"Mamma, tuolla kadulla on olkia; minä en taitanut käsittää mistä se
johtui, että kuului kuin jokainen vaunu olisi pysähtynyt tälle kadulle,
mutta kun katsoin, niin oli leveä ja paksu olkikerros yli koko kadun."
"Naapurissa on joku kovasti kipeänä, joka ei kärsi jyrinätä. Kuka hän
lienee?"
"Kyllä sen tietää Löfstedt, ja hän sai eilen rahaa halkoja varten, niin
että pian tulee."
Tämä keskustelu rouva Bernhardin ja Doran kesken oli muuanna
syys-aamuna sen komean juhlan jälkeen kamreerilla, josta ennen on
puhuttu.
Hetkisen kuluttua naputettiin ovelle, ja hyvänluontoinen Löfstedt,
tavallisen pukunsa koristamana esiliina edessä, kaikki asianmukaisesti
kuorivärissä, tuli sisälle. Hänen nenänsä ja kasvonsa olivat joksikin
punaiset, sillä kylmä oli ulkona ja hän oli kulkenut "ikuisen ajan,"
niin sanoi hän itseksensä, "jaalojen seassa tuolla alhaalla, tinkimässä
hintoja katteinin rouvalle."
"Eivät ne häpeä tullakseen tuoreitten puitten kanssa tänne, tietääkö
rouva, ne kitisevät ja vikisevät pahemmin kuin vaarnat, rouva kulta.
Niitä pitää köyhän ottaa, hänen; ja jos ostaisi painon jälkeen, ei
sekään olisi parempi, sitten olisi aivan hullusti, kun saisi ostaa
vettä puoliksi... Niin köyhän kanssa menetellään."
"Niin."
"Ja sen minä sanon: olisinko minä kuningas, ajaisin maanpakolaisuuteen
vetisten puitten kanssa tulijat, ja katsokaas, laki olikin vanhaan
aikaan, joka määräsi suuret sakot tammien kaatajille, eikä tuoreitten
koivujen ja mäntyjen hakkaaminenkaan ole parempi."
"Mutta täytyyhän ne hakata niin märkiä kuin ovatkin, rakas Löfstedt,"
naurahteli rouva, joka huomasi että hänen kaikkensa kaikissa, ukko
Löfstedt, oli saanut asian nurin-narin. "Mutta mistä se johtuu että
on..."
"Olkia kadulla, voin ymmärtää?"
"Niin."
"Niinpä oli laitani, kun aamulla avasin luukun ja pistin jalkani ulos,
meni se niin syvälle, etten laisinkaan luullut pohjautuvan. Mitä tuhat
lempoa, sanoin minä, anteeksi, sillä täällä oli vaskenvalajan mies
kanssani; mitä lempoa ... mitä nyt on tekeillä, sanoin minä. En minä
tiedä, sanoi pitkä keljuuttarin Pelle. Etkö sinä tiedä, pitkänokka,
sanoin minä, sinä hoikkasääri, sillä katsokaas, me jaarittelemme niin
keskenämme ja sanomme toisillemme niitä näitä huviksemme; on muutoin
hupaisa mies, tuo keljuuttarin Pelle."
"Ja Löfstedt ei tiedä mitään?"
"Tiedän, sillä asia on niin, että minä sain yhtä ja toista selville,
eikä kukaan muu kuin rikas kamreeri toisella puolella, joka..."
"Onko hän kipeä?"
"Onpa niinkin, hän sai juurikuin halvauksen tois' päivänä, ja sitten on
hän on tullut yhä huonommaksi, niin että hän on mennyttä kalua. Niin
käy rikkaalle kuin köyhällekkin".
"Hän ei ole kuitenkaan vanha; hän oli hyvä ja kohtelias mies".
"No niin, mutta saakelin rikas mies hän oli, ja varustautui isosti,
mutta ei häneltä köyhät mitään saaneet, vaan ilveilijät ja
tapisieraajat ja maalarit ja kultaajat, ja sellaiset. Niinpä niin, hän
oli kohtelias ja rouva myös, ja mamselli samoin, Jumala varjelkoon
niitä, jotka toisin sanovat; mutta kyllä ne viettivät ylellistä elämää
ja oikein, luvalla sanoen, kevytmielistä".
