"No, tyttöseni," virkkoi äiti Hjalmarin kauemmaksi mentyä, "sinä olet
surullisen näköinen. Tein kovin yksinkertaisesti, ollessani ulkona niin
kauan, mutta minun täytyi puhua useain henkilöitten kanssa; sillä me
vietämme papan syntymäpäivän juhlallisesti, ja sentähden täytyy jotain
tehdä. Minä toivon että pappa menee vähäksi aikaa maalle, ja sillä
aikaa voi koristelija ja tapisieraaja tehdä työnsä. Niiden kanssa minä
puhuin. No?"
"Ei mitään, hyvä mamma," sanoi Annette ja katsoi ales työhönsä,
päärlyompelus uudenaikaiseen kellon-nauhaan, jota oli niin varavalta
otettu, että näytti aiotun rautatiellä käytettäväksi kippunnan painojen
nostamista varten, vähäisen kellon soittamisen verosta.
"Ei mitään? Mutta, lapseni, kyllä minä ymmärrän."
"Mitä sitten, mamma?"
"Niin, se voi olla oikein hänen mielestänsä; hän on niin kireä
siveysopin saarnaaja toisista, että minä oikeastaan alan epäillä hänen
uskollisuuttansa sinuun ... meistä hän ei laisinkaan huoli. Tiedätkös?
hän sanoi papalle päin silmiä, että Napoleon oli hirmuvaltias, mitä
sinä arvelet?"
"Sanoiko hän niin? Se oli hänen luonteensa mukaista. Mamma kulta, hän
sanoo aina mitä miettii."
"Se voi olla sama mitä hän ajattelee, sillä enemmän sivistyneet miehet,
en tahdo nimittää sydämet, ajattelevat aivan toisin. Pappa on niin
valistunut ja kunniallinen ihminen että..."
"Niin, mutta Hjalmar tarkoittaa hyvää."
"Mutta, palaitakseni aineesen," toisti äiti pilkallisesti nauraen. "Hän
ei vaan aikone kaksintaistelua reivin kanssa?"
"Reivi M:n kanssa?"
"Niin, lapseni. Hän, joka on niin vilpitön, sanoi kai olevansa
mustasukkainen; sen on jok'ikinen ihminen nähnyt, joka tahtoo huomata,
että tuo hyväntahtoinen Hjalmar..."
"Ei, mamma," virkkoi Annette; mutta salaman nopeudella lensi ajatus
hänen sielunsa lävitse: "hän ei rakasta minua, sillä silloin häntä
surettaisi reivi M:n täällä olo."
"Sinä sanot ei; mutta, lapsi, se on varma; sillä niin hyvä kuin pappa
onkin, hän tuskin suvaitsi minun katsomaan jotakuta toista ... ja sinä
lasket leikkiä reivin kanssa, hän on sinun apulaisesi kaikissa meidän
pienissä kemuissa, ja nyt perjantaina on hän sinun rakastajasi
näytelmässä ... se on vähäinen kaunis näytelmä."
"Niin, se on tosi, minun täytyy se hyvästi lukea."
"Se on välttämätön, lapsi, sillä huomenna on ensimäinen taistelu; ne
tulevat tänne teelle."
"Ja minä unhotin kutsua tänne Hjalmarin."
"Hänellä ei täällä ole mitään tehtävää, lapseni; hän hämmästyy
nähdessään teaatterin. Onpa hauska katsella, jos ei se käy hänen
sydämellensä, nähtyään reivin jalkaisi edessä."
"Ei (huoaten), ei, mamma, miehet eivät ole nykyaikana sellaisia kuin
mamman nuoruudessa; ne ovat nyt vakavia ja maltteellisia, että..."
"Vakavia ... uhkamielisyyttä olisi, jos Hjalmar tekeytyisi lujaksi;
sillä jos luonteenne eivät ole myötätunteellisia, niin ei muuta
varmempaa, kuin että..."
"Ei, ei, mamma! Minä rakastan Hjalmaria ja ... jos en saa häntä,
niin..."
"Et mene milloinkaan naimiseen?"
"En."
"Sepä jotakin, se on tavallista lörpötystä; koskaan ei saa sanoa 'ei
milloinkaan.'"
"Ei, mamma kulta, älkää puhuko siitä aineesta."
"Ei, Annette. Minä, Jumala sen tietää, en tahdo johdattaa mieltäsi;
mutta tietysti minä älyän, yhtä hyvin kuin toiset, että sinun laisella
tytöllä on oikeus suurempiin toivomuksiin."
