Kyyneleet välkkyivät tuon nuoren miehen silmissä kirjettä lukiessansa;
mutta se täytyi mennä, se oli välttämätön.
"Uhri on siis tehty," sanoi hän itseksensä, "uhri on minun elämäni
onni, mutta hän voi lohduttaa itseänsä. Hänen kasvatuksensa tekee että
hän voi unhottaa, että hän taitaa vaihettaa tunteitansa -- sitä en voi
minä."
* * * * *
Annettella, joka ei milloinkaan antautunut tutkimaan luonteita, oli
kuitenkin vaistomainen tunne mitä Hjalmarin piti vastaaman. Dora, joka
ei koskaan miettinyt rikkauden ja köyhyyden ääretöntä väliä tahi nähnyt
miten se eroittaa toisistansa ihmisiä, jotka ovat luodut auttamaan
toisiansa, ei tullut ajatelleeksi ettei Hjalmar siitä syystä soisi
anteeksi Annettelle, sillä jotain muuta kuin anteeksi antamus ei
solvauksesta voinut tulla kysymykseen, ja Dora, joka helposti antoi
toisille anteeksi, ei taitanut epäillä tuota nuorta, säädyllistä miestä
kovaksi ja luonnottomaksi.
Hjalmarin vastauksen tullessa istuivat molemmat tytöt yhdessä ja
Annette pikemmin repäsi kuin aukasi kirjeen. Läpitse silmäiltyään
vaipui hän tuolille, vaaleana kuin marmorikuva.
"Sitä odotinki," sanoi hän tuskin kuuluvasti; "niin, kuilu on
avautunut, emme voi enää mennä sen ylitse, sillä ... sillä," lisäsi hän
hetkisen vaitiolon perästä, "Sillä meillä ei ole uskoa."
"Hän mahtaa olla kummallinen herra," muistutti Dora, "Sillä minä näen
sinusta että hän on vastannut tyhmästi, tuo häijy ihminen. Kenties,
sentähden kun hän on mies, on se hänen kunniaansa hirmuisen lähellä...
Vai niin, hän ei tahdo jälleen hyväksi?"
"Kyllä hän on hyvä, mutta hän on oikeassa." muistutti Annette, "hän on
oikeassa."
Hän hypähti ylös ja haki syvistä verhojen poimuista esiin pienen
taulunsa. Hän naurahti ja näytti sitä Doralle.
"Mikä se on?... Vähäinen ruma tupa järven rannalla."
"Siellä olen minä syntynyt, Dora; siellä olen minä, Jumalalle olkoon
kiitos, syntynyt, Dora kulta," sanoi hän ilosta sädehtivin silmin.
"Uutisasukkaan tytär ... niin, häntä Hjalmar rakastaa ja minä rakastan
myös häntä ... ja siitä tulee äiti iloiseksi ja Antti riemastuu niin
ikään ja hämmästyy samalla, sanoessaan: nyt ei ole enää puulusikalla
lyijyharkkoa sydämessä".
Näin sanoen kiiruhti hän äitinsä luokse.
Hän kertoi kaikki ja sanoi lopuksi: "nyt näette, äitini, että minä
tyttärenänne olen pelannut ylen korkealle ja menettänyt omani ja
Hjalmarin elämän ilon, sillä hän ei tule milloinkaan enää iloiseksi ja
minä kuolen suruun".
"Mutta se on ylpeyttä Hjalmarissa, jota minä en voi käsittää", sanoi
rouva; "en minä ole milloinkaan ollut selvillä hänen luonteestansa".
"Oi, te ette ole milloinkaan häntä tunteneet, äitini".
