"Rouva kamreeri muistaa kai hyvin vielä nuoren reivi M:n, joka
kamreerin eläissä seurusteli täällä," virkkoi asessori Svaning, joka
tavallisesti sai olla ihan yksistään mamman kanssa.
"Muistan, hän oli erinomaisesti sivistynyt nuori mies."
"Hänellä ja luutnantti Hjalmarilla oli todellakin mieltymystä
toisiinsa."
"Ei, hyvä asessori, mistä sen käsityksen saatte? Hjalmar? Ei totta
tosiaan, häntä ei voinut reiviin verrata."
"Mutta se täytyy teidän kuitenkin tunnustaa, että Hjalmar oli
harvinaisesti sivistynyt ja siisti nuori mies," sanoi asessori,
"jaloluontoinen mies, niinkuin minä luulen, vaikka hänen varansa
onnettomasti..."
"Te tuomitsette lempeästi, hyvä asessori."
"En, se on vaan oikeus: hän oli ihminen, jolle minä todella annoin
luottamuksen."
"Sitten valitan minä teitä."
"Taitaa niin olla; mutta ihanata on kun uskoo kaikki ihmiset
rehellisiksi ja jaloiksi. Kuitenkin..."
"Mitä sitten?"
"Kuitenkin on hän osannut pelata korttinsa aivan hyvästi."
"Miten niin? Kuinka hän on pelannut korttinsa?"
"Niinkuin tiedätte, tuli hän täällä tutuksi nuoren reivi M:n kanssa."
"Tiedän."
"Ne tulivat hartaiksi ystäviksi, ja mikä luonnollisempi kuin että nuori
reivi, aina vierasvarainen, kutsui ystävänsä äitinsä kartanoon
Ludwiginvuorelle."
"Niin, se on luonnollista."
"Sinne lienee hän matkustanut, kun täältä niin äkkiä katosi. Ei koskaan
voi tietää milloin omansa löytää, sanoo sananlasku."
"No, ja enempi?"
"Niin, enempi, ettekö te ole kuulleet mikä pian on joka miehen
suussa ... ainoastaan huhuna, se on tietty, mutta kuitenkin aivan
varma."
"Mitä sitten? Puhukaa, asessori."
"Niin, ettekö tiedä että hän lienee kihloissa ihanan neiden Constance
v. M:n, nuoren reivin sisaren kanssa, muuan Ruotsin ihanimpia tyttöjä,
kaikkein kunnioituksen esine."
"Mutta, mutta se on juorupuhe," virkkoi kamreerin leski kiivaasti
täristen; "niin ilkeäksi en minä häntä luullut."
"Ilkeäksi? Ei siinä ole mitään ilkeyttä, kun kohtaa onnensa. Se on
ainoastaan erinomaista miten hän on voinut saada vanhan reivinnan
suostumuksen; mutta poika on kaikkivoipa siinä huoneessa ja hän on niin
hyvästi tahtonut."
"Minä en voi lakata ihmettelemästä."
"En minäkään ensi alussa; mutta Jumala antakoon tuolle nuorelle
miehelle kaiken sen onnen, jonka minä luulen hänen ylevän luonteensa
ansaitsevan. Iloista on nähdä onnellisia ihmisiä maailmassa; ja joka
saa Constance v. M:n, voidaan kaikissa katsannoissa sanoa
onnelliseksi."
"Onko hän niin ihana?"
"On, tosiaankin. Hän on ruskeaverinen ja siis erinäköinen teidän
ihanasta tyttärestänne; mutta hän kilvoittelee hänen kanssansa."
"Oi, hän ei ole tietysti mikään ... mutta Annette on hyvä, niin hyvä;
hänellä on sydän..."
"Jonka hän on sivistänyt äitinsä mukaan."
"Voi, meillä kaikilla on vikoja, ei kukaan ole täydellinen."
"Se ei näytä johtuvan mieleenne, rouva, että juuri se mietintö
todistaa, ettette sitä tarvitse tehdä, sillä joka on päässyt pidemmälle
tieteessä, uskoo itsensä aina taitamattomaksi; hän yksistään näkee
miten paljon puuttuu. Niin on taivaallisessakin tieteessä, kun ollaan
vilpitön kristitty. Mitä pidemmälle ennätetään, mitä korkeammalle
tullaan, mitä enemmän armon aurinko luo valoa sieluumme, sitä paremmin
kykenemme huomaamaan niitä vähäpätöisiä pilkkuja, joita jää sydämemme
pohjalle."
