"Sinä olet vaiti," sanoi Annette luutnantti Hjalmarille, sillä rouva
oli jättänyt ne muutamaksi tuokioksi yksinänsä.
"Niin, Annette; oletkos huomannut että minä jonkun ajan olen ollut
vaiti?"
"Sen kyllä olen huomannut. Kuuleppas, taidotkos asettaa tällaisen
kiinalaisen pelin, muutamia puupaloja, joista voidaan muodostaa ääretön
joukko kuvauksia; kas tässä koko kirja sellaisia kuvioita."
"Annette kulta, sinä et ole kaltaisesi," sanoi uudestaan Hjalmar;
sinäkin olet muuttunut."
"Minä? Ei, Hjalmar, sinä muuttunut olet."
"Ei, minä olen kaltaiseni; mutta, Annette, minä rakastan sinua niin
suuresti, ettei..."
"Näetkös, se on osavasti numero kaksitoista, joka kuvaa veräjätä."
"Älä hyljää minun sanojani, Annette."
"Ei, rakas Hjalmar, sitä en suinkaan tee, mutta voihan olla vähän
häärinää sen ohessa, ei se vahingoita... Sinä pidät siis minusta, siinä
sinä teet hyvin."
"Niin, sen tietää Jumala, sydämellisemmin ja totisemmin, kuin sinä
kenties nyt ymmärrät, ja sentähden..."
"Ei, katsos, minä olen todellakin jotenkin taitava kiinalaisessa
pelissä, näetkös, numeron kolmetoista laskin paikalla uurnaan
jalallensa ... ja sentähden, sanoit sinä?"
"Ja sentähden, Annette, täytyy minun sanoa, että käytöksesi äitiäsi
kohtaan viilsi sydäntäni. Mikä eroittaa sinua hänestä, joka antoi
ensiksi sinulle rakkautta täällä maailmassa, hän joka -- sinä saat
erhettyä miten tahdot -- antaa sinulle viimeisen siunauksensa; mikä
eroittaa sinua hänestä? Satunnaisuus, varallisuus, joka ei ole koottu
sinun ahkeruudellasi, työlläsi, kieltäymyksilläsi, vaan toisten;
sivistys, jonka sattumus on antanut sinulle ja jota paitsi olisit
kenties ollut paremmalla, jalommalla, korkeammalla ihmisyyden asteella
kuin nyt. Sanalla sanoen, on syvästi surettanut minua, luullessani
olevan sinun niin nurjasti sivistynyt, että sinä..."
"Kas tuolla, neljästoistakin numero meni, mutta se oli työläämpi...
Sinä puhuit äiti raukastani, hän on nyt taas matkustanut kotia."
"Äiti raukkasi? Miksi häntä niin nimität?"
Annette katseli ihmetellen kysyjää.
"Niin, miksi sanot sinä 'äiti raukkani.' Minä en katso häntä
surkuteltavaksi kuin yhdessä kohdassa."
"Ei, anteeksi, kahdessa kohdassa, että hän on köyhä ja sivistymätön;
jos yksi voidaan auttaa, joka tapahtuisi, jollei minun -- minun veljeni
joutuisi kerjäläisylpeyteen, niin toista ei voida milloinkaan auttaa."
"Ei, se ei ole hänen onnettomuutensa, vaan ainoastaan -- Annette, minä
puhun sydämellesi suorasti ja rehellisesti -- että hänellä on
kiittämätön, itsekäs tytär."
"Minä olen todellakin sinun ilkeän luontosi esineenä," naurahti
Annette; "mutta sinä et kenties ole maannut hyvästi tahi olet huonolla
tuulella; silloin tullaan tavallisesti erittäin siveelliseksi ja
uskonnolliseksi. Tiedätkös mitä kotilääkärimme sanoi muuanna päivänä?
Et, sitä et sinä tiedä. Niin, me ihmettelimme kun lukuhartauskokouksia
muodostaissa oli yli koko valtakunnan, aina alusta alkain, niiden
ytimenä suutarit ja räätälit. Hän sanoi että se johtui heidän
paikallaan istuvasta elämästänsä; niiden täytyi, jos jonkunkaan, tulla
haaveksivaksi ja rangaistusta pelkääväksi, sillä ne ovat kaikki
raskasmielisyyteen taipuvaisia. Sinun täytyy liikkua enempi. Ei, ei,
Kustaa, älä niin minua katsele," sanoi hän, kun ei saanut vastausta,
"älä niin minua katsele ... se tekee sydämeeni kipeätä, kovasti
kipeätä.