"Ei, rakas Löfstedt".
"Hm, sen mahdan minäkin tietää."
"Hyvä Löfstedt, emme tahdo kuulla teidän kielittelemisiänne".
"Ha ha, se on tosi, minä kielittelen kuin vanha akka, luvalla
sanoen ... rouva älköön pahaksuko... Niin, kamreeri on kipeänä, ja
viisi tohtoria on juossut siellä tän' aamuna, ja palvelija, tuo ketterä
jalka, on juossut itsensä jalattomaksi, edes ja takaisin pullojen ja
purkkien ja kaiken romun kanssa. Niin, se on Jumalan totuus, että
siellä on käynyt viisi lääkäriä, niin ettei viivy kauan ennenkuin tuo
mies on kuollut, sillä katsokaas, sen minä olen aina huomannut, että
kun on niin monta, käy se pikemmin".
"Mutta olihan Löfstedtkin kipeänä viime vuonna ja sanoi: jos tohtoria
ei olisi ollut, niin..."
"Ei, niin minä en sanonut, rouva kulta".
"Sanoitte niin".
"En, minä sanoin: jos ei 'kuolontohtori' ollut, olisin pyyhkäisty pois
kuin koira; mutta Jumala siunatkoon kuolontohtoria, hän on mies, josta
minä pidän niin kauan kuin kipinä on elämää minussa".
"Vai niin, Löfstedt".
"Luuleeko rouva", sanoi Löfstedt, "että minä sen unhotin ... ei, sen
tietää Jumala, kuolontohtori kävi luonani joka päivä, hankki minulle
ruokaa ja juomaa, ja antoi ukko Löfstedtille vähän vaatteitakin,
voimistuttuani niin, että pääsin kävelemään ja läntystämään ulkona; ja
niin lohdutti hän minua, vaikka hän oli harvasanainen, mutta jokainen
sana oli kullan arvoinen. Mutta minä seison ja lörpöttelen enkä muista
mennä pois".
"Niin muodoin kamreerin", sanoi katteinin rouva Löfstedtin pois mentyä,
"huoneessa on surua. Viime vuonna oli meidän vuoromme; mutta Jumala
sovitti kaikki hyväksi, nyt on heidän... Jumala auttakoon niitäkin!"
Puolenpäivän aikaan haravoittiin oljet kadulta, Löfstedtin ennustus oli
käynyt toteen: kamreeri ei enää kuullut maailman meteliä.
* * * * *
Päivä sen jälkeen tuli Millerin pulska palvelija katteinin rouvan
luokse ja pyysi häntä tyttärinensä mahdollisen pian heille saapumaan,
sillä tarvittiin apua kaikissa niissä vaatekoristuksissa, jotka
murhehuoneessa piti tehtämän, niiden useissa käytäntö muodoissa, joilla
on se hyöty, että kiinnittävät huomion puoleen ja lievittävät surun
katkeroita hetkiä.
He olivat paikalla valmiit.
Sinne tultuaan osoitettiin he yhteen huoneesen, jossa oikeusneuvoksen
rouva (tunnemme hänen entiseltä) heitä kohtasi.
"Tervetuloa! Minä olen saanut tehtäväkseni pyytää teitä auttamaan
niissä toimissa, joita tarvitaan hautajaisissa. En tiedä syytä, sillä
muutoin olisivat vaatehtijat verhonneet tuolia ja sohvia paremmin, kuin
muutamat naiset."
Hän erkaantui ja jonkun tuokion perästä laskettiin he puoleksi pimiään
huoneesen, sillä lakanat ikkunassa levittivät vaan vähän sisälle valoa.
Siellä kohtasivat he rouvan ja Annetten.
Molemmat olivat suuresti liikutetut, varsinkin tyttö, joka puhumatonna
katseli suorastaan eteensä. Vihdoin heittivät he silmäyksen
sisääntulijoihin, viittasivat Doraa ja ojensivat hänelle äänetönnä
kätensä.
Dora niiasi; hän ei tiennyt mitä piti tekemän.
Oikeusneuvotar oli mennyt edemmäksi.
