"Kas niin, se on kirjoitettu, lukittu; pian postiin, Dora, lähetä se
paikalla sinne... Jos hän jättää sen vastaamatta, jos hän vastaa
kylmästi, pilkkaavasti ... sen voi hän, sen saa hän tehdä."
"Niin, mutta sitten ei hän ole milloinkaan rakastanut sinua," hymyili
Dora, joka istui ja ompeli, ja ainoastaan silloin tällöin katsoi ylös,
nähdäkseen ystävänsä tahi nyökätäkseen yli kadun, sillä mamma istui
mittahuoneessa hattutehtaansa kanssa, että taitaisi nähdä tyttöjänsä
(niin nimitti hän molempia uusia ystäviänsä).
"Uskotkos niin Dora?"
"Uskon, siitä olen varma; miten muutoin se voisi olla? Jos ei hän
vastaa, tahi sanoo ei, niin sinun tulee olla levollinen, sillä silloin
on hänen ylpeytensä rakkauttansa voimakkaampi, ja sitten ei se ole
paljon arvoinen; mutta sinä saat vastauksen, saat tietysti vastauksen
kun hän vaan saa kirjeen. Hän ei ole suinkaan mennyt Amerikaan tahi
Norrlandiin, tahi muualle ulkomaalle," nauroi Dora, joka, epäilemätön
asiastansa, arveli että Annetten vakava suru oli naurettava.
Hjalmar kärsi paljon, Tarvittiin koko hänen sielunsa voima, taitaakseen
taistella sitä toivottomuutta vastaan, joka tahtoi anastaa sijan hänen
sielussansa. Mutta hän vaijenti niin paljon kuin jaksoi sitä
vaarallista ääntä -- ja hänellä oliki voimia onnistuaksensa.
Hjalmarin rakkaus oli syvä, totinen, ja sentähden niin tyven; sillä tuo
voimakas virta juoksi sielun pohjassa ja pinnalla ei huomattu haihtuvia
jälkiä tuulahduksien perästä, joita nimitämme mieltymykseksi -- sillä
vilpitön rakkaus kulkee syvällä.
Mutta Annette oli häntä hirveästi solvaissut, ei ainoastaan sillä, että
haavoitti hänen kunniaansa, vaan hän oli itsekkyyden laskujen
epäluulolla räjäyttänyt ikuisen kuilun heidän molempain välille.
Sellainen paha luulo myrkyttäisi hänen ja Annetten elämän, eikä se
tarvinnut muuta kuin että se oli kerta herätetty, niin -- jos sen
taisikin joksikuksi tuokioksi nukuttaa, ilmestyisi se kuitenkin
ensimäisessä sielun levottomuudessa uusilla voimilla; ja kun
rauhattomuuden aika tulee, vasta silloin, jos milloinkaan, tarvitaan
kaksi puolisoa täydellä luottomuksella sulkeutumaan toisiinsa.
Annetten kirje tuli. Hjalmar tunsi sen päällekirjoituksesta ja melkeen
aavisti kirjeen sisällön. Hän laski sen pöydälle ja käveli edes
takaisin huoneessa. Hän ei uskaltanut sitä avata, ennenkuin tuli
tyvenemmäksi.
"Hän rakastaa minua kuitenkin," sanoi Hjalmar vihdoin; "hän rakastaa
minua kuitenkin, ja minä rakastan häntä enemmän kuin elämääni. Hänellä
on vikoja, suuria vikoja; mutta kelvollisinta ei rakasteta, vaan
ihmistä sellaisena kuin hän on; virheet tahdotaan poistaa, tahdotaan
jalostaa rakastettua, nähdään siis salaisuuksia, mutta kuitenkin -- on
hän kallisarvoisin maan päällä. Mutta nyt ei ole kysymys minun
tahdostani; tässä on kysymys olla viisas tahi ei, seuraten sokeata
tunnetta ja syösten hänen moni-vuotisiin kärsimyksiin -- epäluulon
ikuiseen pimeyteen."