Hyvä asessori pitkitti kauan vakuuttaaksensa kamreerin rouvaa että hän
on enkeli, ja imarrus ja mielen tyyneys pimentivät rouvan päättämystä.
"Tätä ette saa mainita tyttärellenne," virkkoi asessori lopuksi.
"Hjalmar on yksi monista, jotka jumaloitsevat häntä, eikä ole sovelias
antaa hänen sitä tietää ennenkuin asia on varma; nyt se on ainoastaan
juorupuhe ... huhuja ei käy uskominen."
Asessori antoi näin tiedon kamreerin rouvalle, mutta toimitti sen myös
palvelijansa kautta eräälle toiselle, jonka tunnemme, tiedoksi, joka
oli kehkiintynyt asessorin omassa kekseliäässä sielussa.
Oli muuan aamu, jolloin Löfstedt seisoi portilla ja tapansa mukaan
hakkasi halkoja. Silloin tuli eräs nuori mies ja kysyi jos hänen
nimensä on Löfstedt.
"Häh? kyllä minä se olen."
"No se on hyvä. Tunteeko Löfstedt luutnanttia, jonka nimi on Hjalmar?"
"Totta kai; hän lainasi rouvalle täällä ylhäällä rahaa hänen kipeänä
ollessansa. No mitä sitte?"
"Niin, huonmaatkos, minä olen hänen anoppinsa palvelija."
"Häh, tuolla toisella puolella, kamreerinko?"
"Eikö hittoa, reivinna M:n, Ludwigin vuorella."
"Anoppi, reivinna M.? Ei Hjalmar ole nainut, häh?"
"Ei, ei vielä, mutta pian; hän on kihloissa neiti Constancen kanssa;
kaunis tyttö, Löfstedt mahtaa uskoa."
"Hm, vai niin."
"Ja hän pyysi minua tervehtimään kaikkia tuttujansa ja sanoi: jos
löydät ukko Löfstedtin, joka luultavasti asuu -- luultavasti, sanoi
hän, sillä hän ei tiennyt varmasti talon numeroa ... Kustaankadulla,
niin..."
"Jopa jotain, ja hän muistaa..."
"Niinpä niin, hän muistaa sinun aivan hyvin... Ja anna hänelle, sanoi
hän, pankkokolmonen, jonka hän saa panna likoon kihlauksen kunniaksi;
sillä katsos, luutnantti on iloinen ja tahtoo että koko maailma
iloitsisi."
"Häh, se ei käy milloinkaan laatuun. Hei, kun hän muistaa minua, mutta
hän on saanut selvän tuolla toisella puolella," virkkoi Löfstedt ja
otti setelin syvästi kumartaen. "Tervehtäkää sitä hyväntahtoista
luutnanttia Löfstedtin puolesta ja sanokaa, että se liotetaan. Muutoin
minä hakkaan nyt halkoja oikeusneuvokselle, sillä katsokaas, hän ei
polta milloinkaan kuin vuoden vanhoja halkoja."
Palvelija oli tuskin mennyt ennenkuin Löfstedt, käänneltyään ensin
seteliä kaikin puolin ja tarkastettuaan vesileimaa, ollakseen oikein
vakuutettu ettei se ole väärä, tömisti astuimia ylös katteinin rouvan
luokse, ilmoittaakseen hänelle uutisia ja kertoakseen odottamatonta
onneansa.
Rouva, joka tiesi koko asian Annetten kanssa, pelästyi, ja puhui sen
iltasella tytöllensä.
"Niin halpa ei hän mahda olla," sanoi Dora, "Ei, se on kauhistavaa, ei,
se ei ole tosi!"
"On, Löfstedt näytti minulle rahan, eikä liene kenenkään eduksi antaa
pankkokolmosta, viekoitellaksensa köyhää puunhakkaajaa Tukholmissa."
"Ei, siltä ei se näytä. Mutta, mamma, voiko joku ihminen todellakin
olla niin ilkeä?"
"Jumal' armahda, niin se näyttää, vaan sellaiset esimerkit ovat
harvinaiset."
"Ja hän, joka näytti niin rehelliseksi ja jaloksi, jonka Annette ja
minä katsoimme hyväksi ihmiseksi, jaloksi ja puhtaaksi kuin kullan!"
Dora ei voinut maata sinä yönä; hän tahtoi epäillä -- mutta siihen ei
löytynyt syytä.
"Ludwiginvuori, Ludwiginvuori... No, kummalliseksi tulee nähdä jos hän
on kirjoittanut sieltä kirjeensä. Sitä ei Annette katsonut."
Seuraavana aamuna pyysi Dora nähdäkseen Hjalmarin kirjeen, hän sai sen.
