"Ei milloinkaan? Kuulinko minä oikein?" virkkoi asessori ja meni
vuorostaan askeleen takaisin; "hän on siis Annette, joka rikkoo, se on
hän, mamma, en minä... Ei milloinkaan."
Annette vaipui tuolille ja piti kättänsä silmäinsä edessä, ikäänkuin
välttääkseen sulhaisensa ilkeitä silmäyksiä.
"Annette," alkoi asessori hellästi, "minä kuulin ehkä väärin, sano!
minä kuulin väärin? Sinä et taida, sinä et voi sysätä ihmistä luotasi,
joka niin hiljaa, niin kärsivästi, niin uhraavasti rakastaa sinua kuin
minä."
Annette, joka piti varmana että Svaning vaan oman voiton pyynnöstä
rakasti häntä, alkoi sitä epäillä. Sehän oli selvä todistus että
asessori rakasti häntä, todistus että hän loukkaisi häntä
peruuttamisellansa syvästi.
"Ei," huokasi Annette, "minä en tahdo sanoa ei milloinkaan; mutta minä
tunnustan, Svaning, että olisi ollut paras, jos emme koskaan olisi
joutuneet kihloihin. Sinä tiedät paraiten minkälaisessa tilassa minä
annoin suostumukseni."
"Tiedänpä niinkin, rakkaani, tarkoitus ei ollut kuitenkaan että
ikuisesti olisimme ainoastaan kihloissa. Ja ... ja sinä tiedät hyvin
että minun täytyy tehdä päätös, ja nyt; se mahtaa menettää sinun
rakkautesi ja kenties minun henkeni, mutta minä olen päättänyt että
meidän pitää oleman naimisissa kuukauden kululla ... tahi loppu
asiasta."
"Mutta täti kulta," muistutti Dora, kenenkään häntä pyytämättä, "eihän
täti voi pitää häitä ennen murhevuoden loppua?"
"Enpä niin teekään," sanoi kamreerin rouva päättömästi, "menköön asia
miten tahansa."
"Murhevuosi, murhevuosi, hm, se on ... vaan ei se vaikuta mitään
asiaan. Mutta sama se, minä olen päättänyt, murhevuosi ei ole mikään
laillinen este; minä tahdon Annetten vastauksen huomenna ... minun
kohtaloni on ratkaistu."
Näin sanoen otti hän hattunsa, suuteli rouvan ja Annetten kättä, heitti
tutkivan silmäyksen Doraan, joka aivan viatonna istui siinä ja nosti
töppänenänsä ilmaan, sekä meni ja sanoi:
"Huomenna odotan minä tuomiotani... Älä pidä minusta lukua ... anna
minun musertua, jos niin tahdot, Annette, sillä se on parempi kuin
sieluntuskaan kuoleminen, jota kipua ei kukaan toinen, kuin hän joka on
sen tuntenut, taida kuvailla itsellensä."
"Rakastaako hän tosiaankin minua itseni tähden," sanoi Annette hänen
mentyänsä; "olisinko minä tehnyt väärin?"
"Väärin? Ei, Annette kulta, lähetä hänelle huomenna rukkaiset ...
parempaa hän ei pyydä; anna hänelle huomenna rukkaiset ... ja niin se
asia on lopussa."
"Mutta miten voit sinä uskoa..."
"En minä usko mitään, Annette kulta, mutta minä näen sen hänestä, hän
tahtoo päätöstä, vaan ei itse peruuttaa, sen näin minä, sillä ilo
loisti hänen silmistänsä, salainen riemu kuin sinä sanoit _ei
milloinkaan_. Ja kuin sinä peruutit sen sanan, ajattelin minä: annas
olla että tuo hyvänluontoinen ihminen nyt sanoo _jaa_ ... ja niin tulin
minä suruvuoden kanssa."
"Siinä teki Dora aivan oikein," huomautti rouva, "sillä minä en myönny
minkäänlaisilla ehdoilla häiden toimiin murhevuoden ajalla, ja puuttuu
vielä kolme kuukautta."
"Mutta miten minä toimin väärin tekemättä?"
"Tutki itseäsi, tyttäreni, uskotko tulevasi onnelliseksi hänen
kanssansa?"
Annette pudisti päätänsä.
"Luuletko sinä voivasi tehdä hänen onnelliseksi?"
"En, mamma, jos avioliiton onni on rakkaudessa ja sydämmellisessä
luottamuksessa ... en milloinkaan."
"Ei," muistutti Dora, "se on synnillistä, suorastaan synnillistä mennä
naimiseen ihmisen kanssa, jota ei voi kärsiä. Voiko se milloinkaan olla
velvollisuus?"
