"Sanokaas, mamma kulta," sanoi Dora äitillensä, kun kaikki olivat
valmiina jälkeen puolenpäivän vastaanottamaan niitä harvoja tuttuja,
joita siihen perheesen odotettiin onnentoivotuksille kuuluttajaisissa;
"Sanokaapas, mamma kulta, onko tosiaankin niin, että minä näytän
litteäkasvoiselta, niinkuin luulen?"
"Ei, sinä näytät oikein kauniilta, Dora kulta."
"Mutta minä luulen näyttäväni tyhmämäiseltä ja hämmästyneeltä... Rakas
mamma, kuulutuspäivänä pitäisi näyttäytyä oikein somalta."
"Mihin aikaan tulee Rauhanen?"
"Hm, Jumala antakoon tuon siunatun ihmisen tulla, niin etten minä
täällä tarvitse seisoa yksinäni ja näkyä typerältä, kun kaikki rouvat
tulevat ja toivottavat onnea ja niin edespäin."
Kello tuli kaksi ... se löi kolme ... se löi puoli neljä.
Emäntä, vara-emäntä nimittäin, vanha koristettu mamseli, jolla oli koko
puutarhan yhtiö hameessansa, tuli ensin.
Se ilahutti häntä äärettömästi ja saattoi hänen sydämelleen sisällisen
ilon, että mamseli Dora Bernhard, joka aina oli ollut hänen
silmäteränsä, meni naimiseen niin rehellisen ja yleisesti kunnioitetun
miehen kanssa, kuin pastori Rauhanen oli, sillä hän oli saanut osaa
Sidenkronan perinnöstä, että hän oli tulemaisillaan... Jumala tiesi
miksi, mutta, puhelma oli pitkä, pöyhkeä ja oivallinen.
Dora oli ylenmäärin hämmästynyt ja näytti, niinkuin hän sanoi,
tyhmämäiseltä; hän vaan niiasi ja niiasi eikä ollut kahta tavausta,
vielä vähemmän kahta sanaa sanottavana. Koko rohkeutensa oli haihtunut,
ja kun ei tullut tuo "siunattu ihminen," täytyi hänen yksin siellä
seisoa. "Herra Jumalani, kun täti Printfell tulee," mietti hän; "jos
hän ei ole täällä silloin, jään minä onnettomaksi."
Vihdoin kuultiin jonkun joutuisasti tulevan ylöspäin; hän ei voinut
olla täti Printfell. Dora rukoili hartaan rukouksen, ettei siellä
juokseva henkilö menisi yhtä astuinkertaa ylemmäksi, sillä sielläkin
asui ihmisiä. Mutta oikein, vieras tuli kyökkiin, joka väliverholla
takan edessä pidettiin eteishuoneena.
"Lienee vihdoin hän," mietti Dora, ja aivan oikein, Rauhanen astui
sisään, eikä ennättänyt tervehtää morsiantansa, ennenkuin hyvä
vara-emäntä tarttui häneen pitkällä puhelmalla, joka oli niin
sydämellinen, ettei tahtonut laisinkaan loppua.
"Ja sinä annat minun raukan yksistäni täällä seisoa niin kauan."
"Hyvä Dora, minulla on ollut laillinen este; minä näen etteivät
milleriläiset ole vieläkään tulleet."
"Ei, ne antavat aina odottaa itseänsä."
"Ja tänään heillä on siihen hyvä syy. Näetkös, katteini Hjalmar..."
"Katteini Hjalmar?"
"Niin, hän tuli nyt jälkeen puolenpäivän, ja kun hän tiesi minun
asuntoni, tuli hän paikalla luokseni, kuulemaan miten asiat ovat
Millerillä. No, kaikki oli hyvin, Annette vapaa kuin lintu metsässä, ja
nyt on hän siellä."
"Vai niin, sentähden ne viipyvät."
Nyt keskeytyi puhe, sillä täti Printfell tuli sisälle.