"Olen, enempi kuin hyvästi; kokemus vaikuttaa että minä näen sinua
kauemmaksi, lapsi. Hjalmar oli aina liiaksi jäykkäniskainen ja kylmä
tehdäkseen vaimon onnelliseksi. Olisit nähnyt Milleri vainajan, miten
huomiollinen hän oli minua kohtaan. Ei kukaan muu saanut päälleni
auttaa kappaa, ja aina muistutti hän ottamaan luontevasti päälleni, ja
kutsui minua teaattereihin. Ja aina juoksi perässäni, niin että se oli
oikein rasittavaa; mutta näetkös, se oli rakkaus. Onko Hjalmar
milloinkaan auttanut yllesi vaatetusta?"
"Minä tuskin luulen, mamma kulta; hän ei ole luotu palvelijaksi".
"Palvelijaksi morsiamellensa ... ei, lapsi, mutta jos miehessä on
jotain tunteellisuutta, niin on se ainakin vähin, että hän osoittautuu
nöyräksi ja kohteliaaksi rakastettuansa kohtaan".
"Mutta hän on kuitenkin jalo ihminen, mamma".
"No niin, ei maksa vaivaa väitellä sinun kanssasi, sillä sinä et näe...
Rakkaus on sokea, mutta minä katson asiaa toisella tavalla, sillä minä
tunnen ihmisiä. Jokainen sellaisen kylmän sielun uhraus on liian
paljon".
"Ja ... ja", alkoi Annette, "se ilahutti mieltäni tänään ensi kerran,
kun olen köyhä lapsi tunturilta. Se on hänen köyhyytensä ja rikkaus,
jonka te, hyvä äiti, olette luvanneet minulle, joka meidät eroittaa ...
ottakaa takaisin lahjanne!"
"Mitä sinä sanot? Oletkos mieletön, Annette kulta ... paitsi sitä en
taida minä tehdä mitään muutosta, sillä kaikki johtuu Milleri vainajan
testamentista, joka nimenomaisesti sanoo, että minulla elinaikanani on
ainoastaan omistusoikeus ja korot, mutta pääoma molempain kuoleman
jälkeen kuuluu vähentämättä Annettelle, meidän otto-tyttärellemme, ja
hänen perillisillensä. Siis on se mahdoton".
Annette istui ajatuksiinsa vaipuneena.
Vanha rouva ei käsittänyt ensin Annetten tarkoitusta, mutta nyt hän sen
huomasi.
"Ethän tahtone vaan minua jättää?" alkoi hän, "tahdotkos niin,
Annette?... Omaisuutta et voi kadottaa, mutta kyllä äiti raukkasi."
Pari kyyneltä välkkyi vanhuksen silmissä.
"En, äitini, sitä en tahdo; minä tahdon ainoastaan että tekisitte minun
perinnöttömäksi... Tehkää minä perinnöttömäksi, mamma, rakas mamma,
tehkää minä perinnöttömäksi!... Ja kuitenkin tahdon olla teidän
luonanne, tahi te minun luonani".
"Rakas lapsi, minä en voi tehdä sinua perinnöttömäksi, en voi kumota
pappasi testamenttia, joka kyllä on niin laillinen, ettei sitä voi
muuttaa, sillä asessori Svaning on sen kokoon pannut".
"Svaning on siis vahvistanut sinetillä minun onnettomuuteni".
"Älä niin sano; hän on kunniallinen mies, ihminen, joka tarkoittaa
hyvää. Sinä et olisi saanut puoliakaan, jos Svaning ei olisi suorastaan
väsyttänyt pappaa rukouksillansa. Pappa on perinyt kaikki ja
lainkäynnillä sai lisää perintöönsä useilta kaukaisilta sukulaisilta.
Nyt tahtoi hän antaa niille puolen ja jakaa useampia apurahoja
Upsalassa ja yhdelle koululle Miller vainajan kotiseudulla, mutta
Svaning piti niin ahkerasti kiinni että pappa, joka oli heikko, ei
voinut saada tahtoansa esille. Herra Jumala, Annette, sehän näyttää
paraiten miten sydämellisesti hän meitä suosii".
"Minä olen ja täydyn jäädä rikkaaksi", sanoi Annette huoaten Doralle;
"tuo inhoittava Svaning on toimittanut niin asiat. Hän on ainoastaan
tekemässä minua onnettomaksi".