"Mutta, lapsi, kun on luvannut, niin..."
"Ei, hyvä täti; se tahtoo sanoa, jos tehdään tyhmyys, jonka voi auttaa,
ollaanko velvollinen tekemään vielä auttamaton tyhmyys sen lisäksi?
Minä en tahdo sanoa jos on käyttäitty väärin, mutta Annette on niin
tehnyt antaessaan tuolle ihmiselle suostumuksensa."
"Dora on oikeassa, mamma, minä olen tehnyt kovasti väärin sanoessani
_niin_, mutta vielä pahempi olisi jos..."
"Sinä tahdot siis..."
"Jättää siksensä, hyvä mamma," keskeytti Annette naurahtaen sitä
juhlallista tapaa, jolla keskustelua oli johdettu.
"Jätä vaan siksensä," sanoi Dora nauraen. "Oi, Jumalani, jos minä
saisin kirjoittaa erokirjeen tuolle miehelle, sanoisin minä hänelle
totuuden, niin että... Mutta nyt sinä söhrit hellän ja liikuttavan
kirjeen ja itket, niin että sen tahrit vielä musteesen, ja on
sydämellinen ja vilpitön sinun tavallasi. Mutta kirjoita kuitenkin
'_jää hyvästi_' näkyvästi."
"Dorakin antaa neuvojansa," virkkoi rouva.
"Niin, hyvää tarkoittavasti, täti kulta, sillä Annette kuolisi kuin
kärpänen, jos tuo ihminen sulkisi hänen rinnoillensa ... ja hengen
pelastamiseksi saa tehdä mitä voi."
* * * * *
Aamu koitti ja Annette ei vielä ollut silmäänsä ummistanut. Hän oli
kirjoittanut kirjeen toisensa perään, mutta ei saanut yhtään sopivata.
"Hänellä on oikeus saada vastaus," sanoi Annette kun aika lähestyi.
"Minulla ei ole oikeutta viivyttää ja pidentää hänen piinaavaa
tietämättömyyttänsä. Mamma on antanut minulle täyden vallan tehdä
niinkuin sydämeni käskee. No hyvä, kahdeskymmenes kerta!"
Ja hän kirjoitti, luki kirjeen, pari kyyneltä putosi siihen ja muste
läpäsi ... tuli vaaleita länttejä, aivan kuin Dora ennusti... mutta
_jää hyvästi_ näkyi selkeästi.
* * * * *
Asessorilla oli luonansa (hän tahtoi niin) sattumalta pari ystävää,
joista "kaikkitietävä," oli kauimmin.
"Se on erinomaista miten Pierro näyttää tänään synkkä-muotoiselta,
tosiaankin kuin kiristorstai pahan ilman ja myrskyn kanssa. Mikä sinua
vaivaa?"
"Ei mikään, mutta nyt on tärkeä päivä, tärkeä päivä."
"Tärkeä päivä? Onko tämä määräpäivä, vaikk'ei tämä kysymys ole
sovelias, sillä nyt on sunnuntai, ja tällä ei voi hävittää enemmän kuin
tullessansa kirkkoon papin sanoessa amen. Mutta silloin on vika
kirkkoon menemisessä, sillä olisihan voitu välttää se tappio."
"Mutta siinä on Gabriel oikeassa, että sinä näytät harmistuneelta,
rakas Svaning. Koetappas näyttäytyä leppeämmältä."
"Herra Svaning on tosiaankin vähän levoton, mutta hän kuitenkin toivoo
että kaikki käy hyvin."
"No, eikös häät tule rouva Millerillä?" kysyi kaikkitietävä. "Se oli
lemmon tapaus rahain kanssa, Mummo on hullu."
"Minä pyydän, ei sellaisia sanoja minun läheisyydessäni," sanoi
Svaning.
"No no, ethän mahda olla mammaankin rakastunut, niin että hänkin on
enkeli pilvistä. En minä niin pahaa tarkoittanut. No, tulevatko häät
pian?"
"Minä en tiedä." huokasi asessori.
"Sinä et tiedä, sepä pirua on, perustuuhan se sinusta."
"Mutta tila on sellainen etten minä tiedä," toisti asessori synkästi,
kumartaen otsaansa, "ei ... mutta kaikki voi muuttua." (Huokaus).
"Siinä se on! Vai niin, sinä epäilet, niin niin, sitä ei kukaan epäile,
jos peruuttaisit sen asian; sillä se oli hirmuinen lasku."
"Älä puhu siitä. Jumala tietää että minä rakastin tyttöä. Mutta ne
vaimot, ne vaimot!"