"Nöyrin palvelijatar, herrasväkeni! Oi Herra Jumala, noin kauhistavat
astuimet; hohhoh, voidaan sanoa... Vai niin, nöyrin palvelijatar, hyvä
mamselini Ahlstedt ... ja kas noita kihlatuita! Herra Jumala, muistan
aivan hyvin kuin ensi kerta kuulutettiin Printfell vainaja ja minä, ja
miten se oli juhlallinen päivä. En minä miettinyt kaikkia niitä
onnettomuuksia, joita sittemmin piti tapahtuman, sillä talouden vastaan
otto ei ole helppo, ja sitten saimme lapsia, mutta vanhin ... hän oli
pieni poika, herttainen ja Printfell vainajan näköinen ... mutta hän
kuoli päähän ilmaantuneesta vesitaudista; ja sitten oli kaksi tyttöä,
jotka kuolivat, pikku Maria punarupuliin ja pikku Kustaava
hammaskipuun, ollessaan viiden neljänneksen vuoden vanha ... ja niin
jäimme yksinämme, ja sitten kuoli Printfell vainaja ... ja sitten olin
minä yksistäni leskenä, jota koko maailma vainoo ja sortaa. Oi, vakava
asia on naiminen. Herramme antaa monenlaista surua ja rasitusta,
ikävyyksiä ja vastoinkäymisiä, ja loppuu niin että jää turvaton
leskiraukka jälille. Mutta onnea pikku Doralle, sinä et tarvitse huolia
minun puheiltani, vaikka minulla on kokemusta ja minä tiedän miten
sinunkin kanssasi käypi, ja onnea herra pastorille! Herra Jumala!
Pastori on tullut oikein lihavaksi sitten kun viimeisen ... hyvässä
provastin lihassa, hyvässä provastin lihassa."
Täti Prinfellin historia oli vihdoin lopussa ja hän istui, mutta alkoi
taas litaniansa kanssa.
"Minua oikein ikävystyttää hänen ennustuksensa," kuiskasi Dora
sulhasellensa; "minä luulen että hän on oikeassa, me saamme kokea monta
onnettomuutta, mekin, luuletko sinä niin?"
"Niin, Dora, sen luulen minä, mutta me kannamme ne yhteisesti, ja eihän
se sitten ole kuin puoliksi raskas. Siinä juuri on avioliiton siunaus:
iloitsemme kaksinkertaisesti, mutta murehdimme puoliksi kumpikin;
sentähden Jumala tahtoo että kaksi yhteisesti taistelemat elämän
lävitse."
Nyt tulivat milleriläiset ja Hjalmar.
Puheitten aika oli jo ohitse, sillä rouva Miller ja Annette eivät
puhuneet sanaakaan Doraa syleillessään, ja Rauhaselle sanoi rouva
Miller vaan: "Onneksi herra pastorille. Te saatte hyvän tytön, me
tunnemme hänen."
Hjalmar nauroi taas tyynellä tavallansa, ja pusersi Doran ja hänen
sulhaisensa kättä ja sanoi: "Meistä pitää tuleman kaksi hyvää naapuria,
eikö niin?"
"Niinpä niin, hyvät naapurit ja ystävät elämässä ja kuolemassa," sanoi
Dora, "Miten kaukana asumme toisistamme?"
"No sitä on tuskin neljäsosa peninkulmaa metsän lävitse," selitti
pastori, "vähäinen kävely hyville rouville, joka juuri on parahultanen
noin kerta päivässä."
"No, no, me saamme talouden hoitaaksemme," mietti Dora, "ei meillä ole
aikaa niin usein käydä kyläilemässä."
Nyt kului ilta pian, eikä milloinkaan, milloinkaan elämässänsä ollut
Annette niin onnellinen, niin puhtaan ihastuksen täyttämänä, kuin Dora
Bernhardin kuuluttajaisissa.
* * * * *
"_Veni vidi vici_ [tulin, näin, voitin], sanoi Caesar, ja samoin taitaa
tuo pitkä luutnantti Hjalmar sanoa," virkkoi kaikkitietävä, joka oli
illallisella teräväsilmäisen neuvosmiehen ja hänen rouvansa luona. "Nyt
voidaan tajuta miksi hän peräytti Svaning raukan kanssa."
"Mutta hän mahtaa olla kovin pintapuolinen ihminen," sanoi joku toinen.
"Neuvosmiehen rouva on kai kuullut päivän uutisen?"
"En tosiaankaan, minä en koskaan kiinny päivän tapauksiin."
"Mamseli Miller pitäisi näet mennä naimiseen katteini Hjalmarin kanssa,
jonka kenties olette nähneet."
"Olenpa niinkin. Siihen aikaan kun seurustelin Millerillä, se tahtoo
sanoa, niin kauan kuin kunnian arvoinen mies eli. Vai niin, minä olen
kuullut jotain sinne päin."
"Hän teki takaperoiset joku päivä sitten asessori Svaningin kanssa."
"Siitä asiasta hän voi olla rauhassa, sillä hänellä ei ole yhtään
vahinkoa. Kuitenkin viivytti hän asessoria joksikin kauan; hän ei ollut
kai varma luutnantistansa ja arveli että tarvitsee olla yksi varalla,"
virkkoi oikeusneuvoksen rouva.
