Koulukamarissa Eetenissä istui kaksi poikaa ja luki ahkerasti, samalla
kun kotiopettaja, muuan nuori ylioppilas Upsalasta, opiskeli; sillä ero
on pojilla ja heidän opettajillansa, ne ainoastaan lukevat, mutta hän
opiskelee.
"No," kuului ääni, "hyvää päivää, rakas Rauhanen, hyvää huomenta
pojat... Ui, ulkona on lemmon kylmä. Muutoin olen minä koko aamun ollut
ulkona ja katsellut miten ne kyntävät Leppäsuota. Kas niin, älkää
häiriintykö", lisäsi tuo kunnon mies, otti hiilen kakluunista ja
viritti piippunsa. "Minun on puhuminen Rauhasen kanssa... Ei, sen saa
Rauhanen tietää, että siellä on hiukan kantoja ja pitkiä vääriä
puunjuuria ja romua, niin että kyllä siellä on kasvanut kolme metsää
päälletyksin, ennenkuin siihen maahan aura laskettiin... Mutta siitähän
en aikonutkaan puhua, Lukekaatte, pojat, minä puhun vaan Rauhasen
kanssa, se ei kuulu teihin."
Rauhanen oli siisti ja iloinen nuorukainen, joka puri huultansa tuolle
hyvälle papalle, mikä ei itse ollut oppinut mies ja sentähden luuli,
että aivan samoin on lukemisen kuin muun työn kanssa.
"Mitä inspehtoori käskee?" kysyi kotiopettaja.
"Kä-käskee, vai niin suurta! Minä en mitään käske; mutta tietysti
tahdon tietää jos Rauhanen, joka on ylioppilas ja voi pakata latinaa
poikaloppeihin, ei myös taitaisi opettaa vanhoille niskoitteleville
akoille "_qvator species_". [Neljä yksinkertaista laskutapaa.]
"Se on vaikea tehtävä; mutta mistä on kysymys?"
"Niin, huomattava," alkoi inspehtoori, joka oli jotenkin varallinen ja
Eetenin velaton omistaja ja vieläpä vähän sen ylitse, "niin,
huomattava, se on noiduttu historia. Herra mahtaa uskoa, se voi laittaa
kunnon miehelle harmaat hiukset. Niin, huomattava asia oli se, että
autuaalla vaimollani, joka kuoli kolme vuotta sitten, oli isä, niinkuin
kaikilla ihmisillä, kuinkas muuten; mutta, katsokaas, onnettomuudeksi
oli appi-ukollani sisar, joka oli naimisissa eräällä kauppamiehellä.
Kun hän kuoli, autuas ihminen, niin nimitti hän appi-ukkoni sisarensa
holhoojaksi, sillä jäi jälille kolmetuhatta riksiä, vähän ylitse. Akka
mahtoi olla hopakko, sillä muutoin hän ei olisi niin tehnyt. No,
appi kuoli, ja niin sain minä, toisen perinnön kanssa, akan ja
holhoojaviran, ja rahat pantiin laillista korkoa kasvamaan. Mutta nyt
mahtaa Rauhanen uskoa että meni kuin paha henki mummoon, täti
Printfell, niinkuin vaimo-vainajani häntä nimitti. Hän muutti paikalla
Tukholmiin, elääksensä suurella pääomallansa, ja niin piti siellä
neuvoa asianajajain ja veijarein kanssa, päästäkseen vapaaksi holhun
alaisuudesta; mutta siinä asettuivat vastaan hänen sukulaisensa -- oli
yksi pappi -- ja vaikka minä sanoin ja kirjoitin ja pyysin kaikkia
päästämään mummon omavaltaiseksi, niin ei siitä tullut mitään. No, nyt
hän on vihainen minulle kuin tiikeri, sillä hän luulee että minä tahdon
häntä pettää, kun korkoa ei tule kuin sata kahdeksankymmentä riksiä,
eikä se tahdo riittää Tukholmissa. Lempo vieköön, hän kirjoittaa
vähintäin kaksikuudetta kirjettä vuodessa, pitkiä arkkia
harakanvarpailla laillisista oikeuksistansa, että hän menee jonakuna
kauniina päivänä kuninkaan luokse. Niin, hän on jättänyt kaksi
armorukous-kirjettä kuninkaalle, mutta nekään eivät ole auttaneet."
"Mitä minä voin siinä tehdä?" kysyi Rauhanen.
