"Minä tavoitin," sanoi asessori astuissaan ovesta sisälle ja
kiiruhtaissaan kuin tavallisesti suutelemaan kamreerin rouvan kättä,
"minä tavoitin eilen illalla hyvää mammaani, mutta kaikki ovet olivat
kiinni; täällä oli niinkuin haudassa. Onko hyvä mammami ollut poissa?"
"Olen".
"Missä, jos minä uskallan kysyä?"
"Lindnerillä."
"Vai niin! Se oli aivan viisaasti, mamma itse tietää paraiten miten
tässä pitää toimia, mamman käsitys asioissa on paljon etevämpi kuin
minun," virkkoi asessori vaaleten vihasta.
"Minä olen ratkaissut asian hänen kanssansa. Päästäkseni vähemmän
oikeutettujen sukulaisteni suuresta joukosta, päästäkseni
loppumattomasta oikeuden käynnistä, niin..."
"Vai niin, nyt ymmärrän miten mamma on näön vuoksi ratkaissut hänen
kanssansa ja antaa hänelle velkakirjat."
"Niin, luonnollisesti."
"Mutta saadaanko hänen vaste-velkakirjansa summan runsaasta osasta
takaisin. Sittehän on koko asia hyvällä kannalla."
"Ei, minä jätän hänelle vakuutus-asiakirjani ja hän saa kaikki mitä
hänelle laillisesti kuuluu. Minä pidän ainoastaan sen, mikä minun on --
minun säästöni."
Asessori vaaleni.
"Mutta, mutta," sanoi hän vapisevin, kalmankarvaisin huulin, "minun
hyvä, jalo mammani ... hm, teidän olisi toki, suokaa anteeksi, rakas
mamma ... mutta olisi ollut syy kysyä minulta, neuvotella minun
kanssani, joka katson olevani Annetten tuki ja apu. Hänen pyhiä
oikeuksiansa testamentin mukaan ei saa rikkoa."
"Mutta olettehan te itse sanoneet, ettei minulla ole perinnön oikeutta,
ja silloin on Annettella sitä vähempi. Annette on hyvä, jalo tyttö: hän
ei kaipaa yltäkylläisyyttä, jossa olemme eläneet. Luultavasti minä
kärsin siitä enemmin, mutta ei mitään minulle tiettyä vääryyttä saa
painaa Millerin rintaa hänen herätessään Jumalan tuomiolle ... ei, niin
ei saa tapahtua."
"Mamma on siis itse tehnyt itsensä köyhäksi."
"Ei, en köyhäksi, mutta minä en ole enää rikas."
"Mutta te olisitte voineet lämpimällä kädellä ... lämpimällä kädellä,
mamma kulta ... lahjoittaa Annettelle vähän varallisuuden, ennenkuin
tulee tietyksi miten paljon on perintöä jälillä."
"Ei, sitä en minä voi, ja paitsi sitä en minä tahdo niin."
"Vai niin, mamma ei voi eikä tahdo. Oi, mamma, teidän jalomielisyytenne
on vienyt teidät liian kauaksi, te olette syösseet itsenne, rakastetun
Annetteni ja minun kurjuuden kitaan."
Kamreerin rouva, vaikka ei taipuvainen pilkkaamaan, ei kuitenkaan
voinut olla sanomatta: "Mitä teihin kuuluu, ei kurjuutenne ole tullut
suuremmaksi, kuin se on; te ette tule rikkaammaksi, mutta ette myös
köyhemmäksi."
"Minun hyvä mammani, jos ei näin olisi tapahtunut, olisin minä voinut
tarjota Annettelle suuren, komean asunnon ja tuhansia huveja, joita
hänen nyt täytyy olla vailla ... se on minun ajatukseni."
"Mitä on tehty, se on tehty, eikä voida muuttaa."
"Olisiko hänellä," mutisi asessori lähdettyään, "olisiko hänellä
yksikin sukulainen, jonka minä tuntisin, ja jos ei tuo kirottu
testamentti, jonka varomattomuudessani muodostin, sulkisi pois niitä
kaikkia, niin olisi tuo hyvä mamma holhojan ... niin, holhojan alainen,
sillä hän on tosiaankin mielipuoli."
