän sentään hänet

tuntisi, aina ja kaikkialla. Gustavin äiti erehtyi; mutta hän tuntisi

hänet vielä monien, monien vuosien perästäkin, vanhana ja vapisevana

mummonakin.

Gertrud Hieselhahn itki, hän itki katkeria petetyn kyyneleitä.

Hetkisen oli hän kuitenkin luullut, että Gustav vielä oli elossa, se

oli vavahduttanut häntä iloisena säikähdyksenä, joka teki hänet aivan

voimattomaksi. Nyt tuntui kahta raskaammalta. Nyt vasta hän tunsi, että

hän yhä vielä rakasti häntä -- kaikesta huolimatta. Hän otti lapsen

vaunuista ja suuteli sitä kiihkeästi, hänen kyyneleensä kastelivat

pikku pään aivan märäksi. Hän vaipui pienokainen sylissään lähimmälle

tuolille.

Sellaisena tapasi hänet rouva Dombrowski tullessaan perunamaalta

molempine lapsineen, jotka salaa tyrkkivät toisiaan äidin selän takana.

Hän oli kuumissaan ja väsynyt. Siitä pitäen, kun hänen miehensä

oli lähtenyt sotaan, oli hänen täytynyt yksin pitää huolta pellon

viljelyksestä; se oli tosin vain pieni pellonnurkka, se, minkä he

omistivat, mutta se antoi kuitenkin työtä, etenkin kun hänellä oli

vielä pesu- ja siivouspaikkoja.

"No, neiti, jokos ruoka on valmista? Eikö vielä? No mitä ihmettä!"

Hän oli harmissaan, olihan neiti tänään luvannut pitää siitä huolta.

Perunat olivat kyllä kuoritut, mutta ne eivät olleet vielä tulella.

"Vai sillä tavalla," tiuskaisi hän, "meikäläiseltä sitä kyllä kaikkea

vaaditaan, mutta siinä te istutte ja --." Hän vaikeni nähdessään

toisen kyyneleet. Nuoren tytön asennossa, kun tämä istui siinä aivan

kokoon lyyhistyneenä, lasta rintaansa vasten pusertaen, oli jotakin,

joka sai hänen heltymään. "No, mikä teitä nyt vaivaa?" Hän alkoi

hyväntahtoisesti lohdutella: "Herranen aika, älkää nyt suotta itkekö!

Ainako vain te surette sitä armahaistanne? Neiti kulta, olettepa te

tyhmä! Kymmenen saatte vielä yhden sijasta. Hoetaan ja hoetaan, että

miehet nyt ovat vähissä -- mitä vielä! Kun ne nyt tulevat lomalle, ovat

ne ihan hulluja. Kuulkaa, neiti, minä voisin teille kertoa. Jos _minä_

vain tahtoisin!" Hän naurahti ja oikaisi jonkinlaisella mielihyvällä

upeaa vartaloansa.

Lievää oudoksumista oli siinä katseessa, jonka Gertrud loi vaimoon;

ohhoo sen eukon puheita! Mutta oikeassa hän oli, mieletöntähän oli ja

tyhmää itkeä vetistellä sitä yhtä, sitä ainoaa. Päättäväisesti nousi

hän pystyyn ja kuivasi silmänsä ja lapsen märäksi itketyn pään. Lapsi

oli käynyt hiljaiseksi hänen povellaan ja nukahtanut. Varovaisesti

laski hän sen vaunuihin ja kielsi sitten lapsia, jotka taas olivat

livahtaneet ulos ja nyt pihalla ikkunan edessä rautalapio ja luuta

ojossa kuin aseistetut ainakin ryntäsivät toisiaan vastaan: "Heretkää

jo siitä! Hyvä isä, kuoliaaksi vielä lyötte toisenne!"

Eukko Dombrowski nauroi: "Älkää niistä huoliko, neiti kulta. Eihän se

mitään tee." Hän ei välittänyt vähääkään vesojensa vallattomuudesta.

Ennen oli isä aina mennyt väliin. Silloin oli poika oikein siivo, eikä

tyttökään lähimainkaan näin pahankurinen. Mutta nyt oli isä sodassa.

Ei opettajatarkaan enää saanut poikaa tottelemaan, vaikka hän piti

häntä istumassa vähintään neljä kertaa viikossa. Hän oli jo pari

kertaa kutsunut äidin puheilleen: "Kuulkaa, rouva Dombrowski, teidän

täytyy pitää huolta siitä, että Erich lukee läksynsä. Hän ei tee

koskaan mitään kotona. Ja hävyttömiä vastauksia hän antaa!" Kalpean,

rasittuneen opettajattaren kasvot vavahtelivat hermostuneesti. "Ei

kukaan ole niin pahantapainen kuin teidän poikanne, hän turmelee koko

luokan. Ei sen nulikan kanssa enää jaksa otella!"

