"Oi kyllä, reivi M. kertoi minulle oikein hauskan tarinan, miten
kapteeni oli ollut ihmisistä onnettomin; me nauroimme tosi paljon.
Mutta nyt täytyy Annetten katsella ympärilleen; jätä nyt Hjalmar
rauhaan, että hän voi tarkastaa nahkasohvalla varustetun huoneensa;
lupaan, että siellä olevat mööpelit ovat tukevia."
Annetten täytyi seurata nuorta ystäväänsä.
"Mutta Dora," sanoi hän yhtäkkiä, kun tämä ruokakomerossa näytti
hänelle kaikki maailman ihanuudet ja sitten maustekaapin, jossa kaikki
oli pantu omiin laatikoihinsa ja kaikki oli erinomaisessa
järjestyksessä, "mutta Dora, kuinka Herran nimessä osaan laittaa ruokaa
Hjalmarille? Voi, että äiti tuon siunatun oikeudenkäynnin takia
pysähtyisi Tukholmiin koko kuukaudeksi, juuri siksi kuukaudeksi, joka
on tukalin."
"Laittaa ruokaa? Näetkös, se kaikki on omituinen taito. Tietysti minä
laitoin ruokaa vähän mammalle ja itselleni, mutta tavallisesti hoiti
mamma sitä asiaa, ja niin hän tahtoo vielä nyt, hyväntahtoinen mamma;
mutta sitä en minä tahtonut, vaan..."
"No miten sinä käyttäytyit?"
"Minä sanoin suorastaan miehelleni: et sinä saa nureksia ruoasta, vaan
olla niin hyvä ja syödä miettimättä ennemmin kuin jälkeemmin: sillä
minä tahdon oppia, ymmärrätkös, opettaa itseäni."
"No, miten kävi laatuun?"
"Eipä aivan kehuttavasti alussa. Tuolla tultiin jäniksen kanssa; en
minä ollut sellaista laittanut, paisti tuli hyväksi, mutta..."
"Mutta?"
"Paisti oli oikein hyvä, mutta sen rikki saaminen ei ollut kenenkään
ihmisen vallassa ... näetkös, kaikissa on yksi vika ... mutta ne
nauroivat minulle, pappa ja mamma oli samaa mieltä; ja sitten sain
tietää että sellainen veitikka pitää venytettämän. Niin se käy alussa."
"Kaikin mokomin auta minua, Dora! tahi minä olen hukassa. Herra Jumala,
minä olen oppinut koko joukon asioita, mutta en tätä. Luonnollisesti
oli arveltu minun ottavan emännöitsijän, ja sentähden minun piti
taitaman vähän, että olisin hänen vallassansa."
"Sinun pitää aluksi auttaa itseäsi," sanoi Dora vakaasti, "vaikk'en
minäkään ole juuri nopsa, mutta meneehän se mukiin".
Nuoret rouvat panivat tuumansa yhteen ja oli vielä hyvä apu äiteistä,
jotka neuvolla ja työllä auttoivat heitä lukemattomissa huolissansa,
mitkä talouden hoidossa tottumattomille nuorille rouville ilmestyvät,
saadakseen ruoan miesten mieliksi pöydälle. Yleisesti on naisväessä se
tunto, että miehet pitävät ruoan laitoksen tärkeänä ja antavat arvon
sille, että se on laitettu taiteen sääntöjen mukaisesti. Sill'aikaa
palkitsevat miehet useat ahkeroimiset ilkeimmällä riittämättömyydellä,
he nousevat pöydän äärestä ja viisi minuutia sen jälkeen kun niiltä
kysytään, eivät edes voi sanoa minkälaisia Jumalan lahjoja ovat
saaneet. Melkeen niin oli laita kahdessa Honkalan meille tunnetussa
vähässä taloudessa. Vaan se ei kuitenkaan estänyt rouvia uskomasta,
että heidän miehensä pitivät erittäin tärkeänä ruoan hyvyyden, se on
tietty, vaan että se myös piti olla taiteellisesti valmistettu.
Kun mies otti kaksi kertaa yhtä ruokalajia, otaksuivat he kauan aikaa
sen siksi, että ruoka oli hyvin onnistunut, vaikk'ei se todellisuudessa
merkinnyt muuta kuin miehen oivallista ruokahalua, ja sellaisia
onnenpäiviä tapahtui siis silloin, kun katteini Hjalmar oli ollut
metsästämässä tahi pastori Rauhanen sairasta ripittämässä.
"Ei, nyt autamme itseämme," sanoi Dora äitillensä. "Se ei käy laatuun
että me alituisesti kyselemme; paitsi sitä meillä on Nylander
[tarkoittaa erästä kokkikirjaa] ja kun jotain tahdotaan, täytyy se
suoriintua. Sunnuntaina menemme päivälliselle Hjalmarille, minä autan
Annettea, sillä niin hän on pyytänyt; hän näet osaa vähemmän kuin minä,
Annette raukka, mutta kyllä se onnistuu."
Aivan oikein oli Hjalmar, tietymätönnä kaikista huolista, äkkiä,
kysymättä, kutsunut molemmat papinperheet sunnuntaiksi päivälliselle.
Annette, saatuaan tuon Jobin postin tuli levottomaksi, sillä
jokapäiväistä ruokaa hän osasi laittaa, mutta vieraitten vastaan otto
-- se oli erityinen asia. Neuvoteltiin Doran kanssa, joka ei
milloinkaan epäillyt voimiansa ja arveli siitä kyllä selvittävän
Nylanderin keralla.
"Mitä sinulla on?"
"Lintuja, riekkoja ja vikloja."
"Hei hei, sepä on oivallista!"
"Paistammeko niitä?"