"Tässä ei ole mitään muuta tehtävänä," alkoi hän huoneesensa palattua,
"kuin saada äkkiä selko hänen suvustansa, laittaa niin asiat, että ne
pyytävät hänen holhun alaiseksi ja valitsevat minun holhoojaksi; sitten
olen minä, joka johdan käräjöimistä -- ei kukaan muu kuin minä -- ja
kun niin saadaan koko joukko perillisiä molemmin puolin ja asetetaan
osittaisiin sopimuksiin, jotka taas alituisesti rikkuvat, on helpompi
sitä alituisesti pitkittää -- niin, oikeastaan, se on ainoa keino,
sillä hän on hullu.
"Tuo omatunto tekee ihmiset välistä suorastaan mielettömäksi.
"Nyt on vaan ukko vainaja ja ukko vainajan autuus, jota hän ajattelee.
No no, sellaisia ovat kaikki naiset, esimerkiksi morsiameni.
"Pahin on," alkoi hän taas hetken vaitiolon perästä, "etten minä voi
purkaa kihlausta. Mitä hänen ylhäisyytensä H. sanoisi, hän, joka on
niin uskonnollinen, jos hän tajuaisi että minä peräytyisin ainoastaan
rahain tähden? Hän kysyi minulta puhuttuani asiasta: Mutta, ystäväni,
eihän se ole vaan tytön rahain tähden; hän taitaa olla rikas, niin olen
kuullut. Minä vannoin luonnollisesti...
"Ja nyt menee tuo mieletön ihminen ja suorastaan hurvittelee rahat yhtä
hullulle koulumestarille, haaveilijalle, joka tyytyi kymmeneen
tuhanteen riksiin ja joka olisi, jos minä olisin saanut häntä hallita,
antanut muutamalla sadalla riksillä ja vähän mairittelulla asettaa
asian oikein järjestykseen."
Asessori oli perinpohjin raivostunut ja käveli melkeen koko yön
edestakaisin laattialla.
* * * * *
"Mutta, mamma, ettehän ole puhuneet mitään matkastanne?" sanoi Annette.
"Minä tahdon ensin miettiä asiata. Kuules nyt, Annette, omistamamme
varallisuus ei kuulukaan meille; minä olen nyt saanut sen tietää."
"Mitä?"
"Ei, lapseni! Mutta sitä ei tietänyt Miller vainaja, hän jätti asian
lakimiehen käsiin, sillä hän itse ei sitä ymmärtänyt. Hän voitti riidan
ja luuli olevansa kaikkein niiden rahain oikia omistaja, jotka vanha
kenraali jätti jälkeensä. Viimeisinä aikoina hän sai syytä epäillä,
mutta ei voinut milloinkaan tutkia asian kohtia; mutta nyt on
todellakin selitetty, että siinä on tapahtunut sekaannus kahden
aatelisen, samanimisen suvun välillä, mutta eri sukukunnasta, perintö
täytyy siis mennä niille, eikä meille, ja me emme ole läheskään
rikkaita."
"Oi, mamma, saanko suudella teitä!" huudahti Annette ja suuteli
äitiänsä otsaan. "Jumalan kiitos, me emme ... ole likimaillekaan
rikkaita, sanoi mamma. Oi, mamma, te olette melkein rikas, mutta minä
olen köyhä; testamentti kumoutuu, niinkö?"
"Niin, lapsi."
"Jumalan olkoon kiitoa, nyt olen minä köyhä ... köyhä, kuin hän! Juopa,
syvä ylipääsemätön juopa on sulkeuntunut, usko on palannut."
"Mutta, lapsi, älä nyt tule niin iloiseksi, sinä et voi peruuttaa
asessorin kanssa?"
Annette pysähtyi äkkiä ja sanoi: "Asessori ... mutta, mamma, hän mahtaa
tehdä takaperot minun kanssani?"
"Sitä hän ei näytä tosiaankaan tahtovan."
"Ja sen minä pidin varmana, ihan varmana."
"Mutta sitä minä epäilen. Hän mahtaa sinua kuitenkin rakastaa."
"Ei, mamma, hänen litteässä rinnassansa ei rakkaus saa sijaa, siinä on
joku muu syy."
"Niin, Annette, minä olen paljon oppinut... Asessori..."
"No, mamma, onko hän vielä yhtä jalo kuin ennen?"
"Ei, minä epäilen sitä; minä luulen heränneeni unesta, hän on ilmaissut
itsensä."