"Suurempaa ei voi olla, kuin tulla onnelliseksi rakastettunsa kanssa."
Kamreerin rouva ei tahtonut oikeastaan eroittaa Annettea ja Hjalmaria;
mutta hän ei kuitenkaan voinut olla toivomatta, että Annetten vaali
olisi langennut asessori Svaningia kohtaan joka ei voinut syrjäyttää
häntä itseänsä. Itsekkyys lepää pohjalla hyvänluontoisissakin
ihmisissä.
Kun Annette pääsi itseksensä, vaipui hän, miten viime aikoina useasti
tapahtui, syviin ajatuksiin.
Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut liiaksi vilpitön Hjalmarille.
Kaiken naisellisen kasvatuksen ensimäinen sääntö on, ettei millään
tavalla anna tunteillensa valtaa tahi ilman verukkeitta ja lisäyksittä
ilmaise mitä sydämessä lepää. Tämän ohjeen hän oli rikkonut --
ensimäisen ja viimeisen kuulemansa viisaus säännön -- hän oli ollut
varomaton, hän oli nyt jättänyt Hjalmarille vapaan pääsön sydämeensä,
oli antanut hänelle tilaisuuden milloin hyvänsä satuttaa hellimpään
kohtaan; hän oli siis heittäytynyt hänen mielivaltaansa, tekemättä
edeltäpäin mitään verrallisuutta. Hän ei tuntenut vielä siinä tuokiossa
mitään kohtaa, johon Hjalmaria taitaisi koskettaa, ei mitään, jota hän
voisi käyttää tarpeen tullessa, ei mitään, joka asettaisi heidän
yhtävertaisiksi. Hän oli näyttäytynyt olevansa heikko tyttö; mutta
Hjalmar tyyneydellänsä ja sydämellisyydellänsä esiintyi jalona miehenä.
Peli oli hävitetty. Ja hänen levollisuutensa -- tämä poissa olo
kaikesta varovaisuudesta reivi M. ja toisia perhoisia kohtaan, jotka
liehuivat hänen tyttönsä ympärillä...
"Minä en häntä käsitä," sanoi hän itseksensä, "minä en voi tutkia hänen
omituista luonnettansa. Onko tuo tyyneys luonnollista, tahi onko se
teeskenneltyä?
"Kenties hän vaan otti aineeksensa, saadakseen selville miten suuri
valta hänellä on minun ylitseni. Koko keskustelu taisi olla koetus."
Tämä ajatus valloitti häntä yhä enemmän. Hän luuli huomaavansa, että
hän teki väärin itseänsä vastaan että hänelläkin oli oikeus tutkia
häntä -- nähdä häntä heikkona. Sitten tahtoi hän langeta Hjalmarin
kaulaan ja sanoa: Jumalan kiitos, sinä et ole minua lujempi, jalompi ja
parempi... Muutoin Jumala tietää miten meille käy.
"Mutta," toisti hän kauan tutkittuaan ainetta, "mutta minulla ei
olekaan oikeastaan aikaa sitä nyt miettiä. Minun näyttö-osani, minun
näyttö-osani! Muistanhan paremmin luettuani illalla ennen nukkumistani,
ja paikalla herättyäni kerron läksyn.
"Se tulee kuitenkin kummalliseksi tilaksi armaalle Hjalmarilleni, kun
näkee minun ja reivi M:n puhuvan rakkaudesta keskenämme. Jos minä
olisin hänen sijassansa, tulisin vähän levottomaksi. Mutta hän ...
kyllä kai, olen vakuutettu ettei se häntä vähääkään liikuta -- ei
vähintäkään, kun vaan saa minun ja rah...
"Hyi, Annette! Mistä se ajatus tuli? ... se ikäänkuin kohosi manalasta
sieluun. Ei, ei, siinä hän on viaton; ei kukaan voi olla omaa voittoa
pyytämättömämpi kuin hän.
"Oi! jos toki olisin köyhä, ei niin synkkä ajatus voisi lentää
sieluuni; nyt vaivaa se alituisesti minua. Hän on köyhä, minä rikas...
Raukka, kurja, viheliäinen Annette, joka et tiedä mitä sinun pitäisi
ajatella, joka rakastat paljon ja lakkaamatta näet aaveen seisovan
meidän välillämme."