"Rouvani", sanoi kamreerin rouva heikosti ja hitaasti, ja osoitti
samalla neuvottomuuden merkkejä, "teidän täytyy meitä auttaa."
"Jos taitaisin; mutta minä en osaa vaatettaa huonekaluja,"
"Minä sanon siis kaikki. Mieheni sanoi että jollain tekosyyllä on
antaminen teidän ansaita vähän rahaa. Sinä et voi, sanoi hän, antaa
hänelle mitään, hän ei ota vastaan, mutta anna hänen tehdä työtä."
"Miksi siis kamreeri kuolinpäivänänsä minua esitteli?"
"Niin, kuulkaapas: hän tutki elämäänsä ja huomasi ainoastaan kaksi, te
ja eräs toinen, joille hän oli saattanut murheellisen hetken. Hän käski
minun anomaan teiltä anteeksi hänen rukouksensa tähden."
"Oi! sitä en milloinkaan ajatellut; minä älysin itse miten tyhmästi ja
tunteettomasti silloin käyttäytyin. Voi, ken kerran saisi kuolla kuin
hän, ikäänkuin lapsi, joka nukkuu iltarukouksen aikana."
"Te suotte siis hänelle anteeksi?"
"Suon, suon, sen tietää Jumala, etten ole silmänräpäystäkään häntä
vihannut."
Kamreerin rouva nauroi. "Kiitoksia, rouva Bernhard, kiitoksia,
kiitoksia... Nyt on meidän ajatteleminen mitä tehdä voitte; oikein ...
tyttärenne taitaa ... tehdä valkoisia kukkia ruumiinarkun kanteen
kiinnitettäviksi ... valkoisia kukkia ja valkoinen perhoinen ...
tahdotteko tehdä niin?"
Dora oli syvästi liikutettu, sillä Annette piti vielä hänen kättänsä ja
katseli häntä luopumattomilla silmäyksillä, joissa sädehti jotain
selittämätöntä.
"Tulkaa", sanoi viimein Annette, "tulkaa luokseni, tahdon puhua teidän
kanssanne."
Molemmat tytöt menivät, Dora suuresti ihmetellen kutsua.
Oltuaan yksinänsä, katseli Annette Doran hyvää ja lempeää muotoa,
ikäänkuin urkkiakseen hänen sisimmät ajatuksensa. Äkkiä otti hän hänen
syliinsä, suuteli häntä otsalle ja sanoi surullisesti hymyillen:
"Ja sinua olen voinut kohdella kylmästi... Suo anteeksi, tyttö, kun
olin kopea... Tahdotko tulla ystäväkseni?"
Dora vapisi, mutta ojensi hänelle kätensä.
"Teillä on monta, kuiskasi hän, jotka teitä rakastavat, ja minulla..."
"Sinulla ei yhtään -- ja et tahdokkaan ketään."
"Ei, minulla ei ole muita ystäviä paitsi äitini."
"Sinä pelkäät saadaksesi sellaisen, jonka paikalla kadotat, sinä
pelkäät antaa kukan juurtua sielussasi, kun tiedät että se kenties pian
temmataan juurinensa ylös -- ja repii rikki sydämen".
"Niin", kuiskasi Dora tuskin kuuluvasti.
"No, Dora, anna minun olla ystävänäsi niin kauan; pian, Dora kulta,
huomaat, että sinä olet saanut sisaren, ja sitten jäät minulle".
Dora katseli uutta ystäväänsä muutaman silmänräpäyksen.
"Ei", sanoi hän vihdoin, "ei, ei! _Sinä_ et petä minua ... ei, ei! Minä
olen ja tulen sinun ... tahdon iäisesti olla sinun ystäväsi!"
Molemmat tytöt istuuntuivat pehmeälle sohvalle. Dora luuli häälyvänsä
ilmassa, sillä mamman hatunlastuilla täytetyssä sohvassa ei ollutkaan
ponnittimia.
"Kuuleppas, Dora", toisti Annette, "sinun pitää sanoa minulle yksi
asia".
"Mielelläni."
"Miten työssä voi huvin saada?"
Dora katseli häntä ihmetyksellä.
"Niin, työnteko on hupaista".