"Oi, Jumala, kun nainen voi sillä tavalla käyttäytyä," virkkoi nainen
päähineessä ja heilutti päätänsä, niin että höyhenet keikkuivat.
"Niin, jos hän tahtoo alentaa itseään," sanoi pyöreäsilmäinen rouva,
"niin, jos ei ole mitään menetettävänä."
"Niinpä todellakin," liitti kaikkitietävä. "Mamma on toiminut niin,
ettei siellä ole mitään hävitettävää varallisessa katsannossa, ja
mamseli on turmellut luonteensa, se on samanlaatuinen kappale."
"Mutta," sanoi suurisilmäinen rouva, "kavalierit ovat tehneet
parastansa pilataksensa tyttöä; te ... te, minä en tahdo sanoa suoraan
kuninkaallista sihteeriä ... mutta sukupuolella yleisesti on suuri syy,
että tyttö tuli sellaiseksi."
"Mutta, armoni, mitä piti tehdä? Millerillä annettiin hyviä
illallisia."
"Vai niin! oliko se siitä syystä? No, mahtanen sanoa; mutta niin paljon
on varma, ettei ketään toista kuin Annette Milleriä noudatettu
seuroissa; kaikki toiset, Jumalan kiitos, jäivät paitsi imarruksen
myrkkyä."
"Niinpä niin, hän kärsi myrkkyä ja kukoisti siitä."
"Hm. kukoisti; hän näyttää vielä nytkin kauniilta."
"Minä en ole häntä nähnyt pitkään aikaan; sillä hän on ollut kipeänä."
"Mutta, mamma kulta," huomautti muuan rouvan tyttäristä, "sanotaan että
hiukset ovat varisseet Annette raukan päästä, ja että hän nyt käyttää
varatukkaa."
"Aivan ihanasti, mutta se ei kai ole mahdollinen."
Kaikkitietävä meni edemmäksi ja kuiskasi eräälle tutullensa; "Tunnetko
sinä Hjalmaria?"
"Tunnen, mitä sitten? sanotaan menevän naimiseen."
"Niin, mutta hän tulee onnelliseksi mieheksi, kenties onnellisimmaksi
mieheksi mitä ajatella voi."
"Miten niin? Tyttö pitäisi olla keimaileva."
"Niin tietysti, mutta kuules, hän on menettänyt kaikki hampaansa."
"Ei, suo anteeksi veli," muistutti kolmas, "niin ei ole asia; minä
kohtasin hänen ja Hjalmarin Hallituskadulla; ne olivat varmaan
ostamassa mitä tarvitsevat tuolla ylhäällä."
"No, eikö hän taida sitä tehdä hampaitta?"
"Hän oli iloinen ja nauroi, ja hänellä oli, se on varma, yhtä kaunis
päärlyrivi nyt kuin ennen."
"Niin, pantaluusta, veli! Pantaluusta, sen tiedän minä, joka asun liki
Lindbergiä; se on varma, että ne ovat pantu kultavietereillä suuhun
kiinni. Mutta se ei haittaa, sillä meneehän nyt ihmisiä naimiseen, ja
yksi hammas enempi eli vähempi, tahi hiussuortuva, jos se on oma tahi
ostettu, ei ole niin tarkkaa avioliiton pyhässä säädyssä.
Älä väsy murtamasta vaivan kuorta.
Kerran ehdit kätkeyneesen sydämeen,
sanoo Kullberg ... ja kun hampaat ja hiukset ovat tiessänsä, niin on
melkoisesti kuorta poissa. Sen puhdas voitto on miehelle, joka niinkuin
Hjalmar antaa arvon hengelliselle ihmisessä, sillä tuo luutnantti on
hitosti uskonnollinen luutnantti."
* * * * *
Ruotsin etelä-maakunnissa on kovin vaillinainen käsitys
Pohjois-Ruotsista. Kaikki mitä on Upsalan ylipuolella tahi, jos on
hyvin tutustunut, ylipuolella Gefleä, on tuntematonta, satumaista
maata. Varma on että ruotsalaisten enemmistöllä on parempi selvä
Itävallan keisarikunnan maakunnista, kuin Ruotsin omista, ja
tarkemmalla paikkain tietoisuudella voivat puhua Hongkongista, kuin
Sundsvallista.
Kuvaillaan ne avarat maa-alat asumattomiksi, autioiksi; kuvaillaan
niiden asukkaat melkeen paimentolaisiksi tai kerjäläisiksi, ja
arvellaan että kaikki elämän riennot loppuvat vähän matkaa Geflen
ylipuolella, joka myös sijaitsee liki maan-napaa, mutta joka kuitenkin
on suuri kauppakaupunki ja jolla on siis ainakin välttämättömimmät
elämän tarpeet.
