"Äärettömän luonnikasta," virkkoi neuvosmiehen rouva K., "äärettömän
luonnikasta! Näyttää että tämän järjestäjällä on kauneudenaistia."
"Niin, asessori Svaning, ja nuori reivi M. auttoivat minua aatteissa,"
sanoi kamreerin rouva. "Onnistuminen ilahuttaa minua suuresti."
"Äärettömästi onnistunut, ihanata!" sanoi koko seura ikäänkuin
yhdyslaulussa.
"Eikö kamreeri tiedä tästä mitään?"
"Ei. Niin ainakin luulen."
"Ja kaikki on voinut niin hiljaisesti tapahtua."
"Mieheni on ollut maalla muutamia päiviä eikä muistanut
syntymäpäiväänsä, ennenkuin minä hänelle siitä huomautin ja mainitsin,
että minä tavallisuuden mukaan kutsuin muutamia ystäviä. Se onkin
tärkeä päivä, mieheni täyttää kuusikymmentä vuotta."
"Siltä ei hän todellakaan vielä näytä."
"Kamreeri on tavattoman notkea iällensä; minä olisin arvannut
viidenkymmenen vanhaksi."
"Niin, tuskin siksi."
"Useat ovat viidenkymmenen vanhoina oikeita ukkoja."
Näin keskustellen lisääntyi joka silmänräpäys seura.
"Kun Miller ei tietänyt muuta kuin että minä kutsuin tänne vaan
joitakuita läheisimpiä ystäviäni, niin kehoitin minä ja Annette
menemään häntä huvimatkalle vaunuilla Eläintarhaan. Hän
aikoi jäädä kotiin, sillä hän ei tahtonut olla epäkohtelias, mutta
minä vakuutin hänelle ettei tulla ennen kuin teen juonnin aikaan, ja
ukkoni matkusti."
"Viaton petos," virkkoi oikeusneuvoksen rouva, jolla olivat terävät
harmaat silmät ja niuha luonne.
"Se on maksanut kauniit rahat," kuiskasi hän eräälle rouvalle, jolla
oli samettinen pääpuku; kauniit rovot, mutta..."
"Mutta?"
"Niin, tahdoin sanoa, Miller peri kaikki mitä hän omistaa; hän sai sen,
niin sanoakseni, ilmasta."
"Mitä mä kuulen, eikö hän olekaan rikas omasta ansiostansa."
"Niin, sillä tavalla. Totta tosiaan, minä muistan Millerin naimattomana
miehenä ja jonkunlaisena kirjurina eli sellaisena ... hän on
kirjoittanut puhtaaksi monta arkkia miesvainajalleni ... maksolla."
"Voiko se olla mahdollista?"
"Mahdollista! Niin todellisesti kuin minä sanon."
"Mutta mistä rahat tulivat?"
"Niin, minä luulen että se oli joku isän orpana, tahi mikä hän oli,
joka kuoli, ja Miller oli lähin perillinen. Muutamain lasten holhooja,
joilla oli perintö-oikeus, laiminlöi määrärajan."
"Herra nähköön, sellainen hotikko."
"Joko hotikko tahi tahdolla ... siitä ollaan erimielisiä; mutta minä en
muista niin tarkasti."
"Ei saada nähdä päivän ruhtinatarta," kuiskasi muuan vähäinen, lihavan
pyöreä, hiukan mulkosilmäinen rouva, joka istui oikeusneuvoksen rouvan
toisella puolella.
"Päivän ruhtinatarta, se tahtoo sanoa..."
"Niin, Annette. Hän nyt kai niinkuin tavallisesti asetetaan kaikkein
etummaiseksi."
"Ohoh, ei hän mahtane lentää korkeammalle toisia tyttöjä," sanoi rouva
oikeusneuvos ja katsoi sukkelamaisesti samettipäähineistä rouvaa, kun
pyöreäsilmäisellä rouvalla oli kaksi tytärtä seurassa.
"Jopa jotakin," alkoi pieni rouva. "Minä en tiedä mitään tilaisuutta,
jolloin ei Annette ottaisi ensi sijaa, niinkuin se olisi hänelle
syntyperäistä."
"Syntymä on todella jotenkin epäselvä," huomautti rouva oikeusneuvos.
"Niin arvelee vähän jokainen, mutta rikkaus tasoittaa kaikki suhteet."
