Muuan vuosi sitten oli eräs kaunis kesäpäivä. Heinäkuun aurinko
kimelteli kirkkaana ja lämpöisenä tunturilaaksoissa, metsissä
tuoksuivat monenlaiset kukat, jotka miljoonittain levittivät vaippaansa
puitten alla.
"Tässä loppuu tie, Anna," sanoi katteini Hjalmar; "nyt täytyy kulkea
satulassa."
"Hm, oi, niin! tämän muistan lapsuudestani asti," virkkoi hän,
istuttuaan jo kauan äänettömänä jo katseltuaan seutua, jonka läpi hän
monta vuotta sitten, jo silloin talvella, oli kulkenut. Hän tunsi
uudelleen tuon kaukaisen vuoren, jonka kukkulalla oli nelikulmainen
kallio: hän pelkäsi silloin, että se vyöryää ales laaksoon ja sulkee
tien, hän ajatteli nytkin sellaista mahdollisuutta; mutta kallio oli
siinä levännyt vuosisatoja ja tulee kenties olemaan monet ajat, kunnes
ihmisteot kukistuvat soraksi ja pirstojensa alle peittävät unhotetut
sukukunnat. Silloin kulkivat he yli järven; nyt lepäsi se sinisenä ja
kiiltävänä metsäin välissä, kuin seinäkuvastin tummanviheriään
marmoriin juotettuna; kirkko oli siellä jo ennenkin, mutta nyt oli
saanut uuden katon ja tornin. Hän tunsi kaikki; senpätähden hän
istuikin miettivänä.
Muutamia vähäisiä vahvoja Norrlannin hevosia seisoi valmiiksi
satuloittuna, ja Annette istui yhden selkään.
"Kas niin, miten nyt käy Annette," kysyi hänen miehensä, antaissaan
hevosen mennä ylöspäin ahdasta käytävää.
"Rakas Hjalmar, mikä minun on nimeni?"
"Anna, niin sinua sanotaan, vaimo kulta; minä en muistanut että olet
muuttanut nimesi".
"Annaksi olen minä kastettu", sanoi hän, "ja sama niminen tahdon olla,
minä tahdon tulla itse kaltaisekseni kuin mahdollista: ja se täytyy
sinun myönnyttää, että Annette kuuluu jotenkin kamarineitsymäiseltä."
Matka meni onnellisesti ja illemmalla lähestyivät he Joutsenvettä.
"Olemmeko pian siellä?" kysyi nuori rouva satoja kertoja oppaalta, ja
satoja kertoja hän vastasi:
"Heti paikalla, on vaan vähän matkaa, kivenheitto," ja niin edespäin.
Vihdoinkin nähtiin sininen paikka pilkistävän puitten välistä.
"Joutsenvesi, tuolla on Joutsenvesi!" huusi Anna ja oli yhdellä
hyppäyksellä rannalla; siellä ulpukat ikäänkuin niiasivat hänelle ja
kysyivät: missä niin kauan olet ollut?
Aurinko paistoi tunturilta, jonka luminen kupulaki näytti uhkaavan
syöksyä järveen, vaikka se oli kahden peninkulman päässä. Oli ilta ja
sentähden lumi loisti ruusunpunaiselta niinkuin vastapuhjenneen
orjantappuran kukan hennot lehdet. Taivas oli vaaleansininen muutamain
hajapilvien kanssa, jotka kimeltelivät kuin hopea, ja lännessä liiteli
kullan hohtavia pilviä. Luonto oli aseväreihinsä kaunistettu.
Tässä seisoi Anna kauan ja katseli järveä ja mietti nuorta joutsenta,
jonka kultainen sormus lepäsi sen pohjalla, pikkuista poikaa ja äitiä,
jotka eivät sitä tavanneet. Oi, joka on sydämessänsä onnellinen, ei
kaipaa kultaisia lahjoja, joka on vapaa ja itse siveellinen, voi tuoda
auringon lasketessa kultaa taivaasta, ja pukeutua aamuruskon purppuraan
sen ylös noustessa.
Hjalmarin täytyi herättää vaimoaan hänen ajatuksistansa, ja, niin
tottumaton oli hänen mielensä sellaisille näöille; niin myrskysivät
tuhannet lapsuuden muistot hänen sielunsa lävitse. Hän ei ollut yhtään
niistä hävittänyt -- kaikki olivat jälillä, raittiina ja puhtaina kuin
eilispäivästä.
Aurinko paistoi vielä heidän tullessaan tuvan eteen, sillä kesällä
pohjoisessa katselee aurinko ympärillensä, johon ei sillä ole talvella
aikaa. Ovella seisoi Sakarin muori ja Antti ja kaikki, sillä siellä oli
jommoinen joukko lapsia, jotka elivät tuon matalan katon alla.
"Jumalan olkoon kiitos ja ylistys", sanoi Anna ottaessaan mummoa
syliinsä, "kun vielä kerran näin Joutsenveden! Tiedättekö, äiti, minä
opin täällä rannalla yhtenä hetkenä enemmän, kuin kahtenatoista vuotena
tuolla alhaalla... No, Antti, oletkos vielä vihainen", kysyi hän
veljeltänsä, "olenko minä nyt itseni lainen?"
"No nyt minä tunnen sinun jälleen, nyt sinä olet vanha Anna, vaikka
hienoissa vaatteissa ja paljon tietoja päässä, joita meillä ei ole."
"No, oletkos tyytyväinen minun kanssani?"
"Olen, ole varma. Sivistys on tehnyt sinut hyväksi, suurempi taito
meitä onnellisemmaksi; mutta sydämesi on kuitenkin niinkuin ennen,
muutoin et olisi tullut. Nyt saamme nähdä, mitä Tiinalla on sisällä,
sillä katsos, tämä on Tiina, minun vaimoni, ja tuo on Sakari, hänellä
on isänsä nimi ... pyyhi pois hiukset silmiltä, Sakari, ja suutele
tätin kättä ... ja tuon nimi on Tiina, joka on kuuden vuoden vanha, ja
tuossa Klaara neljän ... no niin, täällä on Jumalan siunaus lapsista."
Ja tupa oli koristettu lehvillä ja kukkaisilla, ja aurinko paistoi
pikkuisten ikkunaruutujen lävitse, ja kaikki olivat sisällä iloisia.
"Näetkös, Anna," sanoi Antti nauraen, "tässä on jotain, jonka Sakari on
tehnyt sinulle."
"Puulusikka, Antti! Kiitoksia, Sakari! Ethän ole vaan lyijyä varteen
pannut?"
"En, se on todellinen puulusikka, juomut heloittavat joka paikassa."
"Usko minua, Antti, sitä ei milloinkaan hopioita, mutta on yhtä kallis
arvoinen kuin joku hopealusikka, sillä se on, niinkuin pitää,
ainoastaan vaan miksi näkyy eikä mikään muu."