HUOLIA.

Asessori ei saanut enää koskaan tulla Annetten luo, vaikka tämä

alkoikin olla ylhäällä. Kuin lapsi joka opettelee kävelemään, tuki hän

itseään huonekaluista ja uskalsi lattialle; mutta hän hymyili ollessaan

vähällä kompastua, ja iloitsi kovasti, kun hänen onnistui päästä

ikkunan ääreen ja nyökätä kiitokset kapteenin rouvalle kimpuista

kukkia, jotka Löfstedt oli noutanut Söderin puutarhurilta.

Mutta samassa määrin kuin Annette parantui, samassa määrin näytti

kamreerin rouvan ilo häipyvän ja vaihtuvan rauhattomuuteen. Hän ei

ollut enää sisällä Annetten luona yhtä paljon kuin ennen, mutta jotakin

ikävää täytyi esteen olla, sillä hyvällä äidillä ei ollut hetkenkään

rauhaa sinne tullessaan.

"Mutta hyvä, jalo mammani," sanoi asessori, joka kamreerin rouvan

sisimmässä huoneessa istui hautautuneena paperilappujen sekaan. "Mutta

jalo mammani, teidän väitteenne on aivan liian tunnontarkka. Muistakaa,

hän oli kuolemaisillaan, hän tiesi tuskin mitä sanoi; ja te olette

aiheuttaneet tilanteen itse. Voi, jospa mamma olisi kysynyt minulta."

"Mutta mitä tuli minun tehdä? Eikö minun tullut totella mieheni

viimeistä toivomusta, tuliko minun rikkoa se lupaus, jonka annoin

hänelle hänen viimeisenä hetkenään?"

"Varjelkoon ei, mutta..."

"Ei, rakas Svaning, minä kirjoitin niinkuin hän oli pyytänyt minua

kirjoittamaan, minä kirjoitin ja sanoin, ettei autuas mieheni tahtonut

jättää jälkeensä ainoatakaan, joka oli häneen tyytymätön, sanoin

tietäväni, että ainut lähempi sukulainen, jonka ehkä tarvitsisi jakaa

perintö, eli köyhissä olosuhteissa ja hänellä oli useita lapsia;

sanoin, että olin halukas jättämään sen, mitä he pitäisivät

kohtuullisena, mutta muistutin heitä siitä, että lainvoimainen tuomio

teki siitä kaikesta meidän omaisuuttamme."

"Ja he vastasivat?" kysyi asessori jännittyneen tarkkaavaisena.

"Niin, tuo siveä väki pyysi minun määräämään summan. Minä esitin niille

kymmenen tuhatta riksiä, jonka Miller vainaja sanoi mahdollisesti, jos

valvominen olisi tapahtunut, voivan tulla heille sivuperintönä."

"Ja he?"

"Selittivät tyytyvänsä; sillä ne voivat nyt hyvin eivätkä taistele

köyhyyden kanssa. Hän on kunniallinen ihminen, tuo hyvä Lindner,

vaikk'ei hän ole juuri milloinkaan ymmärtänyt koota rahoja. Mieheni

tahtoi niitä lähestyä, mutta niin kauan kuin Lindnerin vanha setä, ahne

ja voiton haluinen, eli, ei hän tutustunut, sillä rahat olisivat

langenneet silloin hänelle ... ja Lindner ei olisi saanut mitään."

"Kuitenkin huomaamme ettei saa karhua herättää sen maatessa. Mamman

jalomielisyys on nyt herättänyt koko joukon sukulaisia. Jumala tietää

paraiten mistä ne ovat tulleet, mutta ne kuuluvat kaikki tuhansien

sivuhaarain ja oksain kautta tuohon jaloon Sidenkronan perheesen

päärynä silmikolla."

"Mutta onko se todella mitään?"

"On, valitettavasti, mamma kulta! Minä olen kuulustanut

ritarihuoneessa, ja on tosiaankin kaksi Sidenkronaa eli oikeammin on

löydetty, nimittäin Jojakim Sidenkrona Pietarinhaasta ja Pekka

Sidenkrona Lappasalmelta, niinmuodoin suomalaista sukua. Pappa vainaa

oli viimeisen suvun jälkeläinen, mutta toisilla on tosiaankin oikeus

puolellansa."

"Onko niillä oikeus puolellansa?"

"On, mamma, minä tarkoitan lain kuollutta kirjainta; mutta löytyy

korkeampi oikeus, paitsi sitä on koko tuo kunnioitettava suku vaan

roskaväkeä."

"Niillä on siis laki puolellansa?"

"On, mamma, hyvä mammani, mutta sillä ovat hyvät puolensa, kun vaan

saamme aikaa. Mammalla on varoja pitkittää käräjöimistä elinaikansa, ja

kyllä minä taidan sitä jatkaa minun ja Annetten ikäkauden."

