Annette istuu puoliksi kallistuneena vasten sohvankulmaa. Asessori
Svaning seisoo hänen vieressänsä.
"Minä olen puhunut kunnioitettavan äitinne kansaa."
"Teillä on siis täysi tosi, herra asessori, kosimisessanne?"
"On, Jumalan nimessä!"
"Älkää tehkö valaa, herra asessori, sillä minä tiedän että te tahdotte
minua puolisoksenne... Mutta onko se minua tahi minun rahojani?"
"Te, te ... ainoastaan te! Jos te olisitte köyhä, pyytäisin yhtä
lämpimästi teidän rakkauttanne."
"Minun rakkauttani! (Halveksivasti nauraen.) Sitä ette milloinkaan voi
saada, hyvä asessori."
"Mutta aikaa voittaen, hyvä Annette, aikaa voittaen."
"Mahdollisesti voitte saada kunnioitukseni; mutta rakkauttani
_ei milloinkaan_."
"Mutta, Annette, miksi niin? Te tahdotte murtaa minun."
"En, herra asessori, minä en tahdo pettää teitä ... minä rakastan
toista."
"Ketä? Kuka on hän onnellinen?"
"Henkilö, jota ette voi kärsiä, joka kuuluu toiselle, ja jota ei minun
sovi, en saa rakastaa ... ja kuitenkin minä rakastan häntä enemmän kuin
elämääni."
"Ketä?"
"Hjalmaria."
"Hjalmaria? Häntä! Hän löytää onnensa näinä päivinä, sanoo huhu,
hän..."
"Älkää puhuko, ei sanaakaan; minä rakastan häntä iäisesti, enkä taida
rakastaa teitä."
"Te annatte minulle siis kieltävän vastauksen, te syöksette minun
toimettomuuden mereen."
"Epäyksen? Minä en ole siitä puhunut, minä voin miettiä."
"Oi, te teette minun onnelliseksi!"
Annette katseli asessoria tutkivilla silmäyksillä; ne näyttivät
tunkeutuvan läpi sydämen ja etsiskelevän sen hienoimmat langat. "Te
tahdotte ainoastaan omistaa minun, rakkaudettakin; tahdotteko niin?"
Asessori epäili, mutta sanoi vihdoin: "No, jos ette voi rakastaa minua,
jos ette taida lakata rakastamasta ansiotonta..."
"Ansioton? Herra asessori, ken on teille sanonut että Hjalmar on
ansioton?"
Asessori vaikeni.
"Hyvä asessori," alkoi Annette murtavalla tyvenyydellä, "olkaamme
rehellisiä toisiamme kohtaan. Te tahdotte omistaa minun rakkaudetta,
taipumuksetta; te tahdotte valtaanne ainoastaan minun itseni ja
omaisuuteni..."
"Ei, ei niin, ei niin..."
"Me olemme vilpittömiä, herra asessori; te olette kieltäytyneet
kaikista, paitsi tästä, ja ette siis tahdo enempää... Niin muodoin,"
pitkitti hän kun asessori vaikeni ja puri huuleensa, "niin muodoin on
minun ajatukseni jälillä."
"Puhukaa, tuomitkaa kuin tahdotte, mutta älkää murhatko minua teidän
jääkylmyydellänne."
"Minä en ole valitettavasti katolilainen, tässä maassa ei löydy yhtään
luostaria, muussa tapauksessa tekisin minä luostarilupauksen; mutta
minä voin uhrata itseni aatteen edestä, ettei olisi yhtään askelta
onnettomuuden astuimilla, joita myöten menen ales hautaan. Naiminen
teidän kanssanne on viimeinen askel, sitten ei voi mennä edemmäksi ...
tässä on käteni... minä olen teidän."
"Rakastettava!" huusi asessori ja tahtoi heittäytyä polvillensa, mutta
Annette esti sen ja sanoi:
"Jumalallisen edessä ihmisessä voidaan notkistaa polvensa, sillä se on
kipenä Jumalasta, rakkauden edessä voidaan polvistua, sillä se on itse
Jumala ... mutta teillä ei ole kumpaakaan, siis teidän ei sovi langeta
polvillenne. Tulkaa herra asessori, nyt menemme äitin luokse; hän on
meitä siunaava."
Annette meni uljaana, mutta pää eteen painuneena, ja muutaman
silmänräpäyksen kuluttua seisoivat he kamreerin rouvan edessä, joka
Annetten pyynnöstä jätti he yksinänsä.
"Minä olen onnellisin kuolevaisista," sanoi asessori. "Me rukoilemme
teidän siunaustanne."
"Ja minä," virkkoi Annette surullisesti nauraen, "rukoilen
siunaustanne, hyvä mamma. Uhri on täytetty ... ja uhria on siunattava."
"Jumala siunatkoon teitä, rakkaat lapseni!" sanoi mummo kuumain
kyynelten juostessa pitkin hänen kasvojansa. "Jumala siunatkoon teitä
ja suokoon sinulle mielen tyyneyttä, tyttöseni! Tule hyväksi puolisoksi
ja äitiksi!"
"Niinkuin itse olette olleet, rakas mamma," lisäsi asessori, suudellen
hänen kättänsä.
"Minä tarvitsen olla yksinäni," sanoi Annette. "Hyvästi, mamma,
hyvästi, herra asessori."
"_Herra_, et sinä saa sanoa herra," huomautti äiti.
"Suokaa anteeksi, mamma, suo anteeksi Svaning, minä olen niin
tottumaton."
"Kyllä siihen mukautaan ajalla," sanoi rouva. "Jumalani, miten tytöt
ottavat kaikki kiivaasti!"
"Minä toivon että hän rauhoittuu," lisäsi asessori.
* * * * *
Annette palattuaan pieneen kamariinsa, jossa yölamppu paloi, lankesi
polvillensa ja alkoi katkerasti itkeä. Vihdoin nosti hän ylös
kyyneleiset silmänsä ja sanoi:
"Nyt on uhri päätetty, uhri, jonka pitää sovittaa minun turhuuteni,
itsekkyyteni, röyhkeyteni ja kevytmielisyyteni.
"Minä tahdon kärsiä, mutta en valittaa, tahdon kuolla, mutta en
kuitenkaan valittaa, kun hän vaan tietää että minä olen uhrannut itseni
häntä sovittaakseni. Sitten -- oi! sitten, kaikkein syvimmän kuilun
toisella puolella, jossa ei löydy rikkautta ei köyhyyttä, jossa ei
tavata keinotekoisia rajoja, henkeä ales painavia kahleita -- ja
siellä, siellä kohtaamme toisemme. Siellä menen häntä vastaan, kun hän
tulee, ja kysyn: oletkos nyt minun?"
"Rohkeutta, Annette, rohkeutta ainoastaan kantamaan kohtaloasi. --
sinun pitää kantaa se nurisematta," kuiskasi hän ja nousi ylös, asetti
kutrinsa järjestykseen ja pyyhki itkeneet silmänsä.
"Ja hän ... tuo heikko ihminen, joka on kyllä heikko rakastamaan
kuollutta nukkea, sillä mikä muu minä olen sielutta; tahi on kyllä
halpa kun tahtoo antaa kuihtua ihmisolennon vierellänsä, saadaksensa
vaan hänen rahansa: missä tapauksessa hyvänsä ei hän ole rakkauden
arvoinen -- vaan halveksimisen."
"Kun Hjalmar saa tämän kuulla, hän joka tietää miten minä inhoan
Svaningia, ajattelee hän: Annette oli kuitenkin kohtaloansa parempi."