"Vai niin, vihdoinkin. Tietääkös, mamma, hänen kanssansa on samoin kuin
suuren vesikäärmeen, sadat ovat sen nähneet, mutta ei kukaan tahdo
uskoa. Niin on minunkin laita; minä olen nähnyt hänen sydämensä kauan,
kauan -- ainoastaan vaistomaisesti, mamma, mutta se on välistä varma,
varmempi kuin järki. Minä olen kauhistunut sitä ihmistä."
"Ja kuitenkin, -- kuitenkin kihlasit itsesi hänelle?"
"Niin, minä olin hurja, ei ainoastaan hullumainen, minä olin
epätoivoinen, en tietänyt mitä tein... Kylläksi siitä, mamma kulta, jos
ei minua Jumala auta, niin, niin ... mutta sen hän tekee, siitä olen
varma. Hän on antanut minulle Hjalmarin takaisin kuin ihanteeni, hän on
täyttänyt kuilun välillämme, ja kyllä hän voi vielä tehdä ihmeen
asessori Svaningin kanssa."
"Jumala antakoon niin tapahtua! Suo minulle anteeksi, Annette; se olen
minä, joka alusta aikain olen syyllinen kaikkeen."
"Oi, mamma; Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, ainoastaan se,
että olette rakastaneet minua ylen paljon ... sen antakoon Jumala
teille anteeksi ... mutta minä tulin siten tytöksi sisällisettä
armotta, minä tulin turhamaiseksi, pintapuoliseksi ihmiseksi, joka
tyydyin ulkonaiseen loistoon, ainoastaan varjovaloon, mikä kerran
valheellisella häpeällä särki oman sieluni rauhan. Sanalla sanoen,
se oli rakkautenne minuun, vikojeni kärsiminen, se oli se
epäjumaloitseminen, jonka esineeksi minä tulin, joka vaikutti etten
tahtonut olla se mikä olin, en tahtonut olla puulusikka, vaan
välttämättömästi hopealusikka, niinkun veljeni sanoi. Oi, hänellä oli
oikeus: minulla on ollut lyijy sydämessä koko ajan, näkyäkseni siksi
mikä en ollut. Nyt on lyijy poissa, mamma," lisäsi hän ja ojensi
kätensä äitillensä, "nyt on lyijy poissa."
"Jumala olkoon kiitetty, Annette kulta, kun olet taas onnellinen!"
"Sen on minulle Dora opettanut; sillä minä, samoin kuin se, en ole
aiottu olemaan kaunis nukke, vaan ihmislapsi, joka ei pidä itseään ylen
hyvänä tekemään työtä ja joka tyytyy vähään. Sellainen olen nyt,
Jumalan kiitos!"
Kirje reivi Konrad M:ltä luutnantti Hjalmarille.
Tukholmissa tammikuulla.
Kunnon ystävä!
Eilispäivän valtaneuvostossa nimitettiin ensimäinen luutnantti N:n
rykmentissä Kustaa Hjalmar katteiniksi. Toivotan onnea korkeimmasti,
varsinkin kun minä luulen että sinä otat pohjoismetsän komppanian,
tullaksesi Joutsenveden läheisyyteen, tahi miksi nimitetään se
suolätäkkö, jonka sinä kerroit niin erinomaiseksi pienen harmaan
tupansa kanssa rannalla.
Välistä on tosiaankin vastus olla hyvänluotoinen ihminen; useasti
tullaan samaan asemaan kuin silloin, kun
Moovitsi sai kaikki laittaa,
Tuoda lamput, leivät taittaa,
Käydä ruumiin edellä.
Kun sinä, kunnon ystävä, olit luonani, huomasin minä sinusta että oli
joku koukku, joka ei tahtonut päästää. Vieläpä sisareni häissäkin teit
ikäväksi ympäristösi, ja sittemmin en tiedä mitä sinulle on tapahtunut.