Tuo hyvä mummo vetäytyi takaperin niinkuin käärme olisi häntä pistänyt.

"Onko oikein niin tehdä?" kysyi hän.

"Oikein? Hm, mikä on siis ihmisen varsinainen oikeus perinnön

vaatimuksessa. Palkinto, hyvä mamma, on meillä oikeus saada omasta

työstämme; mutta perintö on saanti paitsi minkäänlaisen oman ansion

vaikutuksetta, on jonkinlaatuinen arpajaisvoitto, jonka yksi voi

yhtähyvin voittaa kuin toinen. Mutta laillista se on, sekä heidän

vakuutuksensa että..."

"Mutta jos me venytämme lainkäyntiä ikuisiin aikoihin, jos me hävitämme

ne, heidän hakiessansa laillista oikeutta?"

Asessori kohotti olkapäitänsä ja sanoi: "Sekin on laillista. Laki

myöntää pitkityksen; mutta se maksaa luonnollisesti rahoja, vaan sillä

aikaa ne köyhtyvät, ja niin tulee sovinto mahdolliseksi."

"Lindner on läheisin perillinen."

"Niin, mutta kun hän on ilmoittanut tyytyvänsä kymmeneen tuhanteen

riksiin, on hänen puhevaltansa lopussa. Mutta kun tuo kymmenen tuhatta,

hyvä mamma, on ainoastaan vähä osa perinnöstä, on toisilla sukulaisilla

oikeus vaatia loppu, sillä Lindnerillä ei ole heidän valtakirjaansa

mennä mihinkään sopimukseen."

"Mutta jos Lindner ei suostuisi minkäänlaiseen sovintoon."

"Silloin hän voi ottaa kaikki ja toiset eivät saisi mitään, sillä

Lindnerillä on suuri lapsilauma, niin olen kuullut."

Kamreerin rouva, jonka rehellinen sydän vihasi vilppiä vaikka se

ilmestyisi kauniissakin muodossa, haki paperein seasta Lindner'in

ystävällisen kirjeen, lähetetty Teljestä muuan kuukausi sitten. "Tässä

on Lindnerin kuitti," virkkoi hän, "hän on oikea perillinen, hänen

pitäisi saaman kaikki."

"Niinpä kyllä, jos mies ei olisi ollut yksinkertainen, mutta hän taitaa

olla säyseä eläin, tuo maisteri Lindner."

"Minä luulen niin; hän ymmärtää lakia yhtä vähän kuin minä."

"Mutta toiset ymmärtävät sitä paremmin; niistä on moni rikas, ja heidän

vaatimuksensa ovat kireimmät."

"Onko Lindnerillä täysi perintövalta omaisuuteensa?"

"Onpa niinkin! Jos minä olisin heti tietänyt, olisi pappa vainaja

testamentin verosta lahjoittanut lämpösin käsin kaikki Annettelle,

eroittaen pois myydyn talon; sillä pääomat ovat irtain omaisuus ja

voidaan hukata, lahjoittaa, tahi miten mielitään, mutta testamentin

tehtyä ja laillistettua ei asia ole autettavissa. Jos se ei olisi

raastuan oikeuden pöytäkirjoissa, voisi sen tehdä mitättömäksi..."

"Ei herra _asessori_," sanoi rouva ja nousi kopeasti ylös, "mieheni

tahtoa en suinkaan riko, vaikka kerjäisin. -- Tee oikein ... minä en

tiedä jos se on oikein, vaikka asiamieheni niin sanoi; niin puhui

mieheni viimeisillänsä -- tee oikein minun tähteni."

"Erinomaista kun hän ei sitä ajatellut terveytensä päivinä."

"Hän selitti senkin," toisti rouva, "ei yhtään tahraa ole miehessäni.

Hän ei ollut lakimies, mutta alkoi viimeisinä aikoina tutkia lakia,

joka huvitti häntä. Muuan sana, jonka joku hänen ystävistään lausui,

herätti hänen huomionsa, ja ... ja siitä syystä hän ei tahtonut tehdä

testamenttia, tarvittiin teidän suostuttamistaitonne ja hänen

rakkautensa minuun ja Annetteen voittomaan hänen vastenmielisyyttänsä;

mutta se on arvoton paperi, sanoi hän minulle, jos jollain toisella on

parempi oikeus."

"Niin, hyvä mammani, toiveet ovat tosiaankin jotenkin synkät, mutta ne

selviävät jos ei muutoin niin viivyttämisen kautta."