"Onko se todellakin hauskaa?"
"On, se on niin".
"No, miten käytit itsesi, ollaksesi vähään tyytyväinen?"
"Oi, Annette kulta, sen ymmärtää itsestänsä".
"No," alkoi Annette ja äänensä vapisi, "sano minulle, Dora?"
"Mitä?"
"Sano minulle..."
"Mitä pitäisi minun sanoman? Sinä vapiset".
"Niin, tiedäthän sinä, miten sopii olla onnellinen kuin sinä, ja
kuitenkin on kaikkein unhottama?"
"Eipä niin, en minä ole unhotettu".
"Jos sinä elät tahi kuolet, ei maailmassa ole ketään, joka iloitsee
tahi murehtii sinua".
"Paitsi mamma, niin".
"Niin, paitsi sinun äitisi".
"Niin on; mutta, Annette kulta, hän suree yksistään niin paljon kuin
tuhannen ruumiinsaatossa kulkevaa ystävää, samoin kun hän iloitsee
tuhannen edestä minulle hyvin käydessä."
"Sinä et kuitenkaan tiedä mitä tahtoo sanoa olla unhotettu -- oikein
unhotettu".
"Se johtuu kai siitä, etten minä milloinkaan unhota".
"Mitä sinä sanot? Etkö sinä voi unhottaa?"
Dora pudisti päätänsä.
"Minä tuskin uskon".
"Onko joku kiintynyt sinun sieluusi niin, että..."
Dora nauroi, vaikka hän oli juhlallisessa mielentilassa.
"No ei, mutta tunnossani tuntuu niinkuin pyytäisin ystäviä, mutta
sysäisin pois luotani vihollisia; vaikka se on tyhmästi sanottu,
minulla ei ole yhtään vihamiehiä".
"Puhu selvästi, Dora".
"Se on helposti puhuttu, pienenä ollessani elimme maalla, minä
leikitsin seudun lasten kanssa, ja minä muistan ne kaikki, nuo pienet
kiltit tytöt; nyt ovat ne suuria piikoja, ja ovat kenties minun
unhottaneet, mutta minä suosin niitä vielä. Sitten tulin vanhemmaksi ja
menin rippikouluun; minä tunnen monta lukukumppaneistani, ja
kohdatessani niitä kadulla nyökkäämme ystävällisesti toisillemme. Ne
palvelevat välistä täällä, välistä siellä kaupungissa; Jumala tietää
miten ne nyt ovat, mutta minä näen totta kuitenkin, että ne kaikki
ilolla tuntevat lukukumppaninsa".
"Minulla ei ole yhtään lukukumppania, sillä minä lu'in kotona ja
ainoastaan yhden kerran julkisesti; minulla ei ole yhtään sellaista
ystävää".
"Se on vahinko, sillä niitä ei milloinkaan unhoteta".
"Mutta, Dora", pitkitti Annette, "sinä olet onnellinen, sinä, joka olet
elänyt unhotettuna ja piiloutuneena, joka ei... Siinä kyllä, Dora,
olethan ystäväni?"
"Olen, sen Jumala tietää".
"Minä olen ollut kopea. Oletkos nähnyt luutnantti Hjalmaria?"
Dora punehtui.
"Olen".
"Milloin?"
"Hän on tervehtinyt meitä pari kertaa ja tilannut hattuja, uskottavasti
meitä auttaaksensa. Kerran lainasi hän meille rahaa mamman ollessa
kauan kipeänä, mutta ei tahtonut ottaa papan sapelia pantiksi. Mutta
sen velan on mamma maksanut", lisäsi tuo tarkkoihin laskuihin totutettu
tyttö.
"Sinä olet siis nähnyt hänen?"
"Olen".
"Sinä tiedät, kenties, että hän pitää täällä seuraa?"
"Tiedän, olen nähnyt hänen tänne kerran tulevan".
"Vai niin, Dora, sinä näit hänen silloin, juuri silloin?"
"Mutta miksi kysyt häntä minulta?"
"Oi, Dora! minulla ei ole keneenkään luottamusta! Muuan siunaus polttaa
päätäni kuin kirous; enkä itseäni voi kehenkään luottaa".