Tämä perintönä suvusta sukuun käypä luulo on vaikuttanut paljon, että
aivan viimeisiin aikoihin asti on Norrlanni ollut valtion lapsipuoli,
jolla ei ole suuria lahjoja ja saa siis olla jylhyydessänsä, sentähden
viljeltiin mieluummin juoksuhietaa Skoonessa, kuin rikottiin viljelystä
odottavaa maata Norrlannissa, jossa kesä, lyhyt, mutta kukoistava,
kiihoittaa pikaisia viljantuloja vuosituhansia uinailleesta maasta.
Jotain kuitenkin puuttuu pohjoismaista, ollakseen toisten maakuntain
vertainen; ne ovat tiet, kulkuneuvot.
Tämä puute vaikuttaa että Norrlanni voi yhtä vähän ylentää hyvin
voimistansa, kuin saada apua silloin kun se kärsii; molemmissa
tapauksissa on maa suljettu kaukaisuuden takia, sillä sen lävitse ei
kulje enemmän kuin yksi rautatie muutamilla sivu-haaroilla, jotka
menevät niinkauas kuin voivat, se tahtoo sanoa, niin kauaksi kuin
luonto itse on antanut niiden armossa eteentyä eikä ole lykännyt vuorta
välille. Sillä aina viimeisiin aikoihin asti on yleisistä varoista
annettu pikemmin raha-apuja uuden portin rakentamiseksi Trosan
kaupungissa, kuin tien perustamista varten Norrlannissa.
Annettella ei ollut lapsuutensa ajoilta muuta muistoa kotimaastansa
kuin hiljainen metsä, tietön seutu, pikkunen tupa Joutsenveden rannalla
ja lumipäinen tunturi, joka ylentyi yli järven. Hän taisi siis vaan
vailinaisesti kertoa Doralle, miten oikeastaan oli siellä ylhäällä;
mutta molemmat tytöt olivat niin onnellisia, että päättivät ei olla
tietävänänsäkään, vaikka tuntuisikin vähän kurjalta, vaan pitäytyä
suorana ja otaksua kaikki hyväksi ja oivalliseksi.
Pastori Rauhanen ja Dora matkustivat heti häiden jälkeen ja rouva
Bernhard heidän kanssansa. Heidän piti asettaa kaikki järjestykseen
katteinin väelle, kun he myöhemmin tulivat.
"Mutta tämä on kuitenkin oikein huvittavaa." sanoi Dora kerta toisensa
perästä, kulkeissaan useain kaupunkien lävitse. "Vielä nyt me olemme
oikeassa Ruotsissa. Milloin tulemme Norrlanniin?"
"Me olemme jo siellä."
"Jo siellä, ja on oikeita kaupunkeja. Oi, niin somaa ja kaunista,
jokainen ikkuna kuin kuvastin, ja kaikki uutta ja siistiä kuin
nukkekaapissa! Oi, Hudiksvall, sehän oli tuon kaupungin nimi ...
Hudiksvall?"
"Niin."
"Se on hyvin kaunis kaupunki, paljon somempi kuin itse Tukholmi."
"Ja siitä on ainoastaan yhtä ihmistä kiittäminen, yhden ainoan ihmisen
uutteruutta."
Niin pitkitettiin matkaa, ja alituisesti sai Dora nähdä uusia esineitä.
"Mikä valkoinen tuolla kaukana on, onko se pilvi?"
"Ei, Dora, se on tunturi."
"Oi, näetkös miten aurinko paistaa tunturille, niin ihanata! Mutta
näetkös miten valkenee tuolla kaukana tunturin ylipuolella, miten se
ikäänkuin yhdistyy taivaan kanssa? Onko se meidän tunturi?"
"On, se on tunturi Joutsenveden luona. Sitä sanotaan Joutsentunturiksi,
siellä kun aina lepää lumi kukkulalla."
"Oi, onko se mahdollista? Onko siellä nytkin lunta, näin kesäkuussa?"
"On, siellä sataa nyt lunta, tuo valkoinen viiru on lumisade, joka
peittää tunturin valkoiseen vaippaansa."
"Se on kauniisti sanottu, hyvä Rauhanen; mutta sielläkin kai pyryttää,
jossa meidän pitäisi asua?"
Pastori naurahteli.
"Ei, Dora kulta, ei kertaakaan Joutsenveden luona, joka on yhdeksän
pennikulman päässä aivan tunturin kupeella. Siellä kenties lankeaa
lauha kesäsade hiljaisesti, samalla kun lumi ryöppyää ympäri vuoren
kukkuloita ja tunturituuli ulvoo vuoren onkaloissa."