"Ahaa, _hän_ kenties tahtoo purkaa? No, anna mennä; sinä voit saada
kauniimpia ja mukavampia tyttöjä kuin hän. Ei siinä ole huokailemista."
"Oi, jos olisit vaiti juoruinesi ... sinä et tiedä mikä on todellinen
rakkaus," sanoi asessori.
"En, Jumalan kiitos; sillä se lienee tukala kipu, jonka näkee sinusta."
"Älä leikittele asessorin kanssa," sanoi toinen ystävä, "on vakaviakin
asioita, Gabriel!"
Samassa tuokiossa avautui ovi ja piika jätti kirjeen. Svaning silmäili
päällekirjoitusta, tunsi Annetten käsialan ja vapisi todellakin
luonnollisesti; sillä hän ei tietänyt mitä piti uskomansa. Ajattele jos
ansa olisi liivastunut, niin että hän itse olisi takertunut...
"Näetkös, miten vaaleaksi hän muuttuu," kuiskasi maltteellisempi ystävä
kaikkitietävälle.
Svaning murti kuitenkin kirjeen, silmäili sitä ja pudotti sen
laattialle, samalla näytti hän menehtyvän.
"Se on siis lopussa," jupisi hän ja pusersi käsiänsä, niin että sormet
naskuivat.
"Sepä on lempoa, mitä nyt?" kysyi kaikkitietävä, joka huomasi asian
liian miellyttäväksi kun ei saanut siitä selkoa, sillä aineet rupesivat
puuttumaan ja yksi osa oli kulunut. "Mitä Jumalan nimessä nyt on?
Tässä! juo lasi vettä... Onko se päättynyt, kunniallinen Pierro, onko
se päättynyt? Miten se on lopussa?"
"Koko elämäni onni", sanoi Svaning, "on lopunnut."
"Millä tavalla, lempo vieköön?"
"Oi, älä minua kiusaa. Mutta te olette minun ystäviäni," toisti
asessori pontevasti ja tukahutti tunteitansa; "te olette arvanneet
kaikki; minä en taida salata itseäni... Niin, niin se on, morsiameni on
peräytynyt minusta."
"Vai niin, ja sen sinä pidät niin hiton tärkeänä. Veli Svaning.
"Maailma on naisia täynnä,
Jos yhden kadotat, on tuhannen jälellä."
"Ei mitään kokkapuheita, jos minä saan pyytää! Mutta luvatkaa minulle
yksi, ystäväni ... olettehan molemmat minun ystäväni?"
"Totta kai, sen mahdat hyvin tietää, me olemme syöneet monta kertaa
sinun kanssasi."
"Lupaatteko minulle ettette milloinkaan puhu tästä tapauksesta?"
"Ohoh! Se puhuu itse itsensä, sitähän ei voi salata."
"Ei, minä en sitä tarkoittanut; mutta luvatkaa ainoastaan että
säästätte Annettea. Sanokaa että minä rikoin lupaukseni, sanokaa mitä
hyvänsä, kun ette vaan ilmoita hänen syyksensä."
"Tahdotko sinä ottaa syyn päällesi?"
"Tahdon, ystäväni, se on viimeinen osoitus sydämellisestä rakkaudestani
häntä kohtaan, joka kiinnitti minun häneen. Te sanotte siis kaikkialla,
kun puheeksi tulee tämä asia: Annette Miller on viaton; Svaning
rukkaiset antoi."
"No niin, no niin, voimmehan sen tehdä," sanoi kaikkitietävä, heittäen
sivusilmäyksen ystäväänsä.
"Niin, se on tietty, kun Svaning välttämättömästi siten tahtoo."
"Mutta tämä ei lempo olkoon käy päinsä. Svaning seuraa meitä. Minä olin
eilen Barinsella, hän oli saanut Halmstadin lohta... Se on mukavaa näin
aikaisin, mutta se on lemmon kallista. Menemme kuitenkin sinne."
"Pierro, mikä sinuun on mennyt, etkös tahdo seurata! Tietysti siellä
menee annos lohta rukkaisiin, eikä se olekaan aivan vähäinen."
"Ei, ei, minä en seuraa."
"Pierro, oletkos vimmattu! Englantilaisten on tapana ennen kuin ne
hirtetään syödä hyvällä halulla osuus härkäpaistia, ja tottahan voi
omamaalainen paulasta päästyänsä nauttia kaksi ohutta lohiviipaletta;
sillä lohiviilut näin keväällä ovat selitys sanaan _Superficies_
Euklideessa; jos jossain on leveys syvyydettä, niin on se siinä, ha ha
ha! Tule!