"Niin, katsokaas, se meni hyvästi niinkauan kuin vaimoni eli, sillä hän
kun oli, niinkuin akka sanoo, hänen lihaansa ja vertansa, niin noukki
hän murunsa Printfellille ja lahjoi Ollia veräjällä, niin ettei minulla
ollut aivan paljo siitä tuntemusta. Mutta nyt saan minä olla pulassa
yksinäni ja lukea hänen kirotuita harakanvarpaitansa. Ja niin minä saan
kirjeitä hänen ystäviltänsä, mitä kaluja ne ovatkaan, jotka antavat
minulle siveysnuhteita ja sanovat, että minun on tekeminen vanhalle
kunnianarvoisalle ystävälle kumminkin oikein; ja on minun kärsiminen,
kun minulla on laatikko täynnä postikuitteja, että hän on vuosittain
saanut ennakkomaksua yli puolen toisen vuoden tulosta! Minä olen
pyytänyt hänen muuttamaan pois Tukholmista, mutta kyllä kai,
pääkaupungissa tahtoo hän olla; sillä siellä, kirjoitti hän viimeksi,
asuu maan isä kuningas ja maan äiti kuningatar, ja jos ei muu auta,
niin kumartaa hän kerran polvillensa niiden eteen, ja sen hän kyllä
tekee, luulen minä. Mutta ei totta tosiaan tule enemmän kuin sata
kahdeksankymmentä riksiä korkoa kolmesta tuhannesta Spolenin laskun
mukaan, jos ei itse piru ole pannut pois merkkiä."
"Hm, mutta minä en voi käsittää mitä minun on tässä asiassa tekeminen".
"Niin, katsokaas, Rauhasen on syksyllä meneminen Upsalaan Tukholmin
kautta. Silloin voi Rauhanen mennä täti Printfellin luokse ja tädittää
häntä ja opettaa hänelle _qvator species_ ja sanoa hänelle, että hän
saa polvistua kaikkein valtaherrain ja Roomin paavin eteen, mutta että
sata kahdeksankymmentä on kuitenkin kolmen tuhannen korko, luettuna
kuusi sadalta, ja tervehtää häntä ja olla kohtelias, ja jos se ei auta,
niin käskekää hänen mennä hiiteen.
"Se on vaikea tehtävä."
"Niin kyllä, mutta, Jumalan nimessä, jotain keinoa tässä on
koettaminen, sillä hän tekee minun hulluksi."
Rauhanen lupasi tehdä mitä voi, sillä hänen isäntänsä näytti vaikka
muutoin iloinen ja maltteellinen, joutuneen viimeisillensä.
"Kiitoksia, rakas Rauhanen, kiitoksia! Sellainen akka voi viisaan
ihmisen tehdä mielettömäksi, sillä lakia ei hän käsitä eikä tottele,
laskea ei hän tahdo eikä taida, itseviisas hän on, sillä nähkääs, hän
on hoitanut taloutta koko seitsemänkolmatta vuotta, kuitenkin niin että
mies pani hänen holhottavaksi ja niin hän epäilee kaikkia päälle
päätteeksi ja luulee että koko maailma tahtoo varastaa häneltä ...
sanalla sanoen, Rauhanen, hän on houkkio, ja siksi minäkin tulen."
Neljätoista päivää tämän keskustelun jälkeen istui rouva Printfell
tavallisuuden mukaan kamarissansa Kaisansa kanssa, joka oli vanha,
kokoon kuivunut piika, oli kaikissa yksimielinen ja sentähden mummon
silmäterä. Ikuisesti lämmin kahvinkeittäjä, vähän lihavanläntä,
puolellakolmatta jalalla oleva kapine (sillä se oli ollut valkeassa ja
tullut kykenemättömäksi) seisoi ja porisi kaklunin lävessä. Suorastaan
ikkunan edessä riippui häkki, jossa paljas- ja litteäpää keltasirkkunen
hyppi edestakaisin, heitellen silloin tällöin tyhjiä hampunsiemenen
kuoria ympäri huonetta ja ales mummon pöydälle, joka oli kuormitettu
paperikääröllä, nimittäin pesänkirjoituksella ja asiakirjoilla
Printfell vainajan jälleen; ne piti todistaman hänen oikeuksiansa, "kun
kerran pääsee maassa oikeus valtaan".