Kamreerin rouva meni sisään tyttärensä luokse, ja hänen synkeä

katsantonsa ei johtunut omaisuutensa vaarassa olemisesta, vaan siitä

että hänen petti ihminen, jota hän uskoi enemmän kuin omia ajatuksiaan.

Ja nyt hän näki miten hän kiinnitti Annetten siihen ihmiseen ja repi

siteen, jonka rakkaus oli pyhittänyt. Hänen ankaran käsityksensä mukaan

ei kihlausta voitu rikkoa, tekemättä todellista rikosta. Lupaus oli

annettu Jumalan edessä, samoin kuin hän antoi miehelleen hänen

viimeisillä hetkillänsä.

Hyvälle mummolle oli kiusallista nähdessään Annetten kirkastuneet

kasvot, miten ilo säteili hänen silmistänsä, kun puhui Hjalmarin

viattomuudesta. "Ja kun jälleen," mietti äiti, "käsität lupauksesi

merkityksen, silloin et voi, et saa sitä murtaa ... mutta oi, jos sinä

sen taitaisit, Svaning ei ole ansiollinen nimittämään sinua

puolisoksensa."

Rouva, saatuaan useain keskusteluin kautta valoa sekaantuneesta

asiasta, antoi muuanna kauniina päivänä valjastaa vaununsa ja tuli

Annetten luokse.

Vanhuksen kasvot olivat tyynet, vakavat, mutta kuitenkin tavallista

valoisammat.

"Minä matkustan pois tänään, kenties viivyn huomiseen asti," sanoi hän

Annettelle; "Dora ja katteinin rouva jää luoksesi, minä olen puhunut

niiden molempain kanssa."

"Minne mamma matkustaa?"

"Maalle, lapseni, eräässä tehtävässä, jonka pappa jätti minulle ja jota

minä olen viivyttänyt ylen kauan."

"Matkustakaa Jumalan nimessä, mamma!" kuiskasi tyttö ja suuteli äitinsä

kättä.

Rouva sulki hänen syliinsä ja sanoi: "Lapsi, lapsi! Sinä et kadu minun

tekoani."

"En milloinkaan, en milloinkaan, rakas mamma; minä näen teidän

silmistänne että se on jalo teko. Niin näytitte silloin kuin otitte

minun ... ja silloin kun kerta juuri kuin nyt otitte minun syliinne,

suutelitte otsaani ja sanoitte: sinä olet todella minun tyttäreni,

silloin katsoitte niin päälleni ... mutta ei milloinkaan sitten

ennenkuin nyt. Jumala olkoon kanssanne mamma, matkustakaa hänen

nimessänsä."

Hyvä mummo erkani hiljaa, ja vaunuin istuttuaan heitti hän vielä

Annetteen silmäyksen.

Hän seisoi ikkunan ääressä ja nyökkäsi ja liikutti huuliansa. Sanoja ei

kuulunut, mutta äiti tunsi että tyttö sanoi; "matkustakaa Jumalan

kanssa, mamma, Jumala siunatkoon teitä."

"Minä en tiedä miten se tulee," sanoi Annette Doralle, joka tuli heti

nähtyään kamreerin rouvan vaunujen pois pyörivän, "minä en ymmärrä,

Dora, mutta mamman matkustaminen ilahuttaa minua; minä tunnen itseni

köykäiseksi kuin leivonen ja luulen leijailevani laulussa ja ilossa.

Oi, Dora, minä en tiedä miten se tulee."

"Sinä olet koko ajan ollut niin iloinen."

"Ei, ei! Ei se ole mitään kuin nyt ... nyt, oi nyt! Vaan miten se voi

olla?

"No, tiedätkös mitä?" alkoi Dora, "minua oikein haittaa Rauhanen, hän

tulee aikaisin ja myöhään ja..."

"Vai niin, oletko todella?"

"Niin, todella."

"Mutta jos..."

"No ei, älä nyt alota sinun historijoinesi."

"Mutta minä sanon _jos_."

"Vaan minä sanon _mutta_."

"Mitä?"

"Mutta, sanon minä, jos hän kosii, niinkuin sinä luulet, niin olen minä

ylen viisas."

"Viisas?"

"Niin, viisas. Jäisikö mamma yksinänsä? Voipiko apulaispappi ruokkia

vaimoa ja hänen äitiänsä?"

"Ei, se näyttää liian tukalasta."

"No, ja siis?"

"Siis sanot sinä luonnollisesti ei, se on ymmärrettävä," sanoi Annette

ilkullisesti nauraen; "sillä viisas tyttö laskee aina näin: minä

tarvitsen neljä leiviskää voita, viisitoista markkaa leiviskästä, neljä

kertaa viisitoista on kuusikymmentä; siis kuusikymmentä."

"Ole nyt vaiti, Annette kulta."

