Dora tultuaan muuanna aamuna ystävänsä luokse, istui hän tavallisesti
työtänsä tekemässä. Annette oli muuttunut toiseksi ihmiseksi; hän oli
nyt oppinut oikean tavan ajan kuolettamiseksi -- saadaksensa sen
kulumaan. Aika vihaa kaikkea työtä, itse mataa se esille työttömiin
saleihin, hiipii kuin simpukka pitkin samettihienoja mattoja ja
istuikse aivan kohteliaasti sohville; se tuskin liikkuu, vaan venyttää
päivän ijankaikkisuudeksi. Mutta jos se huomaa että joku tekee työtä
halulla, tulee hänelle kiiru, ja sellaisen luona kuullaan alituisesti:
minä en voi käsittää mihin aika menee.
Niin oli nyt Annetten kanssa laita, hän ei oikein tietänyt minne aika
joutui, se kiiruhti pois työn tieltä ja lievitti sitä ahdistusta, jonka
hänen tukala tilansa, hänen tuntonsa nuhteet vaikuttivat hänelle.
Annette nyökkäsi ystävällensä.
"Jos eilen illalla ei olisi ollut niin kylmä, olisin minä tullut
teille. Oliko teillä pidot?"
"Ei, ei, miten niin voit luulla?" kysyi Dora ja punehtui.
"Niin, näetkös, siellä seisoi kaksi kynttilää pöydällä ikkunain välissä
ja kaksi sillä pöydällä, joka sijaitsee sohvan edessä, sen näin minä
aivan hyvin teidän sinisten rullakartiinien lävitse."
"Vai niin, vai niin, mamma viritti niin monta kynttilätä ... hän niin
teki."
"No, istuitteko siellä ja huvittelitte itseänne, katselemalla miten
paloivat?"
"Ei, mutta mammalla oli vieraita, muuan mamman nuoruuden ystävän
poika."
"Kuka?"
"Niin, huomaatkos, hän on sama Rauhanen, jonka minä ennen olen
maininnut."
Annette ei voinut olla nauramatta, sillä tyttö raukka oli aivan
punainen.
Annette katseli häntä ja naurahteli: sepä oli oikein hauskaa. Dora
raukka oli nimittäin, puhuessaan yhtymisestänsä täti Printfellin luona,
sanonut: "hän näytti oikein sievältä ... hän oli oikein kohtelias, ja
jos hän kosisi minua, saisi hän myötäisen vastauksen."
Näin oli hän sanonut siinä lujassa vakuutuksessa, ettei hän milloinkaan
enää kohtaa mainittua henkilöä; se ei tuntunut hänestä pahemmalta, kuin
jos hän olisi puhunut vaksikammion kuvasta; mutta nyt tuli tuo
miettimätön sana pian perässä.
"Vai niin, hän on sama, joka oli niin kohtelias," nauroi Annette, mutta
synkistyi samassa, sillä muisto omasta liitostansa pisti häntä
sydämeen.
"Mutta enhän minä voinut uskoa että ihminen tulee takaisin," sanoi Dora
melkeen itkien. "Sinä voit uskoa minua, se on sentähden, että hän on
erään mamman ystävän poika..."
"Dora kulta, minä uskon sinua, mutta sinä punehduit niin, että pienet
kasvosi leimusivat. No, onko hän sievä mies?"
"On, hän matkustaa nyt kotia papiksi vihittäväksi... Kenties sinä
tahdot lähettää jotain äitillesi."
"Niin, Dora, sen tahdon, mutta auta minua keksimään jotain, joka häntä
ilahuttaisi."
"Se johtuu siitä jos hän voi ottaa mukaansa suurempaa pakettia."
"No, voithan sinä puhua siitä hänelle."
"En minä tunne ihmistä, mutta mamma ihastui, saatuaan kuulla jotain
eräästä nuoruuden ystävästä, että hän kutsui hänen tulemaan useampia
kertoja... Minä en käsitä mammaa."
"Älä moiti äitiäsi, Dora kulta, vaikka sinä kenties saat punastua
muutamia kettoja minun edessäni, joka on ainoa kun tietää, että tuo
hyvänluontoinen pappi olisi mies, josta Doraseni pitäisi."
"Älä minua kiusaa, hyvä Annette; mutta ensi kutsun laittaa mamma ...
sillä minä en käsitä mammaa; hän lähetti eilen illalla hedelmä-kaupasta
noutamaan koko korillisen omenia, joita Rauhanen söi niinkuin ne ei
olisi maksaneet kolme killinkiä kappale... Mutta kun näet ne neljä
kynttilää, niin tule ylös, Annette kulta, saat nähdä hänen ja tulet
käsittämään, että mini vaan hulluttelin."