Mummo oli nyt korttien asettelemisessa, joka oli yleis-asiallisin
tehtävänsä silloin, kun ei kirjoittanut veljensä tyttären miehelle,
"tuolle Tammiselle Eetenissä, joka on rikas kuin noita, mutta kuitenkin
pitää sopivana ruveta vanhan sukulaisensa avulla säästetyn omaisuuden
haltijaksi, sen takia että hän on turvaton. Mutta koko maailman pitää
nähdä minkälainen mies Tamminen on, ja kuningas jo tietää että hän on
vaarallinen mies, ja Jumala on Tammisen rankaiseva."
"Niin, sinä saat nähdä, Kaisa, että Tamminen seisoo pian Jumalan
tuomion edessä kaikesta ilkeydestänsä ... se käy niin".
"Ohoh, käykö niin, rouva kulta!"
"Käy, niin se on jo kauan mennyt, heti kuin jätän koston ja
rangaistuksen Jumalan käteen ja ajattelen: kutsuuko Herra Tammisen
tuomiolle?"
"Niin, kyllä hän saa tuomionsa, hän, joka ei milloinkaan tee rouvalle
oikein."
"Ole vaan varma, tuolla ylähällä istuu yksi, joka kyllä tietää että oli
äärettömän paljon Printfell vainajan jälkeen, se näkyy kyllä tästä
pesänkirjoituksesta; mutta nykyaikaan ei ole yhtään oikeutta. Olisiko
tämä ollut Kustaa kolmannen aikana, niin Tamminen olisi jo aikoja
sitten saanut rangaistuksensa."
"Se on tietty!"
"Niin, sen tiedän kyllä, sillä katsos, kuningas kirjoitti Kerttusen
tyttärelle ja sanoi serkuksi, niin hän kirjoitti ja sanoi: Ne ovat
tehneet vääryyttä serkulle ja paljastaneet serkun luita myöden, mutta
minä, Ruotsin kuningas, olen voimakas hallitsija ... niin, se olen
minä. Puhuttiin aina katteini Printfellistä, minun langostani, jolla
oli Ruotsinsalmen metalji ja Miekanritari linnassansa... Se pitäisi
Tammisen muistaa."
Mummo olisi luultavasti mennyt puheessaan pitemmälle, jos ei hiljainen
naputus oveen olisi häirinnyt molempia vanhuksia.
"Kaisa, katso kuka siellä on ja pidätä kunnes minä saan myssyn päähäni,
sillä se on tietysti joku herra, minä luulin kuulleeni saapasten
narinata".
Näin sanoen otti mummo myssynsä, joka riippui neulalla ikkunapeitteesen
kiinnitettynä ja oli jonkinlainen tummansininen, nahkainen harjapussi,
ja pani sen harmaasen päähänsä.
Mummo näytti oikein arvokkaalta, sillä hän oli ollut kaunis nuorena, ja
sepä lienee ollutkin, joka vaikutti vainajan menemään naimiseen hänen
kanssa ... avioliitto, jolla taisi olla seikkansa, sen mukaan mitä
testamentista voi arvostella.
Vihdoin oli Kaisa pitänyt niin harvinaisissa tapauksissa tavallisen
puheensa ja aukasi oven.
Printfell mummo odotti näkevänsä ystävistänsä, se tahtoo sanoa jonkun,
joka tunsi hänen miehensä eläissään ja joka välistä kävi heillä. Mutta
tulija oli aivan nuori, sievä ja soma herra, joka esitti itsensä
ylioppilaaksi eli kokelas Rauhaseksi.
"Rauhanen? Vai niin, hm ... vai niin," virkkoi rouva käytöksellä, joka
ei hairahtunut vaikutuksestansa.
"Minä tulen tänne Upsala matkallani, tervehtimään inspehtoori Tammisen
puolesta Eetenissä."
"Nöyrä palvelijatar; vai niin, hän tervehtii vanhaa tätiänsä, sillä
minä olin täysi täti hänen vaimo vainajallensa, ilmoitan sen nuorelle
herralle."
"Hän puhuu useasti täti Printfellistä ja toivoo että rouvalle
tapahtunut vääryys pitää oiaistaman. Hän jätti minulle paperin, joka
sisältää että hän suostuu rouvan anomukseen omavaltaiseksi
pääsemisestä."
Mummo tahtoi jo monta kertaa keskeyttää hänen puheensa, mutta sai nyt
vasta tilaisuuden.