"Kuusi tynnyriä rukiita, viisikolmatta markkaa tynnyri tekee sata

viisikymmentä, yhteensä kaksisataa kymmenen. Kahvia ja sokuria..."

"Ei, hiljaa nyt."

"Ei -- ei, viisas tyttö ajattelee vielä: mamma tarvitsee kahvia

aamulla, kupillinen kymmenenpenniä, ja jälkeen puolenpäivän,

kymmenenpenniä, ja pikku lisätippa, puolitoista kupillista, niukasti

laskettu..."

"Mutta mihin se menee?"

"Niin, Dora kulta, se todistaa että viisas tyttö opetteleikse _qvatuor

species_ ja sitten laskee kaikki hyvin tarkasti, ja saatuaan numerot

järjestykseen kääntyy hän rakastettunsa puoleen ja kysyy: onko sinulla

kolmesataa viisiseitsemättä riksiä pankossa, sillä vähemmällä määrällä

ei käy laatuun; ja jos hän vastaa _kolmesataa_, antaa viisas tyttö

hänelle rukkaset, siitä kun puuttuu viisiseitsemättä riksiä."

"Minä olen kuullut koko saarnan, enkä taida huomata muuta kuin että se

on aivan viisaasti ettei tee itseänsä ... ei, se voi olla sama, mutta

äitiänsä onnettomaksi."

"Mutta, Dora kulta, sinä rakastat papiksi aikovaa?"

"Sinun kanssasi ei voi puhua vakavasti, muutoin olisi minulla jotain

sanottavaa."

"No, puhu!"

"Niin, näetkös, hän on kosinut."

"Siinä sen näet!"

"Niin, mutta minä harmistuin."

"Miksi siis?"

"Herra Jumala," toisti Dora, ja suuret, kirkkaat kyyneleet välkkyivät

silmissä. "Herra Jumala, minä suosin tuota alhaista ihmistä, mutta hän

ei voi ottaa mammaa kanssansa apupapin palkalle eli kappalaispapin

virkataloon ... me laskimme, me."

"Mutta sinä et miettinyt pientä pää-omaa, jonka suljit pois

laskuistasi," sanoi Annette vakaasti ja hellästi, "kuules, Dora kulta,

miten paljon luulet Jumalan siunauksen tekevän huoneessa?"

Dora katsoi ylös, se ikäänkuin kummastutti häntä, ettei hän aavistanut

noita varoja.

"Jumalan siunaus... Sinä sanot jotain, mamma voi siis meitä seurata.

Neljätoista tynnyriä jyviä, vähäinen virkatalo ... ja Jumalan siunaus,

kyllä se riittää; niin, nyt minä sen käsitän."

"No se on hyvä, Jumala siunatkoon sinua, Dora, Jumala auttakoon teitä

molempia! Mutta mitä sanoo äitisi?"

"Se käy laatuun, hän on yhtä paljon ihastunut Rauhaseen kuin sinun

äitisi asessoriin. Miehillä on kuitenkin kyky miellyttää mammoja, niin

että jos me tytöt emme ajattelisi itseämme kävisi ehkä nurinpäin."

"Niin, siltä se näyttää," huokasi Annette.

"Tiedätkös mitä minä olen aina huomannut?"

"Niin, huomaatkos, kun mammat hankkivat naimista, menee se aina

takaperin; ne arvelevat kuin avioliitto olisi arpajaiset ja joka

koettaa laskea numeroja, petaa itsensä köyhäksi; sillä eihän siinä ole

muu kuin mammojen kokemus, joka pilaa kaikki."

"Sinä saatat olla oikeassa."

"Kuules nyt, kokemus ei ole mitään muuta kuin kokemuksesta solmittuja

pätkiä ... koko elämän yhteen solmittuja tutkaimia ... ja sitten

tahtovat sovittaa vanhaa uuteen kankaasen, hienoa kuin silkkiharja, ja

niin repeää se jokaisesta solmusta, jotka mamma liitti muinoin. Aikansa

tulee jokaiselle laittaa kaikki katkenneet langat kuntoon, solmita itse

tutkaimensa."

"Onko äitisi tullut kokemuksilla?"

"Onpa niinkin vähän, hän on ihastunut Rauhaseen, mutta arvelee että

hänen pitäisi hakea itsensä kaupunkiin."

"Miksikä niin. Se oli..."

"Ihmeellinen aate, eikö todella? Niin, huomaas nyt, kun pappa vainaja

hävisi maanviljelyksessä, se tahtoo sanoa maalla, niin pitäisi kaikkein

ihmisten asua kaupungissa, sillä siellä olisi papalle käynyt paremmin."

"Mutta miten sitten kävisi talonpoikain kanssa? Niiden on jotenkin

hankala..."

