"Se on vastenmielinen tapaus, mutta todistaa että teidän tulevainen
anoppinne rakasti hellästi miestänsä," sanoi hänen ylhäisyytensä v. R.
ja liikahutti vähän tuoliansa. "Mutta mitä, eikö asiata voi auttaa?"
"Mahdollisesti. Se tulee kaikkein syiden mukaan pitkittymään, jos ei
enemmän," virkkoi asessori Svaning.
"Miten siis? Minä en voi käsittää muuta teidän selityksistänne, kuin
että asia on varma."
"Rouva Millerin sukulaiset tahtovat ruveta lainkäyntiin ja koettavat
hänen saada holhun alaiseksi. Jos sen on onnistuminen, täytyy
luonnollisesti sitä ennen saada todistetuksi ettei häntä ole ymmärrys
johtanut toimissansa -- vaikkapa hän onkin seurannut jalon sydämensä
ääntä."
"Mutta en minä huomaa..."
"Teidän ylhäisyytenne suvaitsisi huomata, että sellaisilla
varokeinoilla on aina seurauksena ikäänkuin tahdottaisiin väittää, että
kaikki luovutus-asiakirjat ja velkakirjat olisivat tyhjän arvoiset --
ja vielä ne nyt ovat anopillani enimmästi, sillä hän vaan määrätyillä
ajoilla suorittaa maksuja -- niin armollinen on hänen houkuttelijansa
ollut."
"Miten te sen tiedätte ... oletteko saaneet jotain tietoja siitä
hankkeesta?"
"Olen ... hm; minun täytyy tunnustaa että on ... että on käännytty
minun puoleeni ja tahdottu että minä, likisimpänä, rupeaisin
holhoojaksi ... jos nimittäin jotain sellaista taitaisi tulla
kysymykseen."
"Siihen ei teidän sovi sekaantua, rakas Svaning, siitä tulee inhoittava
juttu, ja luultaisiin että te oman voiton pyynnöstä..."
Svaning kumarsi, mutta pikainen punastus levisi hänen vaaleille
kasvoillensa kun hän sanoi: "Teidän ylhäisyytenne olkoon vakuutettu
että minä estäytyin siitä anomuksesta ... mutta se on tietojeni
vaikuttama. Minä en olisi milloinkaan voinut tyytyä itseeni, jos olisin
loukannut rakastettavaa äitiä niin syvästi, kuin tässä olisi
tapahtunut."
"Mutta," toisti hänen ylhäisyytensä, mietittyään muutamia
silmänräpäyksiä miten alkaisi, "mutta, te tiedätte etten minä sekaannu
toisten asioihin, vaan teidän onnenne..."
"Niinkuin teidän ylhäisyytenne on muodostanut," virkkoi asessori.
"Ei käy niin sanominen; mutta minua miellyttää kun kelvollinen mies
saavuttaa menestystä virkatiellä. Meillä ei ole aikoinamme liiaksi
kunnollisia virkamiehiä; sillä jos kaikki tahtovat olla kuninkaita, ei
kenelläkään ole aikaa alamaiseksi. Kuitenkaan ette saa, rakas Svaning,
luulla että minä millään tavalla tahtoisin ohjata teidän vakuutustanne,
mutta kun morsiamenne ei tuo mitään mukanansa, ja niinkuin tiedämme
teidän palkkanne on vähäinen ja riittämätön, niin tahdon minä
ainoastaan huomauttaa teitä että voitte syöksyä vastuksiin, jotka
kohtaavat sekä teitä että häntä, jota rakastatte."
"Teidän ylhäisyytenne ... rakkauteni tyttöön on puhdas, itsekkyydestä
vapaa; minun täytyy kunniani tähden yhdistyä hänen kanssansa."
"Siinä te olette oikeassa; minä hyväksyn teidän ajatustanne; on
täydellisesti oikein ja sopii yhteen sen kanssa, mitä entuudestaan
tunnen teidän rehellisyydestänne. Mutta saattaahan olla mahdollista
että ainoastaan yksi taipumus teitä yhdistää ... ettette voi täyttää
mitä hän odottaa vaimona mieheltä, joka on jo nuorena ennättänyt niin
kauaksi. Hänen toivomuksensa ulkonaisiin etuisuuksiin, vaikkapa
edellytän että hän on oivallinen nainen, voivat olla teidän pieniä
sisääntulojanne suuremmat. Sanalla sanoen, teidän on miettiminen eikä
hätäisesti astua varomatonta askelta juuri tärkeimmässä asiassa mitä
teillä on; sillä naiminen päättää useasti, jos ei aina, ihmisen koko
tulevaisuuden."
"Teidän ylhäisyytenne puhuu nyt ajatuksen, jota, minä en voi sitä
kieltää, on väikkynyt usein mielessäni, vaikk'en minä milloinkaan
uskaltanut antaa sille muotoa tahi perinpohjin tutkia ainetta."
"Mutta tutkikaa se."
"Teidän ylhäisyytenne on nyt, niinkuin tavallisesti, älykkäällä
ajatuksellansa tunkeutunut läpi aineen; teidän ylhäisyytenne sanat ovat
antaneet minulle valoa tosiaankin tukalassa tilassani. Jos ei se olisi
niin usein kerrottu, ettei sillä enää voi olla muu kuin tavan arvo,
niin tahtoisin minä koettaa selittää sen kiitollisuuden..."
"Ei, ei, ystäväni, ette tarvitse kiittää; vaan miten tehdä aiotte?"
"Minä en ole sitä todellakaan ajatellut. Teidän ylhäisyydellänne on
kenties joku neuvo, joka sopii kunniallisen miehen seurattavaksi. Jos
teidän ylhäisyytenne tahtoisi armossa että..."