Mutta sinä muistat hyvin kun ilo kuohui korkeimallaan katossa ja
tanssimusiiki kaikui kautta kerroksien ja lasia kilistettiin -- silloin
sinä olit kadonnut. Minä etsin sinua, ja sinä olit vetäytynyt
hyljättyyn kamariin, jossa, muutamain saalien, jotka riippuivat
tuoleilla, ja mamman rakkikoiran seurassa, joka oli ottanut siellä
sijansa sohvalla, istuit ja mietiskelit. Minun tultuani tahdoit välttää
silmäyksiäni, ja minä luulen että herra silloinen luutnantti itki. Minä
en mitään sanonut, mutta minä aloin huomata syyn. Jos sinä olisit
istunut linnankanslian perähuoneessa ja näyttäytynyt kuin pyhä
Magdaleena, niin olisin minä ymmärtänyt sinun olleesi jonkinlaisessa
vaarassa karhuin seassa; jos sinä olisit ollut jossain hautajaisissa ja
itkenyt, olisi se ollut säädyllistä ja tilaisuuteen sopivata; mutta
häissä itkeminen todistaa minulle selkeästi että silloinen luutnantti,
nykyään katteini Pohjoismetsän komppaniassa, oli kärsinyt häviön pyhän
avioliiton asiassa, ja nyt minulla on selvite. Odotas vaan, ajattelin
minä, kyllä minä sen asian selvitän; sillä minä tiedän esineen; olinhan
itse koettanut mitä voin, tehdäkseni sinulle vähän harmia.
Totisesti, veli Hjalmar, minä nuhtelin omaatuntoani ja ajattelin:
oletkos nyt, ajattelematon ihminen tunkeutunut puun ja kuoren väliin --
sillä taisihan olla mahdollista että tyttö rakastui minuun -- sen
mahdat sinä kernaasti tunnustaa? Minä vaivasin niin paljon itseäni,
ettei ainakaan ollut minun vikani, ettei niin tapahtunut. Niin hurjia
on ennenkin nähty.
Mistä nyt alkaisin?
Niin, tällä tavalla.
Tultuani tänne kävin kamreerin rouvaa tervehtimässä. Siellä on kaikki
muuttunut, huone on myyty ja molemmilla naisilla, rouvalla ja
lemmikilläsi, on ainoastaan kolme kamaria, yksi piika eikä yhtään
palvelijaa.
Se mahtoi olla lemmon juttu, joka teki ne köyhäksi; vähävaraiselta
siellä näytti, vaikka somalta ja mukavalta.
Annette on näköisensä -- ei, ei aivan niin, hän on ihanampi kuin ennen.
Tiedätkös, nyt ei minulla ollut rohkeutta hyväillä tuota tyttöä, sillä
nyt minä häntä kunnioitan ja katson hänen ylen hyväksi olemaan minun
leikkinukkenani. Niin ei ollut ennen mutta se oli, totta puhuen, hänen
oma vikansa. Älä sitä pahaksu, sillä hän on nyt toinen ihminen,
kokonaan toinen. Koettamatta millään lailla pitäytyä välimatkalla, joka
on tapa, eikä suinkaan vähin, keimailemisen suuressa tieteessä,
pitäytyin minä matkan päässä; se tahtoo sanoa, minä tunsin itsessäni
ettei ole sovelias lörpötellä entisiä tyhmyyksiä hänelle, ja mahdat
uskoa, minä puhuin vaan järkeä.
Mutta, veljeni -- hän kantaa kihlasormusta ja on kihloissa -- asessori
Svaningin kanssa.
Minä en ymmärrä ihmistä, Svaningia nimittäin, mitä hän huolii tytöstä
sittekuin hänellä ei ole rahaa; sillä ei hän voi rakastaa niinkuin me
toiset älyttömät ihmiset. Eikä hän näytä enemmän kuin Annettekaan
pitävän mitään kiirutta, ja kun he kohtaavat toisiansa -- hän tuli
sinne minun siellä ollessani -- ei taida huomata muuta kuin että he
ovat helkkarin haitaksi toisillensa.
Minä olen varma ettei siitä tule mitään.
No, niin se tervehdys oli lopussa.
Neljäntoista päivän perästä olin minä taas siellä, sillä rouva pyysi
minun tulemaan. Silloin istui siellä muuan sievä tyttö, joka esitettiin
minulle mamseli Bernhardin nimellä. Iloinen ihminen, mutta ei enkeli,
sellainen kuin sinun lemmittysi, entinen, piti sanomani. Tuo manseli
rupesi yhtäkkiä puhumaan sinusta. Annette punastui.
Hyvä, ajattelin minä.
Hän, nimittäin vieras, kysyi missä sinä olet, miten voit, oletko
kihloissa, nainut, kuollut eli haudattu. Viimeiseen kysymykseen
vastasin minä luonnollisesti jaa, kun olet hautautunut Lapinmaahan ja
näytät kuolleeksi: mutta kysymykseen kihlauksesta y.m. kaikui _ei_.
Annette koetti keskeyttää keskustelua toisilla aineilla; mutta tuo
pieni nykeränenänen ystävä ei tahtonut kuulla sillä korvalla, vaan
pitkitti. Minä puhuin että sinun piti ylenemän katteiniksi.