"Mutta neiti kulta!" Eukko Dombrowski pysyi aivan levollisena. "Älkää

huoliko kiihtyä! Minkäs sille taitaa. Syyttäkää sotaa! Mitäs minä voin,

jollei se poika tahdo totella. Minä käyn työssä, työssä on käytävä,

ei sitä niillä parilla vaivaisella sota-apukolikolla toimeen tule. Ja

se on sitten kurjaa, kun ei edes uskalla sanoa, että ansaitsee hiukan

lisää -- mitä ne oikein ajattelevat! -- On se sentään väärin: ne

naiset, jotka käyvät työssä, saavat pelätä että heiltä napataan pois

avustus, toiset taas ovat rutilaiskoja ja ne -- no, mutta minä olen

nyt semmoiseksi luotu, minä teen vallan halusta sitä työtä. Sitä kun

on siihen nuoresta asti oppinut: arkipäivinä työssä ja pyhäpäivinä --

niin pyhäpäivinä --!" Hän naurahti; mutta sitten hän huokasi: "Niin

pyhäpäivinä, eihän sitä nyt ole silloinkaan mitään." Hänen silmänsä,

jotka kiiluivat kuin mustat marjat päivän paahtamissa kasvoissa,

kävivät surullisiksi.

Eukko Dombrowski oli todellakin kaunis nainen, eikä hän niin vallan

väärässä ollutkaan, vaikeata oli äitien, jotka kävivät työssä, samalla

huolellisesti valvoa lapsiansa. Opettajatar palasi asiaan. "Niin, niin.

Mutta kumminkin te voisitte lähettää pojan siistinä kouluun. Minun

täytyy viedä hänet aina ensiksi vesijohdon ääreen."

"No, tiellä se silloin kumminkin taas likaa itsensä!" Eukko vaan ei

ollut millänsäkään.

Eikä hän ollut millänsäkään nytkään, kun molemmat lapset taas parkuen

ryntäsivät sisään. Erich oli töytännyt Minnaa lapiolla nenään,

niin että se vuoti aika tavalla verta ja oli itsekin kauhuissaan,

nähdessään, mitä oli saanut aikaan. He parkuivat molemmat ja haukkuivat

aina välillä toisiaan. Gertrud oli säikähtäen juossut avuksi ja pesi

verta pois tytön kasvoista.

Rouva Dombrowski virkkoi vaan: "Maltahan Erich, kunhan minä kirjoitan

isälle. Hän tulee ja ottaa sinut mukaansa ampumahautoihin. Siellä

syövät sinut rotat. Tai tulevat mustat ranskalaiset ja vievät sinut;

ne syövät kanssa lapsia." Häntä huvitti, kun poika silmät selällään

tuijotti häneen.

"Syökö meidän isäkin lapsia?" kysyi poika hitaasti.

"Ei, toki," sanoi äiti nauraen. "Eihän isä ole musta. Mutta läimähyttää

osaa hänkin, jos jokin vaan ei ole mieleen." Oli kuin kevyt varjo olisi

valahtanut hänen nauraville kasvoilleen.

Ehkä hän ajatteli, että mies kerran oli lyönyt häntä. Ja aivan turhan

tähden. He olivat yhtenä pyhäiltana istuneet jossakin huvipaikassa,

siellä oli viereisen pöydän ääressä istunut muutamia miehiä, ja yksi;

niistä, pulska poika, oli vaihtanut silmäyksiä hänen kanssaan. Siinä

kaikki. Mutta hänen Stanislaunsa ei sietänyt sellaista. Mustasukkainen

oli, auta armias!

Minka Dombrowski vaipui hetkiseksi mietteisiin: kuinkas se Stanislaus

taas sanoikaan, kun hänen täytyi lähteä? "Minka, pidä mielessäs,

jollet sinä pysy uskollisena minulle!" Vallan oli vapissut puhuessaan,

mies parka. "Minkä, pidä mielessäs, silloin --." Hän ei ollut antanut

miehensä puhua loppuun. Hän oli nopeasti pannut kätensä miehensä

silmien eteen, jotka olivat alkaneet levottomasti pyöriä, ja oli

ollut sitten niin hellä, niin tulinen, että he olivat eronneet mitä

parhaimmassa sovussa.

Eikä asemalla hyvästeltäessä ollut kukaan niin kovin itkenyt kuin Minka

Dombrowski eikä kukaan niin kauaa viittoillut.