Niinmuodoin, veljeni, alat sinä huomata minun kirjeitäni -- se
miellyttää minua, ja niihin vastaaminen -- se ilahuttaa minua.
Kaikki on vanhallansa; mutta, mutta että hyvän ystäväni, luutnantti
Jalmarin, on nuori, iloinen ja huvittava reivi heittänyt syrjään
kauniin, rikkaan ja miellyttävän tytön luota, josta puhuin edellisessä
kirjeessäni, ei taidakkaan olla aivan paikallansa.
Mies on palannut -- kaupunkiin. Tuo kunnon poika on ollut poissa
kokonaista kuusi viikkoa, juuri minun voittoaikani, ja nyt tulee hän
takaisin ja astuu sisään aivan harmittavasti huolettomana.
Näyttääpä ettei hän silmänräpäykseksikään olisi joutunut siihen, että
sellainen mies kuin minä voisi olla hänelle vaarallinen. Muutoin hän ei
voisi niin lujamielisellä jäykkyydellä katsella miten ystävällisesti
minä seurustelen tytön kanssa, ja miten nähtävällä etuoikeudella hän
kohtelee minua. Mies on kunnon ihminen ja sydän oikealla paikalla,
mutta taipumusta luulevaisuuteen taitaa hän kuitenkin puuttua.
Hän on siis todellinen pohjoismaalainen, ei pisaraakaan laavaa (joksi
sitä sanotaan) hänen suonissansa. Se kummastuttaa minua samalla kun se
närkästyttää; sillä se on verraton huomaamattomuus, kun köyhä
luutnantti uskaltaa luulla itsellänsä olevan varman sijan tytön
sydämessä, ettei jotenkin varakas luutnantti ja sen lisäksi reivi ja
todellakin, tunnustakaamme se, nuori mies, jolla on sellainen hieno
käytös ja -- vaan kylläksi siitä, nuori mies, jolla on koko joukko
satunnaisia etuisuuksia, ei voisi astua hänen sijaansa. Hänen täytyy se
tajuta -- kunniani vaatii että hän oivaltaa vaaransa.
Jumala tietää että minä eilen tein parastani ja puhuin melkeen
yksinomaisesti Annetten kanssa. Niinkuin näytti, tähystivät sekä hänen
että minun silmät uhria. Annetten täytyi kuitenkin varoa, että Hjalmar
pahaksuu meidän tuttavuuttamme, sillä välistä, ollessani paraillaan
ilahuttava, huomasin minä miten hänen kauniit silmänsä olivat häneen
kiinnitetyt, ja vasta sitten kuin esitelmäni loistekohta oli sivuitse,
tuli hymyily -- tuo enkelin-lainen naurahdus.
Minä huomasin että hänen sydämensä on vähän pilalla, niin ettei se
käsitä eikä tunne ennenkuin jonkun ajan perästä. Se on harmittavaa,
aivan samoin kuin tahdoin vanhan tätini suurella messinkitussarilla
harjoitella. Välistä se toisti paikalla; mutta joskus nykäistään
jänteesen -- ei mitään! nykäistään uudestaan -- mahdotonta! mennään
matkoihinsa, ei maksa vaivaa; mutta neljännestunnin perästä alkaa se
tykyttää ja vastata kysymykseen.
Jotenkin noin oli minun ja Annetten väli, sillä kaikki
kohteliaisuuteni, liehakoitsemiseni, oikkuni olivat ainoastaan
riittävät saamaan tytön vastauksen -- sisäkoneiston soimaan, niin että
kuurot sen kuulisivat.
Ja kuitenkin on hän paljon ystävällisempi minua kohtaan kuin häntä, ja
näyttäisi pitävän minua kuin veljeänsä; mutta puhuessaan Hjalmarin
kanssa on käytös kankea, jokapäiväinen, vieläpä karttava. Minä olen
kamreerin perheen, rouvan ja herran, lemmitty, vaikk'ei siitä ole juuri
suurta kunniaa mukanansa, sillä asessori Svaning litteän rintansa
kanssa on niinikään lemmitty, kuitenkin sillä eroituksella, että minä
olen vaan tavallansa ihminen, mutta hän melkeen pyhimys. Oi, jos minä
kuitenkin saisin nähdä tuon ruman pyhimyksen katumusta harjoittavan
munkin tavalla seisovan pilarin päässä maan ja taivaan välillä -- hän
on tarpeeton kumpaankin paikkaan. Sinä, sydämeni ainoa uskottu --
enempi joku toinen kerta.