"Asua kaupungissa, aivan oikein, samaten minäkin sanoin, mutta, katsos,

mammalla on kokemuksensa ja sen kanssa ei kukaan tule toimeen."

"Mutta enempää hän ei tahdo lyödä kankaan sisään?"

"Ei, ei. Mamma on kehoittanut minun ottamaan mainitun henkilön, vaikka

hän maallakin asuisi; ja tiedätkös, tahtoisin saada hänen, kun vaan

olisin selvillä ettei huonosti kävisi."

"Mutta sinä nyt tiedät pääoman," sanoi Annette; "kaikki käy hyvin,

sillä raamattu sanoo: Herran siunaus rakentaa puoli huonetta."

"Niinpä, niin!... Ahaa, näetkös, tuolla hän istuu mamman luona ikkunan

vieressä, nyt saat hänen nähdä."

Dora nyökkäsi ja ikäänkuin esitti ystävänsä, ja rakastaja kumarsi

syvästi ja näytti sydämellisesti iloiselta, sillä Doran rukkaskori oli

varmaan niin huonosti palmikoittu, että rakkaus pilkisti jokaisen

silmukan lävitse.

* * * * *

Teljessä syntyi hälinä, kun kamreerin rouvan viheriäksi kieratut vaunut

vierivät pitkin katua ja pysähtyivät koulun luokse.

"Tuo vaunu ei ole reivin."

"On, hän on ostanut itsellensä uudet."

"Vai niin, mutta tuo vanha rouva ei ollut reivinna.

"Oli, hän oli sama."

"Ja minäkö en tuntisi reivinnaa, jonka olen nähnyt ja puhunut hänen

kanssansa tuhansia kertoja?"

Tällaiseen jankkaukseen rouvien kesken antoivat kamreerin rouvan vaunut

johtoa.

Koulumestari, maisteri Lindner istui kohtuullisessa

päivällispöydässänsä, vaunujen seisahtuessa oven eteen. Se oli suuri

pöytä, sillä hänellä itsellään oli yhdeksän lasta ja siihen lisäksi

kaksi kasvatus-koululaista, jotka oppivat kohtuullisuutta samalla kuin

latinaa ja kreikkaa. Siinä oli siis suurehko pöytä.

Kamreerin rouva astui sisälle. Hän ei ollut sitä perhettä nähnyt

milloinkaan ennen; mutta hän kohtasi pulskea-näköisen, keski-ikäisen

miehen. Hänen aikaisin harmaantuneet hiuksensa lepäsivät järjestyksessä

ja somasti, hänen kulunut koulutakkinsa näytti mukavalta, vaikka se oli

hiuki kulunut, ja erittäin valkoinen kaulaliina täytti puvun. Sama

siisteys ja somuus näkyi lapsissa ja kasvatus-oppilaissa. Ei ainoakaan

kengännauha ollut pilalla, ei yksikään käsi likainen, ei leivän

murenaista pöytäliinalla, joka lumen valkoisena lepäsi pöydälle

levitettynä ja jonka reijät -- sillä muutamia näkyi sellaisia -- olivat

huolellisesti vatien olkimatoilla peitettyinä.

Perheen isäntä ja rouvansa nousi ylös; mutta koko lapsilauma raappasi

jalallansa ja istui sitten pitkittämään ateriaansa.

Herra Lindner vei vieraansa sisimmäiseen huoneesen, joka piti

kuvaileman kaikkein pyhintä, sillä se oli varustettu lukuisilla

tauluilla, jotka somasti ladotuilla paperikehyksillä hienojen

kultareunuksien kanssa kaunistivat seiniä.

Hän katseli vierastansa kysyvästi ja osoitti pienelle sohvalle.

"Minun nimeni on Miller," sanoi kamreerin rouva. "Te tunnette nimeni?"

"Tunnen," sanoi Lindner; "tervetuloa! Tämä on minun vaimoni ja tuolla

näitte lapseni; ne tulevat pian sisälle."

"Minä tulin tänne..."

"Kuulemaan jos minä ryhdyn käräjöimään teitä vastaan; ei, sitä en tahdo

tehdä."

"Hyvä herra Lindner, tässä on teidän sovintokirjeenne takaisin, minä

teen teidän jälleen vapaaksi."

Lindner katseli paperia.

"Niin, sen minä olen kirjoittanut."

"Mutta teillä on, minä olen saanut kuulla sittemmin, enempi oikeuksia."

"Voi olla mahdollista, mutta minä olen kirjoittanut sen tieten taiten

enkä peräytä sanojani. Se olisi vahinko," lisäsi hän, "jos joukko

henkilöitä, jotka ennallaan ovat rikkaat, jakaisivat varallisuuden.