"Vai niin," sanoi nykänenä, "sitten hän ei tarvitse olla velassa
vaimollensa eikä voida epäillä kosivan rahoja, jos hän ilmoittautuu
tytön luona, jolla on ainoastaan vähän varoja."
Annette kääntyi pois -- se naula veti.
Pikku tylppänenä näytti päättäneen ottaakseen kerrassaan selkoa sinusta
ja pitkitti kauan keskustelua, niin että minä arvelin synniksi sinun
tytöstäsi -- entisestä nimittäin.
Lakkaamaton sinua tutkimisensa mahtoi kuitenkin vihdoin saattaa
Annetten pelkäämään, että noin hyväntahtoinen ihminen uskoisi minulle
koko rakkaushistorian -- miten se on koossa -- sillä kerrassaan
heittäytyi hän keskusteluun ja löi ales sulkulaudan näin nenäkkäällä
kysymyksellä:
"Dora kulta, onko sulhasesi tullut?"
Dora joutui hämille että näin, kun hänen tarkoituksensa oli varmasti
jälleen yhdistää kaksi rakastavaa (aivan sama asia, jonka minä olen
ottanut tässä kirjeessä ajaakseni), täytyi ryhtyä omiin asioihinsa.
Tapahtui samoin kuin tuolle, hyvänluontoiselle R:lle, joka oli
auttavainen, vaikka omat varansa eivät läheskään olleet loistavat. Kun
hän muuanna päivänä, hankkiakseen eräälle ystävällensä lainaa,
mielellänsä kulki pitkin katuja, tavatakseen jotakuta laupiasta
samaritania, kohtasi häntä paraassa vauhdissa ilmoitus omasta velasta.
Se on harmillista kun niin käy, tahtoessa toiselle olla avullinen.
No, enemmän.
Niin, Dora masentui paikalla ja kertoi ettei Rauhanen luultavasti tule
isoon aikaan, että hän rakensi ja sisusti, ja niin edespäin.
Annette ymmärsi pitää ystävänsä aineesen kiintyneenä, ja niin sain
minä tietää että Rauhanen, joka on pappismies, asuu naapurissasi
siellä ylhäällä Norrlannissa, joka kuitenkaan ei estä häntä asumasta
neljä- eli viisikymmentä penikulmaa sinusta kaukana. Siinä hauskassa
maassa häviää kaikki välimatkat.
No niin, me saimme tietää että siniset tapetit tulevat vierashuoneesen
ja viheriäiset sänkykamariin, ja että Rauhanen itse maalaa ja on
kaikissa apuna; että siellä ovat kaksinkertaiset multahirret, ja, jos
oikein muistan, tuohia ja savitäytettä välissä; sillä Doran päästyä
aineesensa saimme tietää koko joukon asioita.
Vaan kylläksi siitä asiasta. Mitä minun piti sanoman sinulle on että
Annette rakastaa vielä sinua, ja jos oikein ymmärrän hartaammin,
sydämellisemmin kuin ennen -- ettei hänellä ole, Jumal' armahda,
"yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista," mutta on myös menettänyt kaikki
ne eljeet, jotka hän omisti saadessaan aina tahtonsa esille ja
ollessaan rikas ja kaunis -- nyt ei hän ole kaunis, vaan ihana --
kaunis merkitsee ainoastaan muodon täydellisyyttä, mutta ihana tahtoo
sanoa että jotain jumalallista hohtaa lävitse. Vielä on kerrottavana
ettei hän voi kärsiä sulhaistansa ja että hän näyttää harmilliselta
koko kihlauksesta -- se tahtoo sanoa, kunnia pitänee heitä yhdessä. He
ovat, niinpä niin, kummin puolin ylen tarkkaluontoisia, etteivät
asianmukaisesti tee toisiaan onnettomaksi. Nyt voit itse nähdä mitä
sinun on tehtävänä. Kaksintaistelu asessorin kanssa ja hänen
tappamisensa ei ole urhoollista eikä varsinkaan saata onnelliseen
loppuun; sillä laki on kyllä tyhmä kieltämään kansan surmaamasta
kilpakosijatansa, mikä vanhaan hyvään aikaan oli aivan oivallinen
keino, jos ei vaan osunut joutua itse murhatuksi.