"Niin, minä luulen että rehellisin on puhua suorasti syyt teidän
mietinnöihinne, sanoa, niinkuin totuus on, että te rakastatte tyttöä
ylen paljon vetääksenne häntä piiriin, jossa hän kenties tuntisi
itsensä onnettomaksi; että te... Sanalla sanoin, te voitte viivyttää
asiata ja jättää tyttö vapauteensa niin kauan, sillä kenties hän voi
saada etuisan naimisen, jos te ette estä. Jos hän rakastaa teitä, josta
minä olen vakuutettu, niin tulee siitä kaksinkertainen ilo, kun te
toiveittenne mahdollisesti selittyä tarjoatte hänelle kätenne."
"Teidän ylhäisyytenne hyvyys on osoittanut minulle tien pois
sokkeloista, mutta kysymys miten todesti ja sydämellisesti on se
tarkoitettu, on kuitenkin vaikea esittää, haavoittamatta tuon
rakastettavan herkkäluuloista sielua. Minä huomaan velvollisuudeksi
niin käyttäytyä, olkoon se miten tahansa vaikea; mutta tietoisuuteni
vahvistaa minua, jos minä horjun."
Vanha ylhäisyys tarkoitti tosiaankin hyvää suosikillensa, sillä hän ei
tahtonut onnettoman naimisen ja siitä johtuvan köyhyyden kautta nähdä
poikkileikatuksi sitä rataa, jonka hän itse oli avannut ja tasoittanut.
Asessori puolestansa tunsi kuin kuorma olisi nostettu pois hänen
rinnoiltansa; mutta hänellä oli nyt kaksi muuta murhetta, nimittäin
että rouva Millerille jälleen lähettää ne rakkaat sukulaiset, jotka hän
oli herättänyt vastarintaan, ja että soveliaalla tavalla, itse siinä
näkymättä, purkaisi kihlauksen Annetten kanssa.
Ensimäinen murhe vaikutti että hän samana iltana lähetti koko tukun
kirjeitä, sisältäen että asia on jo niin selinnyt, ettei mitään
muutosta ollut toivottavana, ja että asessori oli saanut tietoonsa että
Sidenkronat silmukalla olivat oikeita perillisiä; asia ei siis ollut
mitenkään autettavissa.
Asessori ei ollut saanut mitään selkoa tapausten viimeisestä
kehityksestä, mutta luuli tietävänsä kaikki, kun hän vanhan tavan
mukaan arveli rouva Millerillä olevan suuren luottamuksen häneen, että
paikalla sanoisi kaikki. Niin ei, kuten olemme nähneet, ollut
kuitenkaan laita; sillä tuo hyvä mummo oli päin vastoin alkanut
päättömästi epäillä entistä lemmikkiänsä, ettei hän enää uskaltanut
hänelle mitään puhua.
"Kas niin, nyt on se asia ratkaistu," mutisi Svaning, kääri kokoon
aukileikatut kirjeenpäällystät ja heitti ne paperikoriin; "nyt on
toinen käsillä.
"Se toinen? No sillähän ei ole mitään hankaluuksia itsessänsä, mutta
minä en voi sitä peräyttää. Siis en minä saa, kun mietin asiata,
herättää kysymystä; että hän arvelematta antaa minun mennä, siitä ei
ole epäilemistä. Hän oikeastaan vihaa minua, Jumalan kiitos ... mutta
hän on kavala ... kavala kuin vaimot aina ovat. Hän käsittää minun
tukalan tilani, oivaltaa että minä mahdollisesti ... mutta hän tahtoo
olla kuin pyhimys; hän tahtoo että minä panisin asian alkuun.
"No, saammepa nähdä, saammepa nähdä!" naurahteli tuo hyvä mies ja
hykersi käsiänsä.
Muuan päivä sen jälkeen oli hän rouva Millerillä ja johti paikalla
keskustelun kihlaukseensa.
"Rakas mammani," virkkoi hän, "ette kai ihmettele, kun minä en kauemmin
voi viivyttää yhdistystäni Annetten kanssa."
"Mutta sen kanssa voidaan tosin viipyä."
"Ei, rakas mamma, ei kauemmin kuin kuukausi, silloin pitää olla kaikki
päätetty. Annetten täytyy tehdä päätös, minun rakas mammani, hänen
täytyy päättää... Sillä minun sydämeni on jo kauan ollut kiusattu
yksinäisyyden kauhistavalla tunteella, jonka olen huomannut aina siitä
ajasta asti kuin kohtasin esineen, minkä ympärillä kaikki ajatukseni
kieppuvat."
"Mutta, hyvä Svaning, Annette ei ole varonut että te nyt niin pian
vaatisitte hänen lupauksensa täyttämistä; te tiedätte myös minkä
sisällisen taistelun se saattaa hänelle."
"Niin, mutta juuri tämä onneton taistelu täytyy kerran lopettaa. Hänen
kylmyytensä ahdistaa minua, vaikka minä olen vakuutettu, että minun
hellä uskollisuuteni sulattaa pian jääriitteen hänen sydämensä
ympäriltä."
Rouva Miller oli tosiaankin pulassa, mutta rohkaisi itsensä ja sanoi:
"Me annamme Annetten itse päättää."
Annette siis kutsuttiin, mutta kun Dora oli hänen luonansa, täytyi
hänen seurata rouvaa.
Asessori ei suosinut todistajaa; hän aikoi viivyttää, mutta rouva ei
huomannut sitä varovaisuutta.
"Sinun sulhaisesi, Annette, tahtoo että menette naimiseen kuukauden
kululla."
Annette vaaleni ja rupesi vapisemaan.
"Niin, rakkaani, sinä et voi ihmetellä että minä palan ikävyydestä
sulkea sinun rinnoilleni."