Köyhien kanssa on toisin asian laita. Paitsi sitä tulee jako-osuus

vähäpätöiseksi, sillä niitä on miten kuullut olen lähes kolmesataa

sukulaista vaimoin ja lasten kanssa. Tuskin nyt on enää ketään, joka ei

olisi sukua Sidenkronan heimon kanssa."

"Mutta onhan niillä lailliset oikeudet."

"Ei, rouvani, lailliset oikeudet ovat minun oikeuteni; mutta siinä ei

löydy mitään siveellistä oikeusperustetta, miksi minun pitäisi saada

paremmin ne rahat kuin Kiinan keisarin. Minulla ei ollut käsitystä

Sidenkronista, ennenkuin minulle selitettiin että äitini äitin isän

nimi oli Sidenkrona päärynä silmikolla, joka nyt on merkillisin kohta

missä oikeus riippuu."

"Mutta..."

"Niin muodoin olen minä ... sillä minulle on lähetetty täydellinen

sukuluettelo ... niin muodoin olen minä lähimmäinen, mutta se ei mitään

merkitse, voitte olla rauhassa minulta. Kymmentuhat-riksiin olen minä

tyytyväinen, kun minä ne saan lahjaksi; enkä minä ole milloinkaan

aikonut vihata miestänne, sillä hän voi yhtä vähän siihen, ettei ollut

suorasti etenevää sukua, kuin minä ollessani nyt niin sattumalta."

"Mutta," alkoi kamreerin rouva, "kun itse katsotte rahain jakamisen

vääräksi, niin tulee teidän auttaa minua käyttämään oikeutta sen

äärettömän perijäjoukon välillä, joka on kaikilta suunnilta kokoon

käsketty."

"Niinkuin on sanottu, niillä ei ole oikeutta saada mitään," sanoi herra

Lindner; "mutta minä hävittäisin teidän, jos ottaisin luopumukseni

takaisin."

"Hävittäisin?" Ei, herra Lindner, minulla on säästettyjä korkoja, jotka

riittävät minulle ja tyttärelleni."

"Koko asia on ilkeä; sillä todellakin on inhoittava nähdä miten

sukulais joukko kuin nälkäiset korpit heittäytyvät kullan ylitse, kun

joku toinen, heille aivan tuntematon ja väliäpitämätön henkilö, on sen

koonnut kokonaan toista tarkoitusta varten, kuin heille antaaksensa."

"Ja teidän mielestänne on siis käräjöiminen lakkautettava?"

"Niin sanotulla sovinnolla, niin."

"Miten voitte te sovittaa minun lähes kolmen sadan henkilön kanssa,

joista minä en yhtään tunne?"

"Sillä asialla on vastuksensa."

"Mutta nyt," alkoi rouva, "tunnen minä teidät, vaan en myönny teidän

kieltäymykseenne. Teillä ei ole oikeus luopua laillisesta

perinnöstänne, -- mutta te voitte sen lahjoittaa."

"Minä?"

"Niin, juuri te, herra Lindner! Puhukaamme suorasti! Minä tahdon että

te käytätte oikeuttanne."

"Erinomaista, rouvani; mutta kun niin tahdotte, perintö on minun,"

sanoi herra Lindner ja repi palasiksi luovuttamuskirjeen. "Nyt olen

rikas, vaan mitä sitte teen?"

"Se johtuu teistä."

"Teidän käytöksenne on merkillinen, rouvani," toisti herra Lindner,

"mutta minun näyttää teille kenties vielä merkillisemmältä, kenties se

on väärin, mutta minä olen suuttunut niihin ihmisiin. Tiedättekö mitä,

ne pelkäsivät enimmin että minä peruuttaisin luovutukseni, ja seuraus

siitä pelosta oli, että minulle luvattiin yhdeksän hyvää ja kahdeksan

kaunista. Yksi osa tahtoi jakaa keskenänsä, toinen antaa toisellensa

arvopapereita. Minulle on tarjottu virkoja -- kunnioittavia toimia --

ja esitetty kunniamerkkejä, kun vaan antaisin kieltäymykseni pysyä. Se

on alentavaa, tahi mitä?"

"Niin, ei se ole suora tie."

"Ei, rouvani, ei laisinkaan suora tie, vaan koreasti mutkallinen."

"Te päästätte siis minun käräjöimästä korkoja?"

Herra Lindner nauroi lempeästi ja sydämellisesti; näkyi selvästi että

tuo soma mies nauroi mielellänsä.