"Kuka siis minä olen?"
"Sinä ... niin, sinä, hyvä lapsi, sinä olet ainoa".
"Siunaus, sanoit sinä?"
"Niin, siunaus".
Tuli pitkä äänettömyys.
"Isäni ollessaan kuolemaisillansa kutsui minun tykönsä ja laski, sanaa
virkkamatta, kätensä päähäni. Hänen oli työläs puhua, hän oli melkeen
mykkä... Viimein hän kuiskasi, tuskin kuuluvasti, mutta minä kuulin
sen: Jumala siunatkoon teitä molempia... Hjalmar on kunniallinen
ihminen ... te'e hänet onnelliseksi, rakasta häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä ... myötä- ja vastoinkäymisessä, kuiskasi hän vielä
kerran; mutta hänen kätensä vapisi, ja niin hän nukkui".
"Isän siunaus, Annette, seuraa läpi koko elämän... Rakasta häntä
myötä- ja vastoinkäymisessä".
"Dora, nyt et tietänyt mitä sanoit. Nyt vuodatit sinä kirouksen
ylitseni".
Annette kallistui Doran olkapäälle ja oli kauan aikaa äänetönnä.
Vihdoin oli hän koonnut kylliksi voimaa puhuaksensa.
"Mutta, Dora, se on lopussa ... ikuisesti lopussa, näetkös".
"Lopussa?"
"Niin ja ikuisesti!"
"Mutta..."
"Ei, ei! Jonkun täytyy se tietää, jonkun".
"Äitisi, Annette".
"Ei, ei, ei hän, ei hän; minä en voi, en saa, ei käy laatuun sanoa sitä
äitilleni, ennen kuin paljon on selvitetty, joka ei vielä ole. Ei!..."
"Sano se siis minulle; minä näen että se vaivaa sinua".
"Sydämeni murtuu, jos minä en saa puhua".
"Laske siis kätesi kaulaani ja puhu kaikki. Minä vaikenen
mammallenikin, sillä minä en saa luottamusta pettää."
"Saat kernaasti puhua siitä äitillesi ... hän taitaa lohduttaa minua,
hänkin."
"Jumalan olkoon kiitos siitä!" huudahti Dora, joka todellakin olisi
tuntenut itsensä ahdistetuksi äitiänsä kohtaan.
"Niin, Dora, minä olen ollut ... en tiedä minkälainen ... mutta
vallaton lapsi, huonontunut raukka sielun puolesta. Hjalmar rakasti
minua ja rakastaa kenties vieläkin."
"No, sittehän on kaikki autettu."
"Ei, Dora, sen olen itse estänyt. Kuule vaan. Hjalmar rakasti minua,
mutta hartaammasti, totisemmasti, syvemmästi, kuin minä taisin
käsittää. Hän rakasti minua rakkauden koko luottamuksella. Sitä en minä
ymmärtänyt, minä luulin että hän on kylmä. Minä tahdoin koettaa eikö
hän tulisi mustasukkaiseksi."
"Silloin et ollut kohtelias."
"En, minä olin ilkeä, sydämmetön. Minä valitsin nuoren reivi M:n
koetukseksi; minä näyttäytyin erinomaisen kohteliaaksi häntä kohtaan,
puhuin ainoastaan hänen kanssansa, pidin häntä tuttavanani meidän
pienissä kemuissa; sanalla sanoen, minä tahdoin että Hjalmarin piti se
huomata ja harmistua, mutta niin ei käynyt."
"No, se ei ollut ihme, kun hän luotti sinuun ja uskoi sinua, juurikuin
Jumalala."
"Niin, se on selvä, vaikka minä en sitä silloin huomannut. Vielä
enempi, jos ei tämä auta, mietin minä, niin täydyn lisätä hairaustani
siksi kunnes hän tuntee. Minä yhdistin huomiollisuuteeni reiviä kohtaan
kylmyyden Hjalmarille. Hän näki minun erinomaiseksi, mutta se ei
tahtonut häntä liikuttaa. Sen sijaan -- uskottavasti, nyt sen näen
pelastaaksensa mainettani, jonka panin alttiksi -- ilmoitti hän
rakkautensa isälleni. Muutamain vastaväitteitten perästä suostui hyvä,
rakastettava isäni kaikkeen. Silloin pyysi Hjalmar että kihlaus piti
ilmoitettaman. Nyt vasta sanoi isäni minulle, että hän tietää kaikki.