"Vai niin, tuo rehellinen mies, tahtooko hän niin, jalo Tamminen? Hän
pelkää tilinteon kauheata päivää, joka pian tulee. (Silmäyksellä
Kaisaan) Onko hän kipeä?"
"Ei, Jumalan kiitos! Hän pyysi minun jättämään nämä viisikymmentä
riksiä."
"Kiitoksia, kiitoksia. Vai niin, minä saan siinä oikeuteni."
"Mutta, rouva kulta, alkoi tuo nuori ylioppilas, teillä on kolmetuhatta
riksiä ja minä olen nähnyt omat kuittinne, jotka sisältävät enemmän
kuin koron, mikä tekee sata kahdeksankymmentä."
"Tuon sata kahdeksankymmentä minä olen kuullut niin useasti, että osaan
sen ulkoa. Mutta mihin jäi koko tavaravarasto, mihin joutui irtaimisto,
minne rahat lentivät?... Ne ovat näissä papereissa."
"Antakaa minun nähdä."
"Niin, lakimiehet ovat ne tarkastaneet ja kaikki, jotka suovat minulle
hyvää, ja kaikki sanovat kuin yhdestä suusta... Mutta se on sama. Vaan
niin paljon minä tiedän, että minä olen seitsemänkolmatta vuotta
hoitanut talouttani, ja jos ei vainaja olisi ollut niin heikko
viimeisen tautinsa aikana, niin eivät ne olisi saaneet valtaa hänestä,
sillä hän piti minusta niin paljon, kuin mahdollista oli, eikä
mitenkään olisi tahtonut minulle niin pahasti, kuin nyt on käynyt".
"Miten kauan on rouva ollut leskenä?"
"Oi voi, kaksikymmentä vuotta!"
"No te siis olitte naimiseen mennessänne vaan lapsi, se ei mitenkään
sovi yhteen," sanoi Rauhanen mielistellen.
"Eihän toki niin, kyllähän sen näkee että minä olen yli
viidenkymmenen," virkkoi vanhus, jonka koko arvo oli kauniissa
ulkomuodossa, ja joka ei paitsi kipua taitanut ajatella
kukoistusaikaansa.
"Ei, todellakin katsoin minä teidän ... niin, kenties neljänkymmenen
vanhaksi, tahi vähän ylitse, sillä muutamat voivat pysyä ihmeellisesti.
Niinpä sanoi inspehtoori Tamminen, että minä tuskin voin teitä huomata
vanhemmaksi."
"Ohoh, sanoiko hän niin: Hän on muuten suvainnut minua nimittää
'akaksi,' kyllä minä tiedän."
"Se on tapahtunut pikaisuudessa, ja ilman sitä hänellä on tapana
useasti sanoa: 'minun mummo vainajani,' 'minun akkani eläissä.'"
"Jopa jotain, Kaisa, hän ei ollut viittäkolmatta vuotta vanhempi
kuollessansa; sen mahdan minä sanoa! No," pitkitti hän paljon
leppeämpänä, "no, se on nyt niin, että veljeni poika on holhoojani, ja
se voi mennä mukiin. Mutta hän tahtoo minua pois Tukholmista. Herra
Jumala, miten kuitenkin täällä on hauskaa, se on toista kuin
maaseuduilla."
"Rouva käy siis usein ulkona huvituksissa?"
"Minä, en, sen tietää Jumala, minä en ole milloinkaan ulkona; ei ole
helppo vanhalle ihmiselle kulkea kolmia rappusia ales- ja ylöspäin,
vaikka minä, Jumalan kiitos, en ole aivan heikko. Minä istun täällä
pikku Bibin ja Kaisan kanssa, ja joka aamu tuo Kaisa Päivälehden, jonka
lainaa kirjoittaja täällä alhaalla, sillä hän on aina ulkona aamusilla,
ja niin saan aivan märkänä painosta. Ja niin saan tietää yhtä ja
toista, ja kesäsin olen ulkona ja katselen komeutta, ja olen nähnyt
kuninkaan ja kuningattaren monta lukematonta herran kertaa, ja sen
tietää Jumala, kun minä niiaan, niin kuningas ottaa hatun päästänsä ja
nyökkää minulle, hän tuntee aina mummon, joka hänelle on jättänyt kaksi
anomuskirjettä."
"Vai niin, todellakin?"
"Niin, sen tietää Kaisa kaikkein paraiten, sillä hän on sen nähnyt."
"Niin se on, kuningas on kohtelias rouvaa kohtaan, mutta jos joku herra
on hänen mukanansa, niin pitää hän itsensä liian hyvänä tervehtimään."