"Sanotaan, keskemme puhuen, että nuori reivi M..."
"Eipä niin, hän on luutnantti Hjalmar."
"Ei, suokaa anteeksi, hän on asessori ... asessori... Mikä onkaan hänen
nimensä. Hän on alhaisesta kansasta, mutta mies, joka tahtoo yletä."
"Svaning!"
"Niin, jotain vesilintumaista se oli."
"Vai niin, hän."
"Ei, reivillä on..."
"Voisiko uskoa hänen sinne asti itsensä unhottaneeksi?"
"Hän on nuori ja verkko kehrätty taitavasti."
"Mutta hänen äitinsä on elossa, ja hän on kopea, viisas ja rikas
myönnyttääksensä jotain sellaista; paitsi sitä on nuori reivi sangen
ymmärtäväinen."
"Hän tanssi molempain tyttöjeni kanssa viimeisessä unhottumattomassa
juhlatilassa. Hän on ollut sota-oppilaskumppani meidän pojan kanssa."
"Vai niin. No, mitä sanoivat nuo suloiset tytöt?"
"Niinpä niin, hän on hyvin kohtelias ja miellyttävä nuori mies."
"Mutta merkillistä kyllä, tuolla näemme luutnantti Hjalmarin... Hän ei
ole juhlalla kanssapelaaja. Täällä kai annettanee 'Ensimäinen rakkaus'
niminen näytelmä, ja sitten..."
"Se on niinkuin sanoin: Hjalmarilla ei ole mitään toiveita tässä
huoneessa. Paitsi sitä taitaa tytär katsoa korkeammalle.
"Niin," lisäsi rouva oikeusneuvos, "vahinko kun kuningatar Kristina
evättiin nimittämästä ruhtinoita, sillä siten..."
"Mutta asessori Svaningia kaivataan."
"Ohoh, hän on sotaministeri ja suorittaa luultavasti rakastetun osan."
"Ei, sen toimittaa kai reivi M."
"Reivi M.! Se olisi todellakin suuri kohteliaisuus."
Nyt astui sisään kamreeri, joka äskettäin tuli ulkoa ja äkkiä pukeutui
mustaan hännystakkiinsa.
Vanha mies kumarsi kaikille suunnille, sillä kaikki kiiruhtivat häntä
onnittelemaan syntymäpäivänänsä ja vakuuttamaan, miten liikuttavaa oli
nähdä häntä rivakkaana kuin nuorukainen.
Tuskin loppui tämä hälinä, ennenkuin erään sisähuoneen ovet avattiin,
ja siellä lauloi laulajisto, joka liikutti kamreerin kyyneleihin.
Värssyt oli sepittänyt asessori Svaning, joka taisi kaikkea, ja olivat
aivan lihoitetut mairittelulla kamreerille. Olisipa melkeen luullut,
että joskus olisi maailma ollut hukkumaisillaan, jonka pelasti kamreeri
Miller, että valta-istuin ja alttari oli kukistumisen vaarassa, ja hän
ne jälleen vahvisti; sanalla sanoen, kamreeri pyyhki silmiään
punaisella silkkiliinallansa ja sanoi naapurillensa:
"Se on ylen paljon, se on ylen paljon!" jotka eivät mitään väitelleet.
Tämän herttaisuuden jälkeen aukeni esirippu, kuului pianon ääni ja
pitemmän soittokappaleen loputtua alkoi "Ensimäinen rakkaus," joka
venyi kolmessa näytöksessä, vaikka se tavallisesti näytellään yhdessä.
"Hän on kuitenkin ihastuttava," kuiskuteltiin seurassa, juhlan
ruhtinaan Annetten näyttäytyttyä.
Näytelmä oli tunteellista laatua ja Annette sai siis lukemattomissa
tilaisuuksissa osoittaa taitoansa. Hän kuvaili rakkautta niin hyvästi,
niin suurella totuudella, että jokainen alkoi luulla että reivi M. oli
tuo onnellinen.
"Hän taitaa kääntää silmiänsä," kuiskasi oikeusneuvoksen rouva
läheisellensä, ei kuitenkaan niin matalalla äänellä, ettei Hjalmar
olisi sitä kuullut, joka ahdingossa joutui naisien taakse. "Jotenkin
selvästi näkyy että hän oikoo hänen kahlehtia... Katsoppas vaan, mitkä
liikkeet; voidaanpa sanoa!"