"Ei, parempaa, ei, parempaa! me teemme lintupiirakkaa (pastej). Sinä et
voi uskoa miten lintupiirakka on oivallista, sen muistan kun oltiin
kerran parooni B:n luona Tukholmissa, sillä mamma on vanha tuttu
paronessan kanssa. Saammepa kuulla mitä Nylander sanoo."
Sunnuntai tuli. Molemmat rouvat hääräsivät hirmuisesti saadakseen
kaikki valmiiksi, niin että taisivat mennä kirkkoon ja kuitenkin joutua
kaikkein kanssa kello kahteen.
"Herra Jumala, miten minua huolettaa," sanoi Annette kirkosta
tultuansa. "Tuo piirakka, Dora ... minä pelkään..."
"Mitä sinä pelkäät? Olemmehan sen tehneet kuin Nylander neuvoo, ja
vaikk'ei hän olisikaan erittäin kaunis, niin ei ole ketään muita paitsi
mamma, jotka sitä käsittävät; toiset pitävät lukua vaan mausta,
piirakan sydämestä, ymmärrätkös, ja ovat liiaksi yleviä sen muotoon."
Dora rohkaisi ystäväänsä lakkaamatta, ja tosiaankin, se näytti
miellyttävältä ja ikäänkuin odotti vapautuakseen muodon kahleista.
Seura oli kokoontunut.
"Kas niin, Annette, älä nyt hätäile vaan mene tervehtimään
kohteliaasti, niin kaikki ovat valmiina," sanoi Dora. "Kas niin, minä
itse käännän piirakan."
"Mutta minun tulee olla kanssa siinä," sanoi Annette, joka
varovaisenakaan ei voinut olla naurahtamatta ystävällensä, mikä kyökki
esiliina edessä, punaisena kuin ruusu, työskenteli otsansa hiessä uunin
ääressä, pannujen ja patojen kanssa, ja antoi ohjeita piioille,
niinkuin kenraali ajutantillensa tappelupäivän kuumuudessa.
"Kas niin, tuo tänne mäti. Minä ihmettelen jos se ei irtaannu, hm, se
oli eriskummallista! Kyllä se menee mukiin, kun vaan naputamme pohjaan!
Nyt, nyt! Saat nähdä, Annette, miten pulskealta se näyttää... Kas
niin!"
Vormun nostettua näytti se melkeen kuin olisi sukuhauta -- mukavampaa
muotoa ei siinä ollut, sillä suuri osa jäi jälille ja oli pohjaan
palanut, kumpikin katsoi toiseensa, ikäänkuin kysyäkseen; miltä
näyttää? Doralle, joka oli varma asiassansa, olivat erittäin piiat
haitaksi, jotka tosin eivät milloinkaan olleet nähneet sellaista
ruokalaitosta, mutta kuitenkin käsittivät ettei se niin pitänyt oleman.
Hän lähetti ne eri suunnille, päästäkseen todistajista.
"Se minulla nyt on Nylanderin uskomisesta, ei mikään ole tyhmempi kuin
kokkikirjojen oleminen, se on miten mamma sanoo: ei se kelpaa."
"Mutta miten pitää meidän nyt käyttäytymän? Me tulemme vallan
onnettomiksi," huokaili Annette. "Jos olisimme tehneet tuuvinkia
potaateista, sillä sitä minä osaan, ja paistaneet nuo siunatut linnut,
olisi se kuitenkin soveltunut. Sitä ei voi kukaan ihminen saada
toimeen."
"Saada toimeen? Kyllä, kun ei vaan mamma ja anoppi olisi kanssa, ei se
mitään haittaisi. Luuletko ettei Hjalmar ja Rauhanen pidä siitä yhtä
paljon, vaikka se näyttää Babelin tornilta."
"Mutta se ei käy laatuun."
Silloin keskeytti ne komministeri, joka naputti ovelle ja sanoi:
"Kuulkaapas, tytöt, nyt haluamme syödä."
"Paikalla, pappa kulta. Kas niin, rohkeutta, Annette, näytä itsesi
iloselta. Kyllä me teemme selon mamman syystä."
Tuo omituinen laji tuotiin pöydälle, ja kun katteinin leski oli
kysymäisillään mitä se on ja pastorin rouva aikoi myös kysyä; kuiskasi
Dora äitillensä: "Mamma, ei se tahtonut irtaantua vormusta, mutta älkää
olko huomaavanannekaan, sillä Annette joutuu epätoivoon."
Herrat kehuivat aterioidessaan onnistumatonta piirakkaa, mutta rouvat
eivät puhuneet mitään, ja niin kävi, kuin Dora ennusti, kaikki hyvin.
Sellainen tappio vaikutti etteivät nuoret enää luopuneet vanhain
neuvosta, vaan työskentelivät ja syvääntyivät, niinkuin sanotaan,
taloudessa, niin että heistä tuli, mitä piti olla, kaksi hyvää perheen
äitiä, jotka eivät ainoastaan anna omainsa nauttia hengellistä ravintoa
ja ole yksistään miesten seurakumppanina, vaan, niinkuin pipliassa
sanotaan, ovat hänen "apuna." Pian kuultiin kangaspuut paukkuvan ja
kehruuvokki surisevan ja, niinkuin Dora sanoi, "kaikki kävi kuin
tanssi." Mutta päivätyön loputtua kävivät he toisiaan tervehtimässä, ja
istuivat ja neuloivat tahi tekivät jotain muuta hiljaista työtä,
samalla kun herrat lukivat kuuluvasti tahi keskustelivat, tahi joku
heistä pelasi nappulapeliä ukko Rauhasen kanssa. Siellä oltiin
illallisillekin, mutta vaan vähäinen seura, joka eli toisillensa ja
jolla ei ollut erilaatuista iloa.