"Mutta, Dora, en minä voi kulkea yksistäni yli kadun niin myöhällä."
"Et, se on tosi; mutta minä tahdon johdattaa hänen tänne, jos voin.
Muutoin tuntuu hän olevan sävyisä ja on oikein; huvittava ja iloinen
suojelija; mammakin suosi häntä. Hän puhui lähetyksestänsä täti
Printfellille ja on lepyttänyt tuon hyvän mummon; tänään juo hän kahvia
Printfell tätillä."
"Ja te ... onko täti kutsunut teitä?"
"No, niin harmillista! Nyt saat sinä ainetta; niin, onpa niinkin hän
kutsunut."
"Se ilahuttaa minua sydämellisesti, Dora kulta," sanoi Annette
kujeellisesti.
"No, oletkos sinä nähnyt asessoriasi? Mutta siinä teit sinä
yksinkertaisesti, Annette. Herra Jumala, minä en olisi milloinkaan
sanonut niin paljon, jos sinä olisit hypännyt kaivoon, mutta mennä
miehelle epätoivossa tuntuu minusta kuin jos ihminen päättäisi juoda
itsensä kuoliaaksi. Onko hän täällä usein?"
"Joka ilta."
"Vai niin; ja silloin te istutte ja tarinoitte?"
"Ei, minä en näe häntä milloinkaan."
"Sulhaista?"
"Niin."
"Mutta sehän tuntuu ihmeelliseltä."
"Lienee mahdollista, mutta minä en milloinkaan mene sisälle, vaan hän
istuu mamman luona, ja sitte kuin hän on lähtemäisillään, haetaan minä
nyökkäämään."
"Sepä on siis kummallista."
"Niin kai."
"Mutta' sinun ei pitäisi mennä milloinkaan naimiseen hänen kanssansa,
Annette raukka."
"Miksi niin sanot?"
"Oi voi! sinä olet muuttunut vaaleaksi näinä aikoina; sinä kärsit
enemmän kuin tahdot sanoa."
"En, hyvä Dora."
"Sinä et mahda maata öillä, sillä kynttilä palaa myöhään yöllä; minä
olen kurkistanut tänne myöhään ja aikaisin, ja alituisesti näen
kammoittavan valkean. Annette raukka!"
"Ei, minä istun ja teen työtä; sitä et kenties ole huomannut, sinä et
näe miten paljon minä ennätän."
"Annette raukka, sinä olet todellakin muuttunut laihaksi, kalveaksi,
sinä tulet vihdoin kipeäksi."
"Kipeäksi? Eikö mitä, ei sellaisesta kipeäksi tulla."
"Mutta," lisäsi Dora ja pyyhki ystävänsä otsaa, "sinä palat kuin
valkea, sinä olet kipeä."
"Dora, nyt sinä luulottelet... Ei, tyttöseni, minä olen terve ... en
aivan, minä olen kylmettynyt, mutta kyllä siitä pian pääsen. Anna minun
vaan nähdä että sinä juot mukavasti kahvia täti Printfellillä ja sitten
miten kynttilät palavat pienessä vierashuoneessanne, se ilahuttaa
minua, en tiedä minkätähden minäkin pidän siitä nuoresta miehestä."
"Häntä tuntematta."
"Niin, se on sielun myötätuntoisuutta."
"Todellakin, jos minä valitsisin asessorin ja hänen välillä, niin..."
"Ottaisitko asessorin," hymyili Annette ja huokasi.
"Ei, sitä en tekisi; mieluummin muutan Norrlantiin ja tulen apupapin
rouvaksi. Oi, miten siellä mahtaa olla hauskaa!"
"Onpa niinkin, siellä minä olisin saanut elää," sanoi Annette synkästi;
"mutta elämän vaiheita en voi hallita."
"Hyljää Jumalan nimessä se ihminen, sinä tulet sairaaksi ja kurjaksi,
Annette kulta, tiedätkös, kun minä kuulin tämän historian, harmistuin
minä sinulle; mutta sitten arvelin että se on synti sinun suhteesi.
Mutta se on sinulle romaanien lukemisesta. Juuri tuo siunattu romaanien
lukeminen, jolla kostutetaan heikompaa sukupuolta, aivan kuin kaktusta
haalealla vedellä. Ja niin paisuu se äärettömän suureksi ja loistosaksi
kukaksi, joka on nupuissa kolme kuukautta, ja kun se vihdoin puhkeaa,
jos ei ole jo sitä ennen levinnyt, pysyy se kokonaisen päivän."
"Voinko tehdä muutoin, taidanko itseäni paeta?"
"Pakenetko itseäsi, kun sitout asessoriin?... Onko se myllynkivi, joka
saa sinun vaipumaan unhotuksen syvyyteen. Sitä tuskin uskon."
