Nuori Dora rouva seisoi keskellä salinlaattiaa Honkalassa katteinin
virkatalossa, ja katseli ympärillensä. Kaikki ovet olivat auki, niin
että melkeen silmänheitolla näki kaikkiin huoneisin, ja kyökkiinkin jos
tahtoi.
"Voi äiti, nyt minusta tuntuu, että se voi olla heille hyväksi.
Kuvittelen, kuinka Annette ihmettelee piaanoa, joka saatiin aina tänne
asti, ja sitten peiliä, tuota suurta. Siinä oli enemmän onnea kuin
taitoa, että se tuli tänne ehjänä. Mitä mieltä on mamma?"
"Kyllä, kaikki on hyvin, mutta kenpä tietää kuitenkaan, pitääkö piaanon
olla noin lähellä ovea, se vahingoittuu vedosta."
"Ah, eihän se saa hammassärkyä, mamma pieni, ja he saavat panna oven
kiinni kunnolla."
"Niin, mutta muutos siihen kuitenkin pitää tulla, se on aivan liian
arvokas mööpeli; ja kyllä minä muistan, että piaano, jonka sain heti
mentyäni naimisiin Bernhard vainajan kanssa, turmeltui täysin sillä
tavalla."
"Niinkö, mamma? Ja minä kun hankin torppareita ja renkejä, jotta saisin
tuon raskaan esineen onnellisesti paikalleen, pitääkö minun taas pyytää
heidät tänne avuksi?"
"Se lienee kuitenkin välttämätöntä."
"Hm, katsos millaisia kengänkoron jälkiä pitkä Antti jätti keskelle
salin laattiaa, vaikka levitin mattoja heidän kuljettavakseen, mutta
kas, tietysti täytyi hänen ottaa askelia sivulle. Mutta olkoon!
Muutoin, äiti, kaikki on upeaa ja hyvää."
"Niin, aika kaunista," virkkoi äiti katsellen tutkivasti ympäri
huonetta.
"Hjalmarin ostama verhokangas on oikein kaunista ja näyttää komealta,
kun se sijoitetaan hyvin ... toisin sanoen, juuri niin kuin se nyt on,"
lisäsi Dora naurahtaen. "Mutta katsohan tänne, äiti, keittiöön; eikös
täällä ole aika paljon kuparia ollakseen niin uusi talous, ja
vuolukivisiä patoja keittämistä varten. On suuri vahinko, ettei täällä
pohjoisessa kasva kirsikka, sillä vuolukivipatoja syltyn keittämiseen
olisi kyllin. Ja tietääkös mamma, aion tehdä oikein suuren keitoksen
vadelmahilloa, se varmaan menisi kaupaksi Tukholmissa; katsotaan, eipä
Fredrikssonilla ole paljon ja sitäpaitsi se ei saisi pilaantua;
kyllähän me kaikki tulemme kerran vanhoiksi."
Pikku rouva oli siis järjestänyt kaikki kapteeni Hjalmarin uudessa
taloudessa ja hän oli sydämellisen iloinen heidän tullessaan.
"Kas näin, Annette, meidän tulee asua," sanoi Hjalmar, kun hän vei
vaimonsa sisään kauniisiin, vaikkakin vaatimattomiin huoneihin.
"Katsopas! Tuolla järven toisella puolella, metsän takana näet ylempänä
toisen järven ja sitten metsiä, jotka ylettyvät kauas, kunnes ne
muuttuvat sinisiksi ja näkyvät vain sumuna. Näetkös?"
"Kyllä, Hjalmar, tuon tunnen ennestään jo lapsuudesta asti."
"Näetkö valkoisen pisteen ikäänkuin risaisen pilven pistävän esiin
sinisen sumun toisella puolella?"
"Kyllä."
"Se on Joutsentunturi, siellä on Joutsenvesi ja mökki."
"Ah, minä näen siis Joutsentunturin! Sinne minä haluan aina katsella,
kun puulusikka haluaa olla hopealusikka... Oi Hjalmar," lisäsi hän ja
hypähti miehensä kaulaan, "voi, jos minä joskus lankean entiseen
vikaani, etten halua näyttää siltä mikä olen, jos sinä, rakastettuni,
huomaat, että haluan laittaa väärän hopeoituksen, joka peittää oman
luontoni; jos ... jos, sanalla sanoen, unohdan itseni, vie minut
silloin tuohon ikkunaan mutta älä sano mitään, vaan katso minua
ainoastaan silmiin, uskollisesti, lempeästi, kuten aina teet -- ja
minusta tulee viisas jälleen, oma vaatimaton vaimosi; lupaa minulle
se."
"Jaha, kas vain, niin juhlallisesti he syleilevät toisiaan," virkkoi
Dora, joka tuli juuri sisään. "Siinä näemme tosiaan kapteenskan, joka
ryhtyy romanttiseksi, sen sijaan että ... niinkuin minä tein heti;
minulla ei ollut aikaa seisoa syleilemässä miestäni."
"No, Dora, mitä teit sen sijaan?" kysyi Hjalmar nauraen.
"Niin, minä katsastin ruokakomeron ja vintin ja kellarin ja navetan ja
puutarhan, ja Fredrikssonkin sai luvan seurata mukana; sillä silloin
hän sai lopultakin tietää, että vintti oli kattoparrujen alla ja
kellari lattian alla, mistä (niiaten) kapteeni ei juuri ole ottanut
selvää epätoivossaan."