Oikein, se oli kirjoitettu Ludwigvuorella, ja kun katsottiin sinettiä,
oli se reivi M:n.
"Hän on siis siellä," virkkoi hän sitä miettimättä.
"Missä, Dora?" kysyi Annette, joka surullisena nosti silmänsä eräästä
kirjasta. "Missä?"
"Ludwiginvuorella."
"Niin, se on kai hänen setänsä omaisuus; sillä minä kirjoitin vaan
kaupungin nimen ja: seuraa katteini Hjalmarin postia?"
"Ei, Annette kulta, niin se ei ole. Mutta, Jumalan kiitos, sinä et
tarvitse murehtia, hän on sinulle ansioton, hän on halpa, petollinen
ihminen, joka mujerti onnesi ja kenties nauraa sillä."
"Mitä sinä sanot? Mikä se on?" kysyi Annette ja karkasi ylös. "Sinä
näytät aivan muuttuneelta."
"Niin, Annette, minä kiehun vihasta," sanoi tuo hyvä Dora, jonka
lempeät kasvonjuonteet eivät voineet osoittaa kiukkua, vaan ainoastaan
vaivaavan ahdistuksen sydämessä. "Jos kuitenkin taitaisin itkeä," sanoi
hän yhä kiihkeämpänä ja polki pientä jalkaansa. "Ei, Annette, minä en
voi itkeä."
"Mutta, Dora, mikä siis on?"
Dora katsoi sen ainoaksi tunteitten rikkomistavaksi, jonka hän huomasi
joka päivä kalvavan ystävänsä mieltä. Hän kertoi kaikki.
Kertomus loppui; mutta Annette vielä istui ja ikäänkuin kuunteli.
"Nyt se on loppunut," sanoi Dora läähättäen.
"Niin, se on loppunut, kun minä vaan uskoisin historian. Minä epäilen
sitä, minä kysyn Hjalmarilta."
"Kysyt häneltä? häneltä että hän näyttäisi sinun kirjeesi ja kenties
nauraisi tuolle tungettelevalle mamselille, hän, niinkuin näet, on
lukinnut kirjeen lankonsa sinetillä? Ehkä tuo iloinen reivi ja hän itse
nauraa oikein kelpolailla sinulla; minä uskon kaikkea siitä ihmisestä."
Hyvät ihmiset, jotka eivät luule kenestäkään pahaa, menevät usein
vastakkaisuuksiin ja uskovat kaikkea pahaa jostakusta; ne seuraavat
uskollisesti piplian sanaa: "Joka rikkoo yhden minun käskyistäni, hän
rikkoo ne kaikki."
Annette ei, vaikka hän tunsi raskaasti solvaisevaa epäluuloa, voinut
olla nauramatta hyvän Doran kiivaudella. Vielä tahtoi hän epäillä.
Kamreerin rouva tuli nyt sisälle, ja keskustelu loppui siksi kerraksi.
"Miksi nyt niin äänetönnä?" sanoi hyvä rouva. "Pieni Dora puhui äsken
niin kovasti, ja sinä, Annette, näytät onnettomuutta ennustavalta;
kenties sinä tiedät..."
"Me tiedämme; Hjalmar on kurja olento," sanoi Dora, joka ei voinut
hillitä kieltänsä; "eikös niin?"
"Niin, se on niinkuin minä olen aina luullut, Hjalmar on huono
ihminen," sanoi rouva; "Jumalan kiitos, se antaa Annettelle voimaa
unhottamaan tuon ilkiön."
Annette kumartui kirjansa ylitse, hän tunsi ettei hänellä ollut sitä
voimaa -- mutta hän alkoi uskoa.
"Se on siis yleisesti tunnettu?" kysyi hän vapisten äitiltänsä.
"Niin, lapsi, se on varma; hänen pitäisi oleman ihana, kopea, älykäs,
kaikissa äitinsä vertainen, tuon nuoruudessansa ihanan reivinna v. M:n.
Minä tunsin hänen aivan hyvin tyttönä, nimittäin äitin; hän oli
maaherran tytär B:ssä. Oi miten hän oli ihana, ja tytär sanotaan olevan
vielä ihanampi. Käsittämätöntä kun Hjalmar on voinut saada sellaisen
vallan."
Jokainen sana pisti Annette raukan sydämeen sillä hän ei voinut
niinkuin Dora tuntea vihaa Hjalmaria kohtaan.