"Älä nuhtele minua, Dora; kenties olet oikeassa, mutta sitä en voi
toisentaa."
"Toisentaa voipi. Ota rakastettu asessorisi kouluun ja sano hänelle: se
on selvä totuus ettette rakasta minua, vaan minun ulkomuotoani ja
rahojani."
"Olenhan sen sanonut."
"No, sano se vieläkin ja peruuta naimispuuhat; anna hänelle
ruumiinkokoinen valokuvasi, Södermarkin maalaama; sen saa hän panna
riippumaan huoneesensa, ja lupaa hänelle perintösi, sitten kuin olet
sen saanut, totta kai hän sinun päästää."
Heikko hymyily oli Annetten ainoa vastaus.
"Sinä olet kipeä, Annette, sinä olet kipeä, lasken sohvalle... Kätesi
ovat jääkylmät. Herra Jumala, lasken sohvalle, lasken levolle."
"Minä voin todellakin huonosti... Hyvästi Dora! Tule taas huomenna
ilmoituksinesi."
* * * * *
Kun Dora tuli seuraavana päivänä olivat rullakartiinit alhaalla
Annetten kamarissa ja pöytää kaunisti lääkepullonen. Hyvä rouva istui
sängyn vieressä ja viittasi Doraa hiljaa kävelemään.
Sillä sairas makasi.
"Hän sai yöllä kuumeen ja on nyt kovasti kipeä," kuiskasi hän.
"Asessori on lohduttamaton, hän istuu vierashuoneessa, mutta ei saa
tulla sisälle."
"Hyvä rouvani, minä en käsitä mitä hänellä on täällä tekemistä."
"Kenellä? Sulhasellako?"
"Niin, mutta hänen näkemisensä surmaisi hänen."
* * * * *
Annetten tauti tuli joka päivä vaarallisemmaksi. Tietysti neljä
kynttilää olivat viritetyt katteinin rouvalla ja Doran täytyi olla
kotona auttamassa äitiään vieraittensa kanssa; mutta hänellä ei ollut
lepoa ennenkuin vieraat menivät; sillä hän ajatteli lakkaamatta
ystäväänsä ylhäällä.
"Voimat vaipuvat yhä enemmän," virkkoi lääkäri, "mutta toivokaamme
parasta; hän on nuori."
Mutta voimat vaipuivat yhä enemmän.
"Mamseli tuolla ylhäällä taitaa voida huonosti," sanoi Löfstedt, kun
hän muuanna aamuna tuli katteinin rouvan luokse saamaan käytöskäskyjä,
"tahi mitä sanoo mamseli Dora?"
"Hän ei vielä ole ollut kotona, mutta eilen illalla oli sairas erittäin
heikko."
"Hm, niin se on sentähden kun eivät hae kuolontohtoria, sillä niin
nimitetään hän siitä syystä, että kuolema pelkää häntä eikä uskalla
mennä sinne, johon hän menee; mutta ohoh, ne luulevat ettei ukko ole
aivan ruusunpehmoinen eikä sekoita hilloa lääkkeisin."
"Mutta siellä on hyvin taitava lääkäri."
"No annas olla, että hän kuolee ... se on hyvästi se."
"Mutta ei lääkäri voi kaikkein henkeä pelastaa."
"Vai niin, sen kyllä uskon; mutta mitä lääkäreillä tehdään, jos ei ne
ymmärrä pitää hengen kitua koossa, sentähden kuningas antaa niille
ruoan ja palkan ja toiset saavat maksaa. Mutta siinä voi kyllä olla
rouva oikeassa, ettei ole juuri helppo säilyttää elämää sellaisessa
pienessä 'lellilasissa,' joka on niinkuin hän olisi tehty posliinista
ja hämähäkinverkosta. Ei, minä tahdon kiittää kuolontohtoria, hän ei
anna useita lajia ja ne maistaa kuin 'hyi häpeä,' mutta tauti muuttuu
kuin kaalinkanta."
Dora ei tullut. Sairas jaksoi siis kovin heikosti.
* * * * *
Oli yhdeksäs vuorokausi, kaikki oli hiljaista huoneessa, sillä lääkäri
oli niin käskenyt; odotettiin taudin käännettä, jota ei saatu häiritä.
Rouva, valvottuaan koko yön, oli mennyt huoneesensa. Dora istui
yksistään sisällä. Mitä piti hänen tekemän? Hämärä oli neuloa. Hän
selaili muutamia kirjoja; mutta kaikki näyttivät hänestä
ikävystyttäviltä, hän heitti ne taas pois.
Silloin näki hän yhden sanomalehden; hän otti sen konemaisesti ja
katsoi päällekirjoitukseen:
Julkisia huvituksia. Hän huokasi.