"Kiitoksia. Annette, sinulla on siis sydän," sanoi Hjalmar lempeästi.
"Miten siis taidat olla niin kova? Vastaa, Annette, miksi, miksi olet
siis sellainen, miksi et tottele varoittavaa ääntä?"
Annette katseli alespäin; hän ei vastannut, mutta äkkiä juoksi pari
kyyneltä ales ruusun punaisia poskia myöten.
"Olenko minä siis niin häijy, Hjalmar, sano, olenko min häijy?"
"Et, Annette; mutta et tahdo kuulla hyvää sydäntäsi. Seuraa luontoasi
... sen täytyy jalostua eikä huonontua sivistyksestä. Sen tulee onnessa
ylentyä eikä alentua."
"Hjalmar, sinä suot siis minulle anteeksi," pitkitti hän. "Tiedätkös,
kun viimeksi puhuin äitini kanssa, tuntui minulle niinkuin nyt, aivan
kuin nyt. Oi! minä rakastin häntä sydämmellisesti, muistaessani miten
pienenä sain leikitellä hänen vokkinsa kanssa, miten hän opetti minua
kehräämään, kutomaankin, senmukaan kuin voimani myönsivät... Hän opetti
mitä taisi, nyt aivan hyödyttömiä oppeja."
Hjalmar hymyili.
"Ei mikään taito, hyvä Annette, ole hyödytöntä."
"Niin, se on sinun mielenjohteesi, Hjalmar, mutta ei minun... Mutta
siitä kylliksi, minä rakastan sydämellisesti äitiäni, ilkeää
veljeänikin, tuota häijyä ihmistä, joka vertaa minua puulusikkaan ...
mutta koko elämäni eroittaa minun hänestä. Usko minua, vaikeata on
tuntea itsensä pois asemastansa -- ja minä en vielä ole kesyttynyt
rikkaitten saleihin. Köyhyyden riemuja, Hjalmar, en milloinkaan voi
unhottaa."
"Mitä siis?"
"Niin, katsos, nyt tarvitsee olla koko maailma ja kaikki mitä siinä
on tarjolla, että jollain tavalla ... jollain lajilla, Hjalmar,
ilahuttaisi minua. Toisin oli ennen: silloin kasvoi keltaisia kukkia
soilla keväisin, koivut puhkesivat lehtiin ja sinä et voi käsittää
miten minä olin iloinen, nähdessäni pienet lehdet oksissa, joiden
sisällä minä istuin. Siellä kasvoi punaisia neilikoita hiedassa, siellä
lauloivat varpuset puissa... Oi, miten se oli hupaista! Ja kun ei siinä
ollut kylliksi, niin tiesin hyvästi mitä mummo useasti kertoi, että
Näkki asui koskessa ja soitti kultakielellä ja että tunturissa, joka
riippui jyrkkänä Joutsenveden sivulla, oli kulta- ja kalliskivisiä
pilarisalia; sanalla sanoen kaikki, kaikki oli arvokasta, kuviteltua,
mutta iloni ei ollut kuvittelua."
"Annette, tämän hetken perästä en milloinkaan enää epäile sinun
sydäntäsi," virkkoi Hjalmar, "mutta kun se on niin lapsimielinen, miten
voit sinä..."
"Sysätä kaiken tämän pois itsestäni," liitti tyttö lempeällä hymyllä.
"Niin, minun lapsuuteni muistot ovat niinkuin nykyinen äitini ja hänen
tyttönsä. Kukaan ei saa hänen läheisyydessänsä puhua tytöstänsä, hän
harmistuu siitä, tuntee itsensä loukatuksi -- miksi, Hjalmar?"
"Siksi että tyttö on hänen rakkain omaisuutensa."
"Niin, niin se on... Ei kukaan saa puhua rakkaimmasta, jollei sitä voi
palkita, tahi se on solvaus."
Samassa silmänräpäyksessä tuli kamreerin rouva, katuen, kun oli
jättänyt tytön niin kauaksi yksistään Hjalmarin kanssa. Hän oli
nimittäin ollut jonkin ajan omituinen, joka rouvan käsityksen mukaan ei
ollut muuta, kuin että hän oli tullut mustasukkaiseksi reivi M:lle;
sillä naisväki ei tavallisesti milloinkaan voi käsittää muunlaisia
tyytymättömyyden syitä.