"Oi, se on kaikki niin omituista, niin ihmeellistä, mutta täällä ei
kuitenkaan ole erämaa; talot sijaitsevat hajallansa järven laaksoissa
tahi yhdessä kylinä. Täällä on runsaasti pihlajia ja suuria haapoja, ja
koivuja loppumattomasti, vieläpä petäjiäkin... Onko kotona niin?"
"On."
"Sitten on kaikki hyvästi, rakas Rauhanen, sitten kaikki on hyvästi."
"Niin, minä toivon sen, Dora kulta, mutta anoppi ei mitään puhu."
"Minä tunnen taas kaikki, sillä Bernhard vainaja oli kerran täällä
ylähällä," virkkoi mummo; "ja hän sanoi ettei hän milloinkaan ole
tehnyt hauskempaa matkaa, silloin hän oli nuori mies, siihen aikaan."
"Luonto on tietysti kaunis," mietti Dora, "mutta paljon täällä
kuitenkin puuttuu."
Vihdoin lähestyttiin pientä kirkkoa, jonka vieressä sijaitsi pappila,
mutta siellä ei ollut ketään kotona, sillä pastori rouvanensa oli
mennyt uudistalolle, kertoi eräs tyttö, jonka he kohtasivat. He
poikkeavat siis uudisasunnon tielle, jossa vähäinen, punaiseksi
maalattu ja soma asuinhuone näkyi koivuvesakossa ja kuvastui joessa,
mikä hiljaa lirutteli sivuitse. Kaikki veräjät olivat lehditettyjä;
punaposkisia ja valko-otsaisia vaaleahiuksisia tyttöjä seisoi siellä ja
niiasi kauniisti, ja heittivät koreita kukkia vaunuihin. Kaikki oli
hiljaista ja iloista; leivoset visertelivät pelloilla, joissa ohra
lainehti taajana ja viheriänä, aivan kuin silkkisametti, sellainen jota
käytetään ranskalaisina kukkalehtinä. Ja niin olivat he perillä.
Nuori pastorin rouva oli pikemmin pois vaunuista, kuin hänen miehensä
ajajan istuimelta. Hän oli uutelias. Hän juoksi sisään ja kurkisti
erään oven lävitse, mutta oli taas paikalla ulkona istuimilla.
"Mamma," huusi hän ylen määrin ihastuneena, "tuolla on ranskalaisia
seinäpaperia, ranskalaisia seinäpaperia... Oi, Jumalani, miten minä
olen iloinen!"
Se oli johdatus uudisasunnolla, jossa vanhemmat syleilivät tytärtä,
jota eivät ennen tunteneet muutoin kuin pojan kirjoituksista, joihin
luonnollisesti ei ollut aivan luottamista.
Kahdeksan päivää oli jo kulunut, eikä vanha komministeri ollut vielä
yhtään arvostelua lausunut poikansa vaimosta. Mutta muuanna sunnuntaina
vanhusten ollessa lastensa luona ja nuoren pastorin ja komministerin
leikkiessä lautapeliä, ei käynyt hyvin ukolle; hän hairahtui siirrossa
eikä pitänyt vaaria pelistä.
"No, isäni, sepä oli kummallinen siirto."
"Niin, Antti Pietari, minä olen tehnyt monta tyhmää muuttoa, vaan se
tuli siitä, etten minä voi olla katselematta Doraa, joka hoitaa
taloutta ja ohjaa asioitansa aivan kuin hän olisi tottunut olemaan
papin vaimona maalla."
"Sen hän on oppinut äitiltänsä, eikös ole niin? Mamma tietää miten
papin perheessä on maalla."
"Sehän on minun tietäminen, kun itse olen papin tytär."
"Ei, Antti Pietari, heitä nappulat kokoon, heitä ne läjään. Tule tänne,
Dora, minä tahdon puhua kanssasi, tyttöseni."
"Mitä isä tahtoo?" kysyi Dora.
"Niin, näetkös, lapseni, nyt tunnen minä sinun. Jumala siunatkoon
sinua, lapsi, Jumala siunatkoon sinua!"
Niin liikutettuna ja sydämellisesti rakkaana ei Antti Pietari
milloinkaan ollut nähnyt isäänsä ensimäisen vaimonsa hautauspäivän
jälkeen; silloin otti hän pojan samalla tavalla syliinsä ja sanoi:
Jumala siunatkoon sinua, lapsi, Jumala siunatkoon sinua!
Silloin eli surua, nyt iloa.