Minä huomasin itseni loukatuksi, sillä Hjalmar ei ollut minulle mitään
ilmoittanut, mutta siihen en suonut hänelle koskaan tilaisuutta. Miksi
muutoin tahtoi hän kihlauksen tapahtuvaksi kuin sitoakseen minua...
Minä en milloinkaan ole suvainnut minkäänlaisia siteitä. No niin, minä
sanoin _ei_."
"No, mutta tuo kaikki ei ole niin vaarallista!"
"Sillä välin ei äitini taitanut salata asessori Svaningilta, että
Hjalmar pitäisi tulla miehekseni. Hän oli tuntenut meidän välimme,
mutta ei milloinkaan hyväksynyt; ja hän luuli ettei pappa suostuisi.
Nyt ei hän tehnyt niin ... mutta äitini sai kuitenkin tietää
Svaningilta (kenties sanoma oli kulkenut toista tietä, sitä en käsitä)
että Hjalmarin varat olivat hävinneet, että hän oli haastettu oikeuteen
ja valmis velkavankeuteen pantavaksi. Tämän puhui hän isälleni, joka
pahaksui sitä kovasti, mutta myös minullekin, josta jouduin epätoivoon.
Nyt olin huomaavinani syyn miksi Hjalmar tahtoi minun itseensä
sidotuksi, miksi hän oli niin tyven minun jäykkyyteni tähden; sanalla
sanoen, minä halveksuin häntä.
"Minä en unhota milloinkaan kun hän muuanna päivänä tuli luokseni ja
tapasi minun yksinäni. Hän tuli tyyneenä kuin tavallisesti ja katsoi
sieluuni rehellisillä, uskollisilla, sinisillä silmillänsä. Minä
kauhistuin... Taisiko sellainen silmäpari niin valhetella? taisiko
itsekkyys niin silmäillä. Olin hämmästynyt, melkeen mielipuoli.
"Te tahdotte ilmoittaa kihlauksemme, sanoin minä; no hyvä, minä en sitä
tahdo.
"Minä tirkistin hänen sinisiin silmiinsä uhkamielisenä kuin lapsi
aurinkoa ... mutta minä näin kuitenkin hänen silmäinsä sisälle."
"No, sinä et kuitenkaan häntä uskonut."
"Uskoin, minä uskoin häntä, mutta vihasin häntä siitä syystä, kun
täydyin uskoa, ja luulin itselläni olevan noitasormuksen, pimeyden
kahleilla sidottuna, ja minä ajattelin: eikö sinulla ole voimaa
pudistaa se pois itsestäsi, ja...
"Minulla oli hänen antamansa sormus, vähäinen kalvoinsormus se vaan
oli, yksinkertainen, mutta tehty hänen hiuksistansa; lukon hän oli itse
valmistanut, taiteellisesti piirretty punaiseen ja valkoiseen raakkuun,
jonka hän oli somistanut kukan muotoiseksi; sen otin minä käteeni ja
ojensin hänelle.
"Hän vaaleni.
"Sen katsoin minä pahaksi omatunnoksi.
"Silloin puhkesi myrsky valloilleen sielussani; kuin unissa käviä
avoinsilmin ja kuitenkin näkemättä, syöksin minä itseni ikuiseen
katumukseen.
"Tässä on -- sanoin minä, ainakin luulen niin sanoneeni -- tässä on
lahjanne, ottakaa se takaisin, minä en sitä tahdo.
"Hän alkoi pyytää että minä malttaisin mieleni.
"Se kiihoitti minua vielä enemmän.
"Sinä kohtelet minua kuin lasta, sanoin minä ja tätä ennen kuin
kauppatavaraa. Sinä tunnet rakkauden sydämessäsi... Miten monta tuhatta
riksiä sinä tahdot, että minä pääsisin näkemästä pettäjätä?