"Niin, katsokaamme, rouvani, jos voimme sopia, koettakaamme. Se on

kuitenkin erinomaista," lisäsi hän vakavammin, "että juuri rikkaat,

jotka eivät tarvitse saalista, ovat näyttäytyneet huolellisimmaksi

ettei se menisi pois käsistä; mutta köyhät ovat kirjoittaneet ...

luonnollisesti joukko roskaväkeä pois luettuna ... ovat anoneet vaan

laillista oikeuttansa. Tässä näette kirjeen."

Herra Lindner otti eräästä laatikosta suuren joukon säännöllisesti

kirjainjärjestykseen pantuja kirjeitä.

"Tässä esimerkiksi erään köyhän komministerin Norrlannista. Siitä minä

pidän. Kuulkaapas:

"Herrani!

"Minua on kehoitettu lisäämään erästä palkintosummaa teille, ettette

sekaantumisellanne leskirouva Milleriä vastaan riitaan pannussa

perintö-asiassa riistäisi meiltä oikeuksiamme. Mutta se on kuitenkin

selvä, että jos teillä on yksinänne oikeus perintöön, niin meillä ei

ole mitään -- ja sillä se on lopussa. Siis en minä anna yhtään apua.

Koko asia on minulle vastenmielinen, ja jos ei se olisi poikani tähden,

en olisi laisinkaan siihen sekaantunut. Kuitenkin, kun hän nyt on

täysi-ikäinen, saa hän kotiin tultuansa ja saatuaan nähdä asiakirjat

itse määrätä. Hän päättää luultavasti samoin kuin minä, ettei Herran

palvelijan ole sopiva antaa lahjoja.

Nöyrimmästi

Sakarias Rauhanen,"

"Sitä voi nimittää sanoiksi eikä virsiksi; näkyy selkeästi että hän

katsoo minun herättäneen palkinto-ehdotuksen. Sitä miestä minä suosin.

Onko teillä velkakirjoja ja sellaisia kanssanne?" kysyi herra Lindner;

"tahi tahdotteko että minä haastan teitä, saadaksi asian selvälle

tolalle ... se olisi kenties paras."

"Kenties."

"No hyvä, pitää tapahtuman. Mutta sitten ovat rahat minun ja teidän

yhteisesti, ja niin ... tiedättekö mitä minä tahdoin sanoa?"

"Minä arvaan ... ja sitten teemme me..."

"Niin, teemme hyvää tavaroilla niin paljon kuin ymmärrämme, ja jätämme

vähimmin itsellemme."

"Te olette jalo mies."

"Ei, pyydän anteeksi, minä olen vaan koulumestari Teljessä. Olemme siis

suostuneet?"

"Olemme."

"Te, rouvani, olette käyttäytyneet oikein, ette enemmän kuin oikein;

mutta te olisitte voinut ja voitte vielä, jos tahdotte, saada asian

vanhalle kannalle ... ja venyttää käräjöimistä ikuisiin aikoihin, niin

se on kietoontunut, vaikka niillä on kirjain puolellansa; mutta kirjain

kuolettaa ja henki tekee eläväksi."

"Minä tiedän sen, minulle on se keino uskoteltu, mutta minä en tahdo,

minä en voi. Minä alentaisin mies-vainajani muistoa, jos kulkisin

jotain muuta tietä kuin mitä tuntoni hyväksyy."

"Minä näin sen jo teidän ensimäisestä kirjeestänne," sanoi herra

Lindner ja suuteli jotenkin tavanmukaisella kohteliaisuudella vanhan

rouvan kättä. "Me olemme pari erinomaisia ihmisiä, hyvä rouva Miller,

jotka sovimme asiasta, mikä tavallisissa tapauksissa olisi herättänyt

ikuisen vihamielisyyden. Mutta meidän pitää toimia niin, ettemme

tarvitse punastua... Se on oikein, vaimoni, sinä ajattelet pidemmälle

kuin minä," virkkoi mies, kun vaimo kertoi että päivällinen on salissa.

"Kyllä sitä tarvitaan, hyvä rouva Miller; sata-tuhansittain riksiä on

vierinnyt läpi käsiemme ... se on väsyttävää."

Nyt esitettiin koko lapsijoukko, joka yhtä suurella hämmästyksellä kuin

arvonannolla katseli vierasta rouvaa, jolle pappa ja mamma osoitti niin

suurta kunnioitusta.

Voitiin huomata että rikas perintö oli perheessä tietymätön -- ja niin

olikin. Herra Lindner ei ollut maininnut siitä lasten kuullen

sanaakaan, ja ne eivät siis tulleet siihen lapsille tavallisesti

viattomaan ajatukseen, että ollaan rikkaita. Kaikki kävi yhtä

kohtuullisesti huoneessa, ei ainoata sokuripalaista ollut enempi kuin

ennen; oli vaan yksi piika ja rouvan täytyi siis toimia kyökissä, ja

herra Lindnerin nuttu oli sama puhdistettu vaate, jota hän oli jo monta

vuotta käyttänyt. Sellainen olo vaienti kielittelemisen siinä pienessä

kaupungissa, sillä oltiin vakuutetut että äkkinäisellä rikkaudella

mahtaa olla hänen oireensa, niinkuin jokaisella muullakin kohdanneella

vammalla; mutta sellaista ei huomattu ja -- mitä piti uskottaman?