"Ei, sinä olet suututtava!"
"Kas niin, veli, ei mitään kursauksia' Ota takki tänne ja ripusta hänen
päällensä; tässä ovat kalossit; hattu tänne; kas niin?"
"Enkö minä voi päästä?"
"Et, herraseni, et siinä tilassa. Sinä joka olet kaikkina päivinäsi
juonut ainoastaan vettä, voisit joutua siihen ajatukseen että menisit
virtaan ja joisit unhotuksen sen laineista."
Hellällä väkinäisyydellä veivät molemmat ystävät onnettomasti pettyneen
miehen kanssansa.
* * * * *
"Teitä ei ole näkynyt muutamiin päiviin, ystäväiseni", sanoi hänen
ylhäisyytensä, kun Svaning joku päivä sen jälkeen saapui.
"Teidän ylhäisyytenne suonee anteeksi..."
"Tietysti, oletteko puhuneet tytön kanssa?"
"Olen, teidän ylhäisyytenne."
"Ja?"
"Oi, teidän ylhäisyytenne, suokaa että vaan lyhyesti kerron. Asia
surettaa minua syvästi. Minä rukoilen teidän ylhäisyyttänne olemaan
armollinen ja ei milloinkaan suomaan, että jotain varjoa heitettäisiin
morsiameni päälle... Hän on peräytynyt."
"Hän?"
"Niin, teidän ylhäisyytenne. Kun minä näin hänen, en kyennyt tyynesti
puhumaan aineesta, joka liikutti sydäntäni niin syvästi; minä menin
pois teidän ylhäisyytenne neuvot muassa, mutta epätoivo antoi rohkeutta
ja minä tahdoin lopun tietämättömyydelleni. Pyysin siis varman
vastauksen jos Annette tahtoisi kuukauden kululla tehdä minun
onnellisimmaksi ihmisistä. Vastaus piti saamani päivä sen jälkeen."
"Ja?"
"Ja hän peruutti, hän sanoi ettei hän rakasta minua, ettei hän ole
milloinkaan rakastanut ... mutta hän rukoili etten olisi hänelle
vihainen. Oi, hän ei koskaan tuntenut miten syvästi..."
"Hän on keveämielinen ihminen! Mutta lohduttautukaa, Svaning, hän ei
ollut teidän uskollisuutenne arvoinen."
"Oi, rukoilen ettei teidän ylhäisyytenne niin sanoisi! Hän ei vaan
tuntenut minua; syy ei ole hänen, se on minun, ainoastaan minun."
"Se on jalosti teiltä, rakas Svaning; mutta rauhoittukaa, teidän ei
sovi syytä yleisesti kantaa."
"Se on ainoa uhraus, jonka voin tehdä, näyttääkseni hänelle..."
"Sitä hän ei ymmärrä, rakas Svaning. Mutta toiseen, teidän pitää antaa
toimien, työn ja muitten puuhien hajoittaa raskasmielisyyttänne."
* * * * *
Sill'aikaa oli kaikkitietävä kaupungin kaikissa virkakunnissa, johon
vaan pääsi, ja yleensä missä kohtasi ystävän ... joita hänellä oli
epälukuisesti ... hiljaisesti kertonut:
"Svaning raukan kanssa oli oikea näytäntö eilen."
"Mitä sitten?"
"No no, asia ei saa olla tunnettu, mutta sinulle voin minä sen
kertoa... Sinä et siitä kai puhu kenellekään?"
"En suinkaan!"
"Kuules nyt, mamseli Miller on tehnyt takaperoiset hänen kanssansa,
vaikka hän tahtoo että kaikki lukisivat sen hänen syyksensä, sillä
katsos, hän pitää vieläkin siitä aaveesta."
"Ja?"
"Hän oli vallan innoissansa. Minä ja Adam Gregorius olimme siellä juuri
kuin kirje tuli, niin että asia on aivan varma. Ja jos emme olisi
vieneet väkisin häntä Bariuselle ja kaataneet hyvälle Pierrollemme
muutamia lasillisia portviiniä... Se tahtoo sanoa, me söimme lohta, ja
se oli ateria, joka maksoi minulle viisi-, kuusitoista riksiä, mutta
mitä ei tehdä ystävyydestä?... Jumala ties jos mies ei olisi hypännyt
virtaan, jos minä ja Gregorius emme olisi siinä olleet."
"Vai niin."
"Niin, se oli todellisesti Jumalan ihmeellinen edeskatsomus; sillä sinä
et voi uskoa miten se koski mieheen."