"Hjalmar muuttui kuolemanvaaleaksi... Minä pelästyin häntä. Hänen
muutoin lempeät silmänsä hehkuivat, hänen valkoiset huulensa vapisivat,
hän hoipertui takaperin. Vihdoin hän rohkaisi itsensä, tempasi
suonenvedon tapaisesti kättäni ja sanoi: Annette, se on siis
iankaikkisesti lopussa -- minä en voi tehdä sinua köyhäksi...
"Minä olin kallistanut pääni sohvan kulmaa vasten. Kun taas katsoin
ylös, oli Hjalmar poissa ja lamppu paloi siinä yksinänsä ja valaisi
tuskauttavaa huonetta.
"Muuan päivä sen jälkeen oli hän matkustanut pois ja pian sittemmin
sairastui isäni. Minä en ole tapausta puhunut kenellekään.
"Ja isäni, hyvä, jalo isäni, siunasi meitä viimeisellä hetkellänsä."
"Mutta," alkoi Dora, "jos minä olisin sinun sijassasi, vaikk'en ymmärrä
oikein asiata, niin kirjoittaisin minä Hjalmarille ja pyytäisin
kauniisti anteeksi ... hän ei mahtane olla kivestä."
"Ei, ei. Sitä en voi."
"Sinä olet ylen kopea, Annette; mutta sinä olet käyttäynyt kovin
tyhmästi, ja silloin."
"Silloin on anteeksi anominen."
"Niin, langeta kauniisti jalkain juureen. Sin'et voi uskoa miten
suloiselta tuntuu vikansa tunnustaminen. Sitten tulee Hjalmar takaisin,
niin, sen hän tekee ja niin on taas kaikki hyvästi."
"Uskotko sinä sen?"
"Uskon, sen minä uskon, todellakin, jos Hjalmar on niin rehellinen
mies, kuin minä hänen kuvittelen."
Dora pitkitti vielä rauhoittaen ja lohduttaen, ja se onnistui; mutta
Annette melkeen jumaloitsi uutta ystäväänsä; sillä hän taisi niin
lohduttaa, niin rehellisesti ja vilpittömästi keksiä keinon, kuin
ainoastaan lapsi voi sen keksiä.
* * * * *
"Se on kuitenkin lievityksemme elämässä ja kuolemassa, kun näemme
jälleen toisemme," virkkoi asessori Svaning kamreerin rouvalle. Se aika
tulee meille kaikille, se suuri päivä, jolloin uudelleen kohtaamme
sydämemme rakastettuja."
"Niin, se on lohduttavaa, on ainoa iloni, kun ajattelen saavani tavata
mieheni ja lapseni."
"Niinpä niin! Minäkin olen äskettäin saanut suuren häviön; (huoaten)
minun isäni..."
"Mitä?"
"Ei ole enää. Hän on mennyt sinne, siihen maahan, jonka saavuttamiseksi
hän työskenteli koko vaivaloisen elämän ajan. Oi, hän oli ainoa
ystäväni täällä maailmassa."
"Ainoa? Niin ei teidän sovi sanoa, teillä on monta ystävätä."
"Voi, ystävän ansaitseminen vaatii paljon; minä olen kadottanut kaksi:
isäni ja teidän jalon miehenne; se on raskas yhdeksi kerraksi."
Molemmat murehtivat olivat kauan ääneti.
"Ikävä on kun Hjalmar ei ole kaupungissa, pappa tahtoi että hän olisi
isäntänä hautajaisissa."
Asessori kohotti olkapäitänsä.
"Mihin hän on matkustanut?"
Asessori naurahteli, mutta ei virkkanut mitään.
"Tiedättekö te mitään?"
"En, en ... hänellä on syynsä, miksi hän ei antanut kenellekään
kirje-osoitetta."
"Oikeudessa velkomiset?"
Asessori kohautti olkapäitänsä.
"Mutta hän oli, sanoi pappa, näyttänyt hänelle että se oli erehdys; hän
ei taida ollakkaan lakiin haastettu."
"Vai niin, sitä parempi hänelle."
"Hän oli näyttänyt papalle kuvauksen asioistansa, ja pappavainaja
sanoi, että hän tosin oli köyhä, mutta muutoin säädyllinen mies."
"Oi, tuo jalo mies!"