"Niin, niin se on", lisäsi mummo, "jos jotain tahtoo, on aina paras
kääntyä kuninkaallisten puoleen eikä heidän herrojensa, sillä ne eivät
tee milloinkaan hyvää."
Nuori ylioppilas ymmärsi paremmin sovittaa puheensa kuin isäntänsä
ymmärsi kirjoittaa, ja mummo Printfell ei ollutkaan paha, vihattava
ihminen, vaan hyvä kuin lapsi, kun ei vaan sysätty valeluulojaan
päähänsä. Hän oli yhtä helppo lepyttää kuin vihoittaa, ja sovinto tuli
pian, sillä Rauhanen ymmärsi vakuutta vastustamatta.
Hän käsitti nyt että sata kahdeksankymmentä oli oikein, mutta samalla
että hän tarvitsi enemmän, ja Rauhasen tehtävänä oli rauhan toimeen
saaminen, vieläpä vuosittainen uhraus inspehtoorin puolelta. Mummo oli
parhaimmalla mielialalla maailmassa ja nuori uudestaan Dora Bernhardin
tullessa sisälle.
"Kas niin, Dora kulta! Miten äitinne voipi?" kysyi mummo leppeästi.
"Tiedättekö täällä istuu nyt muuan herra, joka sanoo että Tamminen on
kunniallinen mies eikä tahdo minulle mitään pahan."
Esitteleminen kävi tavallisesti.
"Hirmuista on, lapsi, miten suloista on kamreerilla tuolla ylhäällä, ja
kuitenkaan et unhota vanhaa täti Printfelliä. No, meneekö tyttö
naimiseen?"
"Sitä minä en tiedä, täti kulta, ja tuskin uskon."
"Herra Jumala, miten hän on onnellinen, joka istuu niin ylellisyydessä.
Tietääkö herra Rauhanen, hän on Lapinmaasta köyhän miehen tyttö, jonka
he ovat ottaneet omaksensa."
"Ei, Norrlannista," oikasi Dora.
"No niin, lapsi, se on yhden tekevä, mutta yhtä hyvä, hän seurasi
eläinkulettajaa, niin, Kaisa tietää koko historian."
"Ei, täti kulta, hän on paikasta, joka sanotaan Joutsenvedeksi."
"Se on," huomautti Rauhanen, "samassa kirkkoherrakunnassa, jossa isäni
on komministina."
"Tunnetteko Joutsenvettä ja siellä olevia vanhuksia?" kysyi Dora
vilkkaasti.
"Minä en ole nähnyt Joutsenvettä kuin yhden kerran; se oli kaksi vuotta
sitten. Minä ja muutamia muita kuljimme ympäri tuntureja kasveja
tutkimassa ja keräämässä. Tulimme silloin muuanna kauniina kesäpäivänä
tyynen järven luokse, joka sijaitsi tunturin alla; luulimme olevamme
synkässä metsässä, kaukana kaikista ihmis-asunnoista, kun huomioani
herätti eräs ääni, joka uudistui niin säännöllisesti, ettei se voinut
johtua jostakusta metsäkaskesta. Vihdoin huomasimme että se oli
kangaspuitten yksiääninen kalkutus."
"Oi, puhukaa vielä, ja te..."
"Me pitkitimme äänen johtamina kulkuamme ja näimme järven toisessa
päässä lahdelmassa vähäisen harmaan huoneen. Muutamia lehmiä söi
koivuniityllä ja joitakuita lampaita hyppi kukkuloilla ylös ja ales.
Mentyämme tupaan huomasimme siellä nuoren vaimon istumassa kangaspuissa
ja vanhan mummon käämiä tekemässä."
"Oi, hän oli Annetten äiti ... ja kenties hänen veljensä vaimo."
"Me olimme siellä ainoastaan jonkun minuutin, joimme maitoa ja menimme;
siinä koko lyhyt matkakertomukseni."
Nuori mies tuli aivan pian tutuksi rouva Printfellin luona siinä
pienessä kamarissa, ja Doran tultua oli hänen erittäin hyvä olla.
Hänellä oli vähän tilintekoa mummon kanssa, jonka hän suoritti
sukkelasti kuiskuttelemalla ja jätti yhden paperirahan.
Kauan ei viipynyt, ennenkuin hän jätti tuon nuoren miehen, mummon ja
Kaisan yksinänsä.