Mutta tule tänne; puhu tytön kanssa ja juttele järkeä, niin että hän
aivan mutkattomasti purkaa naimatuumansa; ja minä puolestani tekeyn
tutuksi tuon kunnioitettavan sulhaisen kanssa ja saan hänen lopettamaan
itsensä epätoivosta. Minä olen hänen nähnyt useasti hänen ylhäisyytensä
setäni luona, jossa hän on uskollinen kunnia-tervehtäjä. Ukko antaa
arvon hänelle, niin paljon minä tiedän, sillä mies pitäisi oleman aivan
kunnollinen ja arvon ansaitseva. Mutta, huomaathan, jos se on sadan
pankkoseteli tahi lappu halpaa harmaata paperia, mikä joutuu pianon
kieliin, niin sorisee se yhtä kauhistavasti.
Anna nyt tieto itsestäsi ja puhu totta. Annette on kipeä, kovasti kipeä
-- eikä kukaan muu kuin hän. Minä, joka saatoin toin sinulle
mielipahaa, tahdon sovittaa erhetykseni, vaikka tunto on puhdas -- minä
en ole sinua pois ahdistanut.
Tämä tunnustus osoittaa ystävyyteni jalouden.
Minä olen varova kenraali -- siksi tulen luultavasti ajalle ja täydyn
harjoitella itseäni, silla kenraalien pitää olla myös tarvittaissa
valtaviisaita. Minä sanon sinulle kaikki mitä voin saada tietää, ja
toimitan asiasi niin hyvin, jos ei paremmin kuin sinä itse.
Sinun Konrad M.
Tukholmissa Helmikuulla.
Voidaan silloin sanoa: kun rakennus on kauan sisästä palanut, valkea
syöksyy ulos yht'aikaa kaikista ikkunoista.
Katsos nyt! Enkö minä sitä tietänyt? Vai niin, sinä olet tosiaankin
onnettomin kaikista ihmisistä. Se on siis onnettomuus kun pääsee
komppanian päälliköksi ja saa kauniin virkatalon, sillä sotaneuvostossa
kerrottiin että se rakettiin uudesta kolme vuotta sitten, tuo
virkatalo, jonka nimi on (odotas, minä kirjoitin sen paperilappuun)
jonka nimi on Honkala.
Se on erinomaista, sillä saman nimen mainitsi pikku nykänenä
viisitoista kertaa, ja et sinä siis taidakkaan tulla viiden kymmenen
penikulman päähän ystävästäsi Rauhasesta, pappismiehestä, joka itse
maalaa huoneensa, vaikka sinä luonnollisesi et mitään puhunut siitä
asiasta.
Nyt on siis puhe vaan asessorista.
Minä olen varmasti vakuutettu että asessorimme oikeasta kosi
saadaksensa rahoja; nyt ei ole siellä mitään saatavana, sillä muuan
köyhä raukka, joka lienee koulumestari, on saanut muka enimmät, mutta
antanut pois suurimman osan ja perustan apurahastoja Upsalassa ja
Lundissa, ja niin edespäin -- sillä siitä asiasta ei ole minulla
oikeata selkoa.
Siinä on kyllä että Annette ei ole rikas, vaan tyttö, joka on
varallinen komppanian päällikön kosittavaksi, tarvitsematta hänen tahi
jonkun muun uskoa että se on tapahtunut rahain tähden. Se on sellaista,
jota minä pidän tärkeänä, koska tuo pieni ihminen puhui jollain
pontevuudella siitä onnesta, kun miehellä on niin paljon ja tytöllä
niin vähän, ettei voi epäillä itsekkäitä laskuja. Sellainen side lienee
ollut herrasväen välillä.
Kun minä kuitenkin olen vakuutettu, ettei rakkaus vaan mietintö sitonut
liittoa asessorin ja Annetten välille (vaikk'en minä voi käsittää
häntä), vaan katson sen hänen entisen elämänsä kaunistukseksi, niin teen
minä kokeen.
Minä pitkitän huomenna.
Päivä sen jälkeen.
Eilen illalla olin minä hänen ylhäisyytensä enoni luona. Minä tapasin
ukon yksinänsä.