"Mutta niinhän se mahtaa olla?"
"Velkojat eivät sitä usko oikein; mutta kamreeri vainajan
lapsihurskaalle sydämelle ja -- suokaa anteeksi, jalo ystäväni,
puhuessani vilpittömästi -- se naamio, johon hän voi pukeutua, tuo
rehellinen, suora tapa, nuo kirkkaat silmät, jotka eivät näytä puhuvan
muuta kuin totuutta, on asia helposti selitetty."
"Te uskotte siis?"
"No no, minä en usko mitään muuta kuin mitä tiedän... Mutta puhukaamme
jostain muusta aineesta, joka ei niin paljon liikuta teidän
tunteitanne. Nuori reivi tulee kai tänne?"
"Tulee, se on tietty, kaikki mieheni ystävät."
"Hän on sievä nuori mies, reivi M., henkilö, joka varmaan nousee
korkealle, erittäin nyt."
"Miksi nyt paremmin kuin ennen?"
"Sanotaan että hän on kihloissa rikkaan reivi N:n tyttären kanssa; se
on yhdenvertainen naiminen ja paitsi sitä askel mainioisuuteen, sillä
reivi N:llä on paljon sanottavaa hovissa."
"Vai niin, hän on kihloissa."
"Niin, oikein sorea nuori mies."
Annette tuli ja keskeytti keskustelun.
Asessorin mentyä rupesi rouva puhumaan Hjalmarista ja ilmoitti
Annettelle, että hän todellakin oli velasta oikeudessa ja että
"asessori itse oli nähnyt asiakirjat." Annette ei näyttänyt sitä
kuuntelevan, jonka tähden rouva palasi päiväjärjestykseen.
Hautajaiset olivat tietysti komeat. Asessori meni surusaatossa -- ensi
rivissä, vainajan sydänystävänä, ja sadottain toisia sitten. Kirkossa
piti puheen pastori, joka oikeastaan taisi pitää kiitospuheen vanhasta,
kunniallisesta miehestä, mikä ei ehdolla tahtonut ainoatakaan
solvaista. Hän oli heikko, hän antoi välistä turhuuden hallita
itseänsä, antoi ohjaella itseänsä -- ne olivat kaikki vaan lapsenmielen
syntejä, jotka Jumala antaa anteeksi ja jotka ylistäjä unhottaa.
Päivä jälkeen hautajaisten kirjoitti Annette Hjalmarille kirjeen, jonka
hän nimi-osoitti eräälle hänen setällensä, jossa luuli hänen
oleskelevan.
Hän alkoi ilman päällekirjoitusta; miksi hän olisi häntä nimittänyt?
"Minun isäni on kuollut, sanomista tiedät meidän häviömme, päivä
jälkeen hänen hautajaistensa kirjoitan minä tämän kirjeen. Hän siunasi
meitä -- _meitä molempia_, viimeisellä hetkellänsä -- me olemme siis
Jumalan edessä yksi pari.
"Se riippuu sinusta, jos annat minulle anteeksi. Minä selitän kaikki;
mutta älä luule että minun sanani lähtivät lemmettömästä sydämestä; ei,
ei! Se oli epätoivo, mielettömyys, joka saattoi minun niin puhumaan,
murtamaan luottamuksen ja lupauksen -- rikki repimään elämäni onnen.
"Minun turhamaisuuteni on vastustanut sinulle kirjoittamista, mutta
minä olen kieltäytynyt kaikista -- kaikista, kuuluakseni iäisesti
sinulle. Hän on Dora (sinä olet, niinkuin kuulin, auttanut sitä
perhettä puutteessansa, minun ollessani kylmä ja kova), hän se on, joka
vahvisti minua horjumisessani. Kirjoita, sanoi hän, kirjoita, hänen
täytyy antaa se anteeksi.
"Teetkö niin???
"Minä tiedän loukanneeni sinua syvästi -- kauheammin kuin taisin
aavistaa; minä olen alentanut kunniaasi, pilkannut rakkauttasi --
kaikkea, kaikkea. Mutta minä koetan parantaa niin paljon kuin voin --
rakkaudella koetan palkita rakkautesi ja -- kenties vielä rakastat