Tukholmissa Tammikuulla 18--

Hyvä Kaarlo!

Samalla kun sinä Smålannin korpimetsissä metsästät ja tulet kotiin

illoilla väsyneenä ja lämpöisenä, mutta kuitenkin iloisena, kun on pari

oikeita, tuuman paksupohjasia metsästyssaappaita ... se tahtoo sanoa,

samalla kuu sinä elät raakalaisena siellä alhaalla, huvittelen minä

itseäni sivistyneen miehen elämällä täällä valtakunnan sydämessä,

pääkaupungissa.

Miksi sitä taas nimitetäänkään, mikä se on, jota meidän kunniallinen

entinen kamarineuvos aina halveksien arvostelee -- niin keskikaikkisuus

-- tällä maanvoimalla, joksi sitä kamarineuvos vakuuttaa, on kuitenkin

se hyvä mukanansa, että yhdessä paikassa on kaikki mitä kansa omistaa

-- ainakin kaiken maassa olevan oivallisuuden näytekartta.

Kuitenkin näyttää minusta muhkea pääkaupunki köyhässä maassa aivan kuin

jos näkisin herran, joka ei tunnusta olevansa köyhä lainaavan kauniin

silkki-huopahatun, mikä herättää huomiota. Se onnistui; mutta,

Jumalani, jos katselee läntällään olevia saappaita, rikkinäisiä

hansikkoja ja yleensä koko pukua, niin arvelee että hän olisi voinut

pitää tavallisen lakin ja antanut laittaa saappaitansa; ainakin se

olisi ollut viisaampi teko. Mutta tämä on vaan kamarineuvoksen oppien

huomioita. Tuo kunnon ukko ajatteli aivan toisin siihen aikaan, jolloin

itse asui pääkaupungissa, vaikka hän sitten on joutunut toisiin

mietinnöihin. Kuitenkin on katsominen päästä mihin ihminen kelpaa, ja

pääkaupunki on siis se ohja, jonka mukaan verrataan vaan onni.

Minulla on hauskuutta, hupaisuutta, iloa; täällä on äärettömän paljon

oivallisia ihmisiä, ja voi valita itselleen seuran, jonka kanssa on

yhtätunteinen. Ei ole niinkuin maaseuduilla, varsinkin maassa, jossa

täytyy seurustella niiden kanssa, joihin kohtalo tahtoo meitä sulloa

pitäjissä. Herra Jumala! täytyy -- se juuri vika on.

Sinä et saa sentähden luulla, että minä tahtoisin sanoa sinulle

tyhmyyksiä naapureistasi ja ystävistäsi, joita minun oli ilo nähdä

luonasi ollessani -- ei ensinkään; mutta ei voida kieltää että sinä

teet tarpeesta lain ja laista minkä tahansa, jonka on matkustaminen

sinua ilahuttamaan; sillä sinä olet pakoitettu älyämään pastorin ja

kamarineuvoksen ja pitkän asessorin ja pikkuisen paksun katteinin,

puhumattakaan pastorin rouvasta, kamarineuvoksen tyttäristä, asessorin

rouvasta ja katteinin rouvasta -- huvittaviksi. Parempi kuin on,

niinkuin minulla, vaalioikeus ja vaalivapaus. Se on ainoa vapaus, jota

minä tavoitan, sillä muutoin luulen minä että me olemme kyllä vapaita

tässä maassa.

Jos sinä edes olisit sellainen henkilö, joka siivosti istuisi

kamarissansa, asettelisi korttia, lukisi sanomia ja hoitaisi virkaansa

säädyllisesti ja sievästi, niin olisi toivominen että sinä lukisit

kirjeen loppuun, että ikäänkuin imisit kaikki sen hunajan, jonka se

ehkä sisältäisi. Mutta, valitettavasti, sinä et ole sellainen henkilö;

hyödytön tehtävä on sinulle kirjoittaminen, silla sinä katsot vaan

alkuun ja loppuun ja sanot: hän voi hyvin. Kenties sinä sitten sieltä

ja täältä silmäilet kirjettä, tietääksesi likimäärin sisällön, ja

sitten heität sen paperikoriin ja vastaat siitä _arviolta_, se tahtoo

sanoa, et vastaa mitään, näkeehän selvästi ettet sinä lue kirjettä;

mutta ykskaikki, minä en kirjoita sinulle, vaikka minä kirjoitan

täyteen kirjeeni -- vaan, arvaappas! -- tyynnyttääkseni tunteitteni

kuohua.

Minä olen nähnyt, olen puhunut, olen tanssinut erään tytön kanssa, joka

on ihanin, luontevin, sievin ja miellyttävin kuin minä olen nähnyt.

Ihastuttuani ovat muutamat ystäväni, jotka ovat kokeneita ja säysyjä

katselijoita, tieteellisiä kavalieria, sanoneet minulle että ihmislapsi

-- oi, tahdoin sanoa enkelilapsi, mutta se kuuluu ylituntoiselta -- ei

ole aivan vähän keimaileva. Mutta jos se on keimailua, on todellakin

vahinko, kun kaikki eivät ole sellaisia; niin rakastettava,

lapsellinen, iloinen ja notkea näyttää hän olevan. Minä voin sanoa että

minä olen välistä koettanut malttaa mieltäni ja ajatellut melkeen

samoin, kuin upsierikemuissani tultuani riemastuneeksi: "Nyt sinä,

Conrad, olet varmasti juovuksissa, nyt pitää sinun mennä siivosti

laattiapalkkia myöten, eikä enää juoda." Melkeen niin minä mietin

katsellessani kynttiläruunuja, jotka vilkkuivat korkeudessa, tahi

nähtyäni jonkun herran, mikä otsansa hiessä oli iloinen poika;

mutta kun katsoin hänen päällensä ja hän hymyili ja puolittain

tuttavallisesti, melkeen kuin iloinen lapsi, teki jonkun viattoman

muistutuksen ja antoi minun katsoa kirkkaan heleään silmäpariinsa,

silloin oli aikeeni mennyttä ja sydämeni ei kyennyt kulkemaan järjen

puumaisia laattiapalkkia myöten.