Kuolleita. "Oi, pian on siellä kenties Annette Miller, kahden kymmenen
vuoden vanha... Hänestä puhutaan pari päivää, kansa kadulla katsoa
töllistelee kukilla verhottua kirstua ... ja kaikki on ohitse."
Naineita. Tuskin oli hän katsonut sen osaston lävitse, ennenkuin hän
nousi niin varomattomasti että tuoli kalisi. Annette avasi silmänsä,
hän heräsi levottomasta kuume-unestansa.
Dora lähestyi ja katsoi varovasti häneen. Annetten silmät tähystivät
häntä.
"Oi!" huudahti Dora, jonka kyynelvirta paikalla keskeytyi. "Ei, ei,
minä en voi antaa olla... Minun Annette raukkani, Annette raukka!"
Annette laski laihan kuumetautisen kätensä ystävänsä käteen.
"Etkö voi nukkua, Annette?"
"En, en," kuiskasi Annette, "minä en voi nukkua."
"No, sitten en tee vahinkoa. Tiedätkös, täällä sanomassa on sellaista
joka koskee sinua."
Annette näytti aivan tyyneltä.
"Sellaista, joka koskee sinua läheltä. Neiti Constance v. M. on vihitty
katteini ja kamariherra v. N:n kanssa. Hjalmarin kihlaus oli siis vaan
juorupuhetta."
Annetten silmät tulivat kerrassaan vilkkaammiksi.
"Sano se vielä kerran; ethän vaan erehdy."
"En, en! Totta tosiaan, se niin on."
"Sano se vieläkin kerta, sano se monta kertaa," kuiskasi Annette ja
ummisti silmänsä.
"Hjalmar ei ole nainut, ei ole ollut kihloissa, sillä joka hänellä piti
olla, on nyt toisen kanssa naimisessa."
"Hjalmar on vapaa, hän on sinun, kun vaan elät," pitkitti Dora
kuiskaten.
Annetten kasvonjuonteet tulivat tyveneiksi, se ponnistus, joka sairaan
muodossa aina osoittautuu, ulkonainen näkö sisällisestä taistelusta,
katosi vähittäin, ja pian nukahti hän hiljaa ja tyynesti, ja hymyili
välistä, ikäänkuin iloiset unet olisivat leikkineet hänen
mielikuvituksissaan.
Aivan varmasti ne olivat hänen mielessänsä.
Terve sielu kykeni kohentamaan majan, joka oli kukistumaisillansa, ja
Annette vaipui levollisesti syvään uneen, unelmitta, tietoisuudetta,
uneen, joka pelasti hänen elämänsä.
Oli myöhään illalla kun hän, äitinsä ja Doran hämmästykseksi, yhtäkkiä
nousi istumaan ja katseli ympärilleen ilosta säteilevin silmin.
"Olen varmaan nähnyt unta," sanoi hän hiljaa ja hipaisi pois kiharat
valkealta otsaltaan, "olen varmasti uneksinut ... älkää sitten
herättäkö minua; mutta näin unta, että Hjalmar oli viaton ... että hän
on ihana, jalo, kaikkien alhaisten laskelmien ja kohtaloiden
yläpuolella, kuten rehellinen mies voi olla."
"Ei, se ei ole unta, hyvä Annette," vastasi Dora, huolimatta kamreerin
rouvan katseesta, sillä häntä ei miellyttänyt asian saama uusi käänne.
"Ei siis unta ... todellisuutta, totta! Ah, antakaa minun syleillä
teitä," sanoi Annette ja ojensi kätensä. "Voi, olen niin onnellinen,
niin onnellinen... Nyt tulen terveeksi, nyt tulee kaikki hyväksi taas."
"Et saa väsyttää itseäsi, lapsi," lausui äiti huolestuneena. "Ole nyt
hiljaa ja lepää, niin on tohtori määrännyt."
"Tohtori! Oi äiti! Hän ei tiedä, mikä sieluani on vaivannut, hänellä ei
ollut mitään keinoa, hän ei tiedä, mitä sielun kielille on tapahtunut.
Mistä johtuu, että ne tuottavat riitasointuja, sen voi ymmärtää; mutta
miten ne virittävät itse itsensä uudelleen ja soivat tuoreina ja
puhtaina, sitä ei ymmärrä kukaan."
"Hiljaa, hyvä lapsi, älä puhu niin paljon."
Annette paneutui taas makuulle ja vaikeni, mutta hän katseli
ympärilleen niin iloisesti, niin autuaasti.
Sairas tuntee juuri tämän helpotuksen, tämän ihanan terveyden tunteen,
kun kuume on taittunut, tämän uudelleensyntymisen, joka Annettelle oli
yhtä paljon henkinen kuin ruumiillinen.