"Mutta hän tarkoitti hyvää", huomautti Dora.
"Tarkoitti hyvää! Lienee niin; mutta miten hän on tahtonutkin, on hän
sitonut minun ... ei, eroittanut minun Hjalmarista. Oi, miten olen
onneton!"
"Tiedätkös", sanoi Dora, oltuaan hetken ääneti ja kun ystävänsä näytti
vaipuneen unelmiin, "tiedätkös ... aina on jotain vikaa: yksi on liian
rikas, toinen ylen köyhä; kukaan ei ole tyytyväinen, ja jos ihminen
voisi tulla jumalaksi, niin kuolisi tuo jumala tunnin kululla
ikävyyteen, kun ei kaikki-voimallansa taitaisi luoda ainoatakaan
onnellista ihmistä. Oi, sellainen huuto ja ääni maailman kaikista
nurkista, ja ainoastaan siellä ja täällä pari eläväistä, niinkuin minä
ja mamma, jotka kiittävät vähäistä mitä ovat saaneet... Muutoin", alkoi
hän uudelleen, kun Annette ei näyttänyt kuulevan hänen syvämielistä
huomautustansa, "muutoin näyttäisi kuin minulla olisi vähän täällä
maailmassa, minä en milloinkaan saa ajatella naimisiin mennäkseni,
sanoo mamma, sillä miehet tarvitsevat hirmuisen paljon rahaa,
hirmuisesti paljon enemmän, kuin raukat naiset. Sen näytti pappa, ja
pappa ei kuitenkaan ollut mikään tuhlaaja, sanoo mamma, vaikka hän
arenteerasi kartanon ja hävisi. Minä en tule siis milloinkaan naiduksi,
sillä rahaa ei ole minulla, ja nähtyäni sinun ja toisia tyttöjä en
taida käsittää ken minua haluaisi ... kun tietysti on minulla lyhy
töppä-nenä ... ja nenä on kasvojen kaunistus, senhän tähden hän on
kasvojen välissä".
Annette ei taitanut olla nauramatta.
"Kas niin, Jumalan nimessä, minä luulin sinun jo unhottaneesi
nauramisen, se on hyvä! Kuules, sinä olet liian rikas ja minä ylen
köyhä, ja sentähden me sovimme yhteen; sillä jos me juotettaisiin
yhdeksi olennoksi, niin olisit sinä tavallisen rikas, tavallisen kaunis
ja tavallisen taidollinen, tavallisesti kunnioitettu ... niin, kaikki
sattuvasti tavallista".
"Sinä olet sievä tyttö, hyvä Dora, mutta et ymmärrä miten kannetaan
rikkauden onnettomuutta".
"Vai niin, miksi en sitä ymmärtäisi! Kun sinä, näet, ostit kaikki minun
kukkani, oli minulla kolmekolmatta riksiä ja kahdeksantoista killinkiä
kassassa, enkä mitenkään käsittänyt kuinka niin suuri summa kuluisi.
Minulla ei ollut milloinkaan ennen ollut rahaa. Mutta minä en voinut
maata öillä varkaitten pelosta, ja kun hyvänluontoinen Löfstedt tuli
ylös, näytti hän minusta epäiltävältä, sillä hän tiesi että minulla oli
kolmekolmatta riksiä kassassa ... eikä syvyyden viehätystä taida kukaan
ennalta arvata. Se oli kauhea levottomuus, mutta se ei ollut minkään
testamentin vallassa, ja senpätähden tulinkin päivä päivältä
rauhallisemmaksi. Minä kyllä tiedän mitä rikkauden, levottomuuden ja
surun kanssa taisteleminen tahtoo sanoa".
"Lapsi raukka!" nauroi Annette, "kaikki tuo kolmenkolmatta riksin
takia. Niin, se on selvä, että muurahaisen musertaa se, jota hevonen ei
minään pidä ... kaikki suhteellisuudessa; mutta asia on sama".