Oi! hän on rakastettava ukko, vaikka vanhan maailman, ja ihminen, joka
kauhean mielellänsä tahtoisi hypistellä ajan osoitinta pari sataa
vuotta takaisin. Hän on historioitsia, ja kaikki historian sisällys
paistaa vanhukselle hurmaavassa valossa, joka vaikuttaa että hän näkee
vanhan ajan hyvät puolet, mutta ei huonoja. Silloin oli kansa
uskonnollinen, jalo, voimakas, sanoo hän, mutta mikä se nyt on? Minä
olen väitellyt hänen kanssansa, sillä minä luulen että se on oikein
hyvä tähän aikaan.
Mutta kylliksi jo vanhasta enosta Kalle Abraham, niinkuin hän sanotaan
suvussa. Tuo Kalle Abraham on sama, joka on pikku asessorista pitänyt
murhetta, on turvannut häntä ja auttanut häntä niin pitkälle onnen
radalla, että tuo ihmis-raukka näyttää nyt kuin vanha pergamentti;
sillä sinä voit uskoa, onnen löytäminen kustantaa kirjoitusmiehen
ruumista; jos hän voi säilyttää ruoansulatuksen ja taitaa maata, niin
hänellä on rautaluonne. No niin, minä tiedän että enoa mies miellyttää.
"Minä olen nähnyt asessori Svaningin morsiamen."
"Vai niin, hän lienee sangen arvossa pidettävä tyttö," sanoi eno.
Arvossa pidettävä? Olisi eläminen jossain toisessa vuosisadassa, että
käyttäisi tyynni kuivunutta laatusanaa.
"Niin, hän on herttainen, kunnioitettava tyttö; mutta köyhä."
"Oikein, minä olen kuullut Svaningin kertovan, että äiti jonkun
varomattomuuden kautta hävitti suuren osan."
"On sääli Svaningia," sanoin minä ja sitä en valhetellut; "sillä jos
saa tytön, joka on toiseen rakastunut, ei ole paljon parempi
onnettomuutta."
"Miten niin?"
"Niin," aloin minä, "tietysti hän toivoi saavansa rahoja, mutta siinä
hän pettyi. Hän olisi kyllä peruuttanut tuon onnettoman yhdistyksen,
jos ei kunniansa häntä estäisi."
"Siinä tekee hän oikein," sanoi eno Kalle Abraham, "sillä katsos, hän
on vanhasta maailmasta."
"Ei näyttänyt olevan mitään sydämellistä yhteyttä heidän välillänsä.
Sekä hän että tyttö nähtävästi katuivat kihlausta, mutta siihen
sitoutaan molemmin puolin."
"Jos et sinä olisi kihloissa," hymyili ukko, "ja kun minä näen liiaksi
ihastuneesi, niin näyttää kuin sinulla itselläsi olisi tuumia."
Minä punastuin, sillä minulla oli tosiaankin tuuma, vaikka ei itseäni
varten.
"Kuitenkin," toisti ukko, "tahdon puhua Svaningin kanssa; ja jos se on
selvä että he tekevät toisensa onnettomaksi, ja varsinkin jos hänen
asiansa kärsisi -- sillä siten voi hänen virkatiensä sulkeutua -- niin
tarvitsee niiden suostua ystävällisesti tekemään takaperoiset."
Näetkös nyt, enkö minä ole valtavälittäjä? Saadaan nähdä miten se
selviää.
"Minä en käsitä Svaningia," sanoi eno keskustelun ajalla; "minä en
käsitä häntä; mutta hän ei ole ollut tähän aikaan itsensä lainen ja on
silloin tällöin näyttänyt nuoruuden ajattelemattomuuksia -- nyt minä
muistan sen -- puhunut kihlauksista, niinkuin kummin puolinen mietintö
on muodostanut, mutta järki ei hyväksy, ja niin edespäin."
"Kaiken johdon mukaan huomaa hän olevansa sellaisessa tilassa," sanoin
minä.
Nyt näet mitä minä olen tehnyt, mutta enempää en voi tehdä; sillä mennä
naimiseen tytön kanssa, ainoa mikä näyttää olevan jälillä, minä en voi,
koska, niinkuin tiedät, minä olen jo sitoutunut. Siis täytyy sinun
tulla tänne ales, vaikka rakastetun näkö "lävistää" herra katteinin ja
komppaniapäällikön hellän sydämen. Niin sinä itse sanot. Mutta,
niinkuin sanottu on, sinä et hyväksynyt minun edellistä kirjettäni, ja
tästä tulet kenties vallan neuvottomaksi; mutta siitä minä en pidä
väliä, vaan tahdon suurimmalla mielihyvällä olla marssalkkina häissä.
Ystäväsi Konrad.