Hän aukasi kirjeen ja luki sen. Hän tuntui levolliselta, mutta
vaaleutensa ilmoitti sisällistä taistelua. Hän viipyi kauan, ennenkuin
kirjoitti vastauksen.
"Jäisesti rakastettu Annette!
"Niin nimitän minä sinua vielä ja tahdon koko elämäni ajan nimittää
samalla tavalla; mutta, rakastettuni! velvollisunteni on hoitaa itseäni
tulevaista onneasi varten, etten itsekkäästi omistaissani te'e sinua
onnettomaksi.
"Meidän täytyy huomata että sitä epäluuloa, joka heräsi sielussasi, ei
voida poistaa eikä unhottaa. Minun köyhyyteni ja sinun rikkautesi on
alusta alkain ollut esteenä välillämme; ainoastaan niin kauan kuin emme
nähneet tätä estettä, taisimme lähestyä toisiamme. Se on sama usko,
jota Pietarilla ei ollut veteen vaipuessaan... Olisiko hänellä ollut
usko, ei hän olisi pelännyt, olisivat petolliset laineet olleet
pakoitetut häntä kannattamaan. Niin olemme mekin kauan, lujina uskossa
paitsi pelkoa, kulkeneet sen syvyyden ylitse, jonka köyhyys ja rikkaus
oli välillensä räjäyttänyt -- juopa, johon suku suvun perään täytyy
päälleksytttäin tehdä sijaa, muodostaakseen siihen laituria.
"Sinun silmäsi tulivat ensin avatuiksi -- nyt ovat jo minunkin.
"Minä olen köyhä, minä en voi tarjota muuta kuin köyhyyteni ja
rakkauteni; sinun täytyy siis aina, kun kerta on epäluulo herätetty,
palata tähän kysymykseen: rakastaako Hjalmar minua, tahi oliko se
itsekkyyttä? Rakastava sydän ei saa sellaista kysymystä tehdä
milloinkaan -- silloin on kaikki mennyt, sillä luottamus on mennyt.
Kaikki muu siis, rakas Annette, mutta ei tämä.
"Sinä et ole solvaissut kunniaani, sillä sitä ei voi ilmaista epäluulo,
kielitteleminen tahi kulkupuhe, joka hiivii ympäri valoa kärsimättä;
ei, _minulle_ et ole tehnyt yhtään haittaa, mutta sinä olet rikkonut
meidän koko tulevaisuutemme, heittää syvyyteen sen ainoan kapean
käytävän, jota kuljimme ja joka on juuri niin leveä, että olisimme
voineet pitää toistamme kiinni ja varjella toisiamme putoamasta.
"Rauhoitu siis, Annette, taistele itseksesi niinkuin minä ja iloitse
että sinulla on maailmassa yksi, joka ylitse kaiken rakastaa sinua,
joka tahtoo antaa elämänsä edestäsi, mutta joka ei voi kuulua sinulle,
tekemättä sinua onnettomaksi.
"Minä olen miettinyt jos se suru, minkä nyt teen sinulle, on suurempi
kuin se, jonka saattaisin palaitessani sinun luoksesi. Minä luulen
huomanneeni että sydänhaava on pahempi kuin myrkky, jota tipoittain
vuodatetaan sieluun ja hiivien kuivaa sen, niin että kaikki ilo
lakastuu ja kaikki riemu sortuu. Ei löydy muuta kuin yksi keino
yhdistykseemme -- se tahtoo sanoa tasaisuus varallisuudessa; sillä
silloin on syy ohitse ja seuraukset kanssa. Vaan sitä ei voi tapahtua.
"Kirjoita minulle, Annette, se lämmittää sydäntä -- sillä nyt jäätyy,
se ei ole tottunut olemaan yksinänsä tässä kylmässä maailmassa, jossa
niinkuin jähmettynyt perhoinen, jonka lapsi löytää syyskylmässä, vasta
sitten saa elämän ja taitaa lentää, kun lapsi hengittää häneen ja
suuteloillaan herättää elämän hänen kangistuneissa jäsenissänsä.
"Terveisiä Doralle paljon, paljon minun puolestani.