Vastoin luuloani olet lukenut viimeisen kirjeeni; syy on selvä, postin
tullessa oli pyry-ilma ja rakkaan veljen täytyi siis kauniisti istua
kotona.
Minä toivon että nytkin olisi pyrysää, sillä minulla on erinomaisia
asioita kerrottavana.
Minä olin kutsuttu Millerin luokse ja siellä ei ollut Hjalmaria, siis
eivät ne ole kihloissa. Minä olen tuttu Hjalmarin kanssa ja olen noin
sattumalta maininnut Annette Milleriä; mutta tuo mies on viisas mies
tahi aine ei ollenkaan häntä miellytä. Minä uskon jälkimäistä, ja siitä
voin löytää syyn miksi hän on niin kylmä. Annette tuntee luonnossansa
että yhtä turha on hymyillä Hjalmarille, kuin Kustaa ensimäiselle
Ritarihuoneen torilla.
Minä olen nyt tuttu Millerillä ja tahdon tunnustaa totuuden. Minä
rakastan tyttöä äärettömästi; mutta naida häntä se ei koskaan voi
juolahtaa mieleeni. Hän on lumoava; mutta siinä on jotain joka
kuitenkin lykkää minua takaperin, huolimatta kaikesta kokemuksestani --
en tiedä mitä. Jonkinlaista jokapäiväistä on hänessä, jotain valettua,
jotain josta näkee tuhansia samallaisia kuvauksia.
Minä en taida selittää tunteitani muutoin kuin vertauksella.
Ihmisen tulee olla omatapainen kuva itsestänsä, jokainen pitää olla
kuin taiteilijan loihtima muotokuva marmorista, kokonaisuus itseksensä.
Mutta useimmat ovat kuitenkin ainoastaan jäljennöksiä, vartalokuvia
seeveriposliinista [S'Evres, maailman mainio posliinitehdas lähellä
Pariisia] tahi hienoksi poltetusta savesta. Siksi Annette näyttää
minusta lähemmin tutkittua. Jos tahdon nukkekaapin, niin on sellainen
kuva aivan oivallinen asettaa päällimmäiseksi; mutta minä haluan kuvan,
jota joka päivä voin enemmän ihailla, jossa löydän yhä useampia
oivakuntoisuuksia -- enkä onttoa kuorta, joka ei uhoittele häviötä eikä
aikaa.
Annette Miller on huvittava kuin joulukalenteri, hauska katseltavaksi,
mutta ei enempää. Miten tahansa selailee hänen tunne- ja
ajatusvarojansa, tapaa niissä uudestaan vanhoja tuttavuuksia,
sanasolmuja, aatteita, jotka ovat hyviä, mutta tuhannen kertaa
kerrottuja, vaikka ne nyt saavat toisen soinnun, kun hän lausuu ne
pehmeällä, taipuvalla äänen liirityksellä, ja liittää niihin silmäyksen
-- "kuninkaan valtakunnan arvoisen."
Kuitenkin minä olen nyt turvassa siellä ja tervehdän niitä sangen
usein. Minua kohtaan ollaan erinomaisen kohteliaita, ja minä ja Annette
olemme ikäänkuin tehneet äänettömän sopimuksen huvittaa itsiämme
eräällä hyväntahtoisella asessorilla, jonka minä tapaan siellä yhtä
varmasti, kuin vaatehankin tampuurissa.
Tuo säyseä mies on kuitenkin mamman lemmikki, vähäinen henkilö, jota on
lystillinen katsella, vaikka hänellä pitäisi oleman hyvä pää ja
runsaasti kuntoa, sanoo enoni presidentti R.
Mutta tiedätkös miten sellaiset vanhat virkamiehet arvostelevat
ihmisiä: ne katselevat niitä aivan kuin kapineita, eivätkä milloinkaan
puhu muusta kuin heidän käytöllis-soveliaisuudestansa, ikäänkuin ei
suurimmat ja jaloimmat älyniekat olisi olleet epäkäytöllisiä melkeen
kaikissa kohdissa. Tahtoisin nähdä miten Mozart olisi onnistunut
hovioikeudessa rikosasiain pöytäkirjan notariona tahi Göthe
kamarikirjoittajana. Koko maailma tietää että Schiller menestyi
erittäin kehnosti rykmentin haavalääkärinä. Siis ei käyttökelvollisuus
ole mitään minun silmissäni, vaikka se on tarpeellinen.
Käyttökuntoiset ihmiset ovat yhteiskunnon ruoholaji; mutta jos minä
tahdon jonkun luonnon mykistä lapsista ikkunalleni lähelle minua
lemmikikseni, niin otan minä mielukkaammin neriokasvin tahi
sammalruusun, vaikk'ei niistä kumpikaan kelpaa syötäväksi tahi edes
kerinpuikoksi, eivätkä siis voi olla puutarha-heinän tahi solmukauran
arvoisia. Mies voi olla miten tahansa käyttökelvollinen, mutta minä
autan Annettea -- ja meidän on oikein hauska.
Minua suututtaa että hän on papan ja mamman lemmikki. Olen varma että
he mielellään näkisivät Annetten yhdistettynä hänen kanssansa, tuon
uskollisen ystävän, joka aina istuu sohvan ääressä ja puhuu
viisaustiedettä mamman kanssa, niin että siitä on ilo ja riemu. Mies on
varmasti lukenut, niin kauniisti hän puhuu, ja mamma kuuntelee niinkuin
hän olisi Jumalan enkeli. Mutta Annette sekaantuu keskusteluun ja
kiertelee asian suosiolliselle herralle, niin ettei hän lopulla tiedä
mistä on kotoisin, ja sitten kuin hän on saanut eläimen pois
aatteestansa, ryhdyn minä pitämään ajoa; sillä minäkin olen lukenut
kirjan ja kiepun ympäriinsä sanoilla, niin että säikähdytään oppiani.
Mutta huomaatkos: minun hurskauttani ei kunnioiteta; sillä mamma luulee
synniksi rakkaan asessorin tähden, kun hänen on vaikea selvittäytyä
siitä hyve-verkosta, jonka me kudomme hänen ympärillensä.
Kun hän alkaa punnita ihmisen tunteita hiukka painolla ja tahtoo
päättää mikä on oikein tahi väärin, on meillä aina joukko hienoja
aate-selityksiä valmiina ja halomme moraali-rahtuset atoomeiksi
(hiukkeiksi), jotka jokainen eriksensä pitää sitten punnittaman. Hän on
samassa tilaisuudessa kuin poika, jota, marjoja hattuunsa otettuaan,
toinen poika tuuppaa niin, että sisältö menee maahan. Niin tulee hän
mamman luokse koko kortteli täynnä makeimpia ja tuleentuneimpia
perusjohteita, niin että vesi suuhun valahtaa -- ja koko herkku
maistuisi hyvältä ja olisi ratkaistu muutaman tuokion kululla -- vaan
silloin me suvaitsemme ja pakoitamme tuon ihmisraukan noukkimaan
varaston murena murenalta ja tutkimaan jokaisen hiukkeen kultavaakalla.
Se on kuitenkin huvia.
Sanalla sanoen, tyttö on miellyttävä, tosiaankin miellyttävä olento,
vaikka hän kaikkien johteiden mukaan on seeveriposliininen vartalokuva,
ontto, kova, kylmä, mutta kuitenkin ainoastaan valelma.