Tuo tyttö on jotain enempi, kuin tavallinen tyttö. Kuvittele itsellesi

enkeli, jonka ensimäiset elämän vaiheet kätkeytyvät hämäryydessä -- hän

on tullut keskuuteen, ei tiedetä mistä, hän on saapunut aivan samoin

kuin enkelit kuvaillaan alttaritauluissamme, pilvestä, ei kukaan tiedä

mistä päin. Nyt on hän kuitenkin upporikkaan miehen tytär, joka on

oikein hupainen henkilö, puhuu valtiollista kehnommin kuin kamarineuvos

siellä alhaalla, mutta pitäytyy aina aikamme historian yhdessä

kappaleessa nimittäin S:t Helenan jättiläisessä; niinpä niin, mutta hän

on kuollut ja kääpiöt ovat nykyajan miehiä.

Vaan kylläksi ukosta -- Jumalan kiitos, hänestä ei juokse

veripisaraakaan tytön suonissa.

Tietty on että hänen epämääräinen syntyperänsä on antanut ainetta

sadoille eri historioille. Muutamat ystävistäni, jotka muutoin tietävät

kaikki, joutuvat aina kiivaasen väitteesen keskustellessaan tätä

asiata, ja todellakin tulistuvat; sanalla sanoen, ne eivät tiedä

mitään. Sillä silloin kun ei oikeastaan mitään tiedetä, tullaan

"_pitkänenäisiksi_" -- anteeksi, kun käytän eräältä veljeltäni

lainattua muotoa. Mahdollista että hän on koketti; kun mietin oikein,

lienee niin, sillä minä pidin häntä tarkasti silmällä koko illan.

Oli nimittäin illallinen presidentti K:lla, jossa minä olen käynyt

vieraissa (hän ja isäni olivat nuoruuden tuttuja) ja nytkin kutsuttiin.

Minä en tarvinnut oikeastansa tuttujeni osviittaa, huomatakseni että

hän hymyili yhtä lapsellisen herttaisesti toisille kuin minullekin;

mutta kuitenkin -- jos se on teeskelyä, niin se on taivaallista

teeskelyä ja pitäisi olla ensimäinen kaikista ihannetaiteista. Ihanain

naisten kujeet, eivätkö ne olisi ihannetaidetta?

Erinomaista kyllä, minä huomasin yhden pulman, jota en taida selittää.

Hän hymyili, niinkuin sanottu on, ja oli suloinen kaikkia kohtaan,

paitsi yhtä; ja hän oli luutnantti Hjalmar, ihan varmaan kaunein mies

koko joukossa, sinun nöyrin palvelijasi siihen luettuna. Minä en ole

milloinkaan nähnyt niin jalosti mieheviä ja samalla leppeitä

kasvonjuonteita, kuin hänellä. Minä join lasillisen hänen kanssansa;

sillä kaikki sanoivat että hän on kelpo mies, kunnollinen virassansa,

reima ja rakastettu kumppani -- kerrassaan sanoen, mies on hyvä. Ja

juuri hänelle ei hän hymyillyt, vaan näytti ikävältä, niin ikävältä

kuin hänen ihanat silmänsä myönnyttivät. Ei Hjalmarillakaan ollut

tavallista kasvon muotoa; hän näytti hyvältä, mutta ei iloiselta.

"No tuhat tulimmaista kun Annette ja Hjalmar ovat kihloissa," kuulin

äänen kuiskaavan takanani; hän oli pitkä kuninkaallinen sihtieri, jota

nimitettiin "kaikkitietäväksi," toista nimeä en kuullut tuolla laihalla

kuviolla. Minä vihastuin mieheen -- sillä Annette ei saa olla

kihloissa, ei siitä syystä että minä aion pyytää hänen kättänsä, vaan

sen takia että tuttavuus kadottaa siten kiihoittavaisuutensa.

Kihlattu tyttö ... ei mikään ole harmittavampaa, edellyttäen että hän

on ihana, vilpas, viehättävä; vaikka hän säilyttäisikin kaikki ne

omaisuudet ja voisi hurmaannuttaa ylen autuaaksi, seitsemänteen

taivaasen, niin tulee tuolla, kas kummaa, haamu väliin, joka sanoo

häntä _sinä_, ja sekaantuu keskusteluun, aivan kuin häntä siinä

tarvittaisiin. Jos hän on taas sitä lajia, joka erkaantuu valittunsa

saatua maailmasta, niin seisotaan siellä ja puserretaan yksi

kohteliaisuus toisensa perästä ja koetetaan olla varan ja tilan mukaan

miellyttäviä -- ihanuus nauraa, mutta se ei ole mitä sanotaan, hän

näyttää taivaalliselta ja -- ajattelee miten kauniit seinäkuvastimet

hän tahtoo huoneesensa ja miten hän ottaa papan ja mamman vastaan ja

kokonaan ihastuttaa heitä viisaudellansa rouvana. Ei, hän ei ole

kihloissa, se on tietty; hän olisi sitten menettänyt puolen arvostansa.

No, mikä tuon kalliuden nimi on? Minä luulen sen unhottaneeni sinulle

sanoa. Niin, minä panen yhteen meidän nimet... Hänen nimensä on yhtä

varmasti Annette Miller, kuin minun

Konrad M.

Puulusikka · 第 15 / 37 题