Sanotaan että rakkaus muuttuu vihaksi; se ei ole tosi muunlaisessa
rakkaudessa, kuin puhtaasti itsekkäässä ja enemmän etelämäisesti
aistillisessa; täällä pohjoisessa hyvässä sydämessä, jos rakastaa
enemmän kuin tietääkään, vaihtuu rakkaus murheeksi -- ei vihaksi. Joka
vihaa, ei surkastu, sillä viha ei laskeennu rintaan; mutta murehtiminen
kadottaa kaiken voiman, siinä kun ei ole sielua virkistävää, vaan
kaikki sitä ales painaa.
Annette vaipui syvään raskasmielisyyteen, häntä kun miellytti pikemmin
lisäys kuin vähennys. Hän näki alituisesti edessänsä tuon ihanan
miehen, vaaleana kuin kuun paiste lakastuneille lehdille, joita myrsky
on ravistanut -- hän oli kuitenkin ihana, kuitenkin yhtä jalo, vaikka
jokainen piirre oli kangistunut marmoriksi; ja sellainen ei voinut olla
teeskentelyä -- se oli mahdotonta.
Tämä kuva, tuo vaalea, riutunut ulkomuoto, nuo synkät, ikäänkuin
kysyvät silmät luuli hän olevan alituisesti edessänsä valvoissa ja
maatessa -- lakkaamatta seisoi hän hänen edessänsä ja tuntui kysyvän:
"Annette, miksi teit minulle sen?" Hjalmarin naimiseen meno oli hänen
mielestään uhri; sattumus oli hänelle lahjoittanut ihanan morsiamen;
mutta Annette tiesi parhaiten että se kuitenkin oli uhri, tapa jolla
hän oikein ja ainiaan repi hänen kuvansa sielustansa.
Sellaiset olivat tytön sisälliset ajatukset. Hän ei milloinkaan
yhdistynyt äitinsä kirouksiin tahi Doran ankariin arvosteluihin
Hjalmarista ja muutoin kaikista miehistä, sillä tuo hyvänsuopa tyttö ei
tahtonut jättää asiaansa puolitekoiseksi, ja niin paljon hän tiesi
että Hjalmar oli mitä sanotaan kunniallinen mies. Mutta kun niin
kunniallinen voi unhottaa, mitä sitten tavallisen laatuiset
muistanevat.
Sill'aikaa kävi asessori kunnia-tervehdyksillä melkeen joka päivä
kamreerilla ja lähestyi kaikkien harrastuksiensa selvenemistä.
"Useasti," sanoi hän eräällä suosiollisella hetkellä, "on minulla ollut
ajatus, joka lakkaamatta polttaa sydäntäni."
"Mikä siis, hyvä asessori?"
"Teidän jalolle äitin sydämelle voin uskoa kaikki," toisti hän ja
suuteli rouvan kättä. "Jos Jumala tahtoo, sillä paitsi hänen
suosiotansa ei mitään tapahdu, voin minä liikuttaa teidän sydäntänne."
"Oi niin, herra asessori, te olette jalo ihminen, jonka rehellisen
luonteen minä tunnen ja pidän arvossa."
"Kiitoksia, sydämellisiä kiitoksia niistä sanoista! Oi, te tarvitsette
pojan, jonka puoleen te, turvaton leski, voitte kallistaa väsyneen
päänne... Sanokaa minulle vilpittömästi: luuletteko että minusta tulee
hyvä poika?"
"Ja te tarkoitatte siis..."
"Niin, minä olen tunnustanut kaikki. Minä olen kyllästynyt tähän
tyhjään nuoren miehen elämään ja tahdon rakentaa oman kodon ... mitä te
sanotte?"
"Oi, jospa se olisi minun vallassani, niin ... minä en todella tiedä
ketään, jolle mielukkaammin..."
"Ikuinen kiitos, jalo, enkelin kaltainen sielu, kiitos, ikuinen
kiitos!"
"Älkää minua kiittäkö; tyttäreni määrää itse kohtalonsa, sen lupasin
minä miesvainajalleni hänen kuolinsängyssänsä. Mutta jos te saatte
Annetten lupauksen, siunaan minä teitä ilolla."
Asessori pyyhki silmiänsä; hän luuli melkeen itkevänsä.
"Minä en voi sanoa, minä en voi lausua," sanoi hän sortuneella äänellä;
"teidän jalomielisyytenne on ylen suuri. Mutta sanokaa tyttärellenne
miten äärettömästi minä häntä rakastan, että minä olen aina
hiljaisuudessa rakastanut, mutta etten minä ole milloinkaan ennen
uskaltanut edes itseänikään antaa selvästi aavistaa, että niin oli."
"Kyllä minä puhun tyttärelleni, mutta houkutella en minä häntä tahdo."