"Minun tyttöni eivät saaneet noin esiintyä," sanoi pyöreäsilmäinen
rouva.
"Hänen maineensa, jos se ei olisi ylen korkealla alhaisen kansan
saavutettavaksi, voisi vahingoittua noin selvästä ja silmin nähtävästä,
noin hyvästi kuvaillusta rakkausnäytelmästä."
Hjalmar kiusaantui kun täytyi kuulla hyväin rouvain arvostelua
Annettesta -- hänestä, jota hän nyt rakasti enempi kuin milloinkaan.
Hän oli laskevinansa sentähden hansikan putoamaan laattialle, niin että
huomattaisiin hänen siellä seisovan; mutta se auttoi vähän, sillä
varmana pidettiin että hän oli onneton rakastaja, että häntä poltti
sukkamielisyys ja mielellään kuunteli (jos hän voi kuulla kuiskutuksia)
että tuo kaunotar kärsi rakkautensa tähden kilpakosijaan.
Annette näytteli osansa kadehdittavasti hyvin, reivi M:n
rakastajattarena. Niin täydellistä ei voitu odottaa, varsinkin kuin
nuori reivi, iloinen ja hyvä mielessänsä, tunteittensa valtaamana
esitti aivan luonnollisesti mikä hän oli, onnellisin ihminen
maailmassa.
Hjalmar ei sitä tarkannut, mutta paljon enemmän silloin kuultua
keskustelua. Se suretti häntä, kun kateus ja pahansuomus purskusi
myrkkyänsä tuon jalon tytön päälle, peitti tomuun lapsiraukan, joka
näytteli niin hyvästi ja kenties ajatteli häntä juuri siinä tuokiossa.
Niin olikin asian laita. Annette ajatteli häntä, ainoastaan häntä,
mutta ei rakkauden lämmöllä, vaan melkeen samallaisella tunteella kuin
tiedemies tehdessään koetta, jonka menestyksestä hän ei ole varma.
Hän tahtoi nähdä eikö Hjalmar osoita vähän tyytymättömyyttä -- jos hän
todellakin katsoi itsensä niin välttämättömän tarpeelliseksi, kuin
tyyneytensä näytti todistavan.
Näytännön loputtua sekaantui seura keskenänsä. Nyt saatiin kuulla että
asessori oli kuiskuttelijana ja istui erään oven takana näytelmäkappale
edessänsä; toiset kaikki olivat näyttäytyneet, jo pukujen ollessa
tavalliset pidettiin ne päällä.
Annetten ei kuitenkaan ollut aivan tavallinen, mutta se vaatetti hänen
oivallisesti, kun oli kallis ja luonteva; vaan se tulikin runsaaksi
aineeksi rouvien huomautuksiin hiljaisuudessa.
Annette ei näyttänyt uneksuvan mitään sellaista; hän oli vielä jotenkin
kokematon maailman arvosteluista, hän oli vaan lapsi ja leijaili
eteenpäin miettimättä että syvyys taisi olla hänen jalkainsa edessä.
Hän ajatteli ainoastaan Hjalmaria ja heitti välistä veitikkamaisia
silmäyksiä häneen, samalla kun hän, viipymättä niinkuin ennen
vastauksen annossa, keskusteli nuoren reivin kanssa.
Hän tanssi Hjalmarinkin kanssa, mutta ei taitanut huomata että hän
olisi millään tavalla tullut loukatuksi tahi olisi häiritty tavallisen
tyynestä ja iloisesta mieli-alastansa.
"Se on kuitenkin erinomaista, vaikka näytän reivi M:lle niin selvästi
etuoikeuden. Hän on joko jäätä tahi voi niin teeskennellä itsensä, tahi
hän pitää minun niin heikkona, että milloin tahansa voi pakoittaa minun
rakastamaan itseänsä."
Kaikki nämä mielijohteet häntä vaivasivat, ja hän jäi vahvaksi
päätöksessänsä, nöyryyttääksensä kopean ritarinsa.
Ilta kului, ja niin paljon hän voitti, että Hjalmar kotiin mentyänsä
kuiskasi:
"Nainen on kuitenkin ihmeellisin olento."