"Ne eivät varmaankaan alota ennenkuin jouluksi, he tahtovat kerrassaan

hämmästyttää kaupunkia turhan mammonan saamisella", virkkoi muuan.

"Aivan oikein, nythän tuota väki poloista voi kohdata niin suuri onni,

niinkuin sanotaan, tulematta kopeamieliseksi".

"Mutta se on erinomaista", sanoi kolmas.

"Saamme nähdä jouluna", tuumaili vihdoin ensimäinen puhuja, ja kaikki

suostuivat siihen, ettei joulua kauemmaksi voirittanut salata itseään.

Mutta joulu tuli, piikoja lähetettiin useammalta suunnalta saamaan

selkoa, jos herra Lindner ei ostanut jonkinlaista saalia vaimollensa,

tahi jos hän ei miettinyt silkkihametta "tuolle ihmisraukalle", mutta

ei mitään sellaista tavattu. Lindnerillä paloi tavallisuuden mukaan

kolmihaarainen kynttilä lasten pöydällä, jo joululahjat olivat

tavalliset, kirjoja ja joitakuita vähäisiä leikkikaluja, joita herra

Lindner oli itse sorvannut. Ei mitään muuta.

Aika kului yhtäläisesti eteenpäin, ja kaduttiin nyt, kun parin

kuukauden ajalla oli Lindnerin herrasväelle osoitettu tavallista

enemmän kunnioitusta ja kutsuttu niitä koko lapsijoukon kanssa

illallisille -- miehellä ei ollut mitään eikä muutoin ollut mikään,

sillä lapsien opettaminen on, niinkuin muuan kirjailija aivan oikein

sanoo, kiittämättömin kaikista. Koulumestari voi olla suvaittu; mutta

se on kuitenkin myönnyttäminen, ettei hän ole mikään ylhäinen, eikä

kenenkään mieleen milloinkaan juolahda suositella sellaista mainiona.

Hän on kansan unhotuksen ja yksityisten ikuisen kiitollisuuden alainen

henkilö.

Herra Lindneriä ei kuitenkaan näkynyt liikuttavan yleisön unhotus, vaan

hän hoiti virkaansa halulla ja ilolla, ja huoli vähät siitä mitä

maailma sanoi. Sellainen oli mies, johon kamreerin rouva luottautui ja

joka verrattomalla suoruudella lausui käsityksensä kaikista sattuvista

asioista.

Hän oli seudullansa, se tahtoo sanoa niin kaukana kuin hän tunnettiin,

katsottu haaveksijaksi; enemmän viisastelijat, tietäjät ja joilla oli

kameoli-sormus paksussa etusormessa, nimittivät häntä aivan

yksinkertaiseksi narriksi. Naiset arvelivat että hänen kanssansa on

oikein hauska puhua, vaikka hänen aatteensa olivat erinomaisempia;

mutta lapset eivät pitäneet häntä haaveellisena eikä erinomaisena.

Mitä hän sanoi oli niin puhdasta ja hyvää, että jokainen taisi sen

käsittää, jos nimittäin oli tavallinen ihmis-ymmärrys; mutta tavallinen

ihmis-ymmärrys on oivallinen lahja, vaikka se on kaikkein tavallisin.

Niinkuin hiiliä tavataan kaikkialta, mutta timantti, sen oikea puhdas

muoto, on kallis arvoinen, samoin on ymmärrys yleinen, mutta selkeä

ymmärrys sitä vastaan niin oivallinen, että sen näyttäytyttyä luullaan

ettei se ole ymmärrys, vaikka jälkimaailma käsittää sen ja lausuu

yhdestä ja toisesta kalleudesta, jonka aikalaisensa polkivat katuun.

Rouva puhui itsestänsä, miehestänsä, tyttärestänsä herra Lindnerille,

joka oli hyvin halukas kuulemaan kaikkia kertomuksia, mikä usein

todisti hyvää sydäntä, mutta samalla usein heikkoa aloituskykyä.

Kun rouva lähti jälkeen puolenpäivän takaisin, seurasi herra Lindner

häntä vaunuille ja näyttäytyi niin kohteliaaksi, ettei kukaan kaupungin

rouvista ollut milloinkaan nähnyt tuota erinomaista miestä niin nöyränä

ketään ihmistä kohtaan.