Hyvä Kaarlo!
Samalla kun sinä Smålannin korpimetsissä metsästät ja tulet kotiin
illoilla väsyneenä ja lämpöisenä, mutta kuitenkin iloisena, kun on pari
oikeita, tuuman paksupohjasia metsästyssaappaita ... se tahtoo sanoa,
samalla kuu sinä elät raakalaisena siellä alhaalla, huvittelen minä
itseäni sivistyneen miehen elämällä täällä valtakunnan sydämessä,
pääkaupungissa.
Miksi sitä taas nimitetäänkään, mikä se on, jota meidän kunniallinen
entinen kamarineuvos aina halveksien arvostelee -- niin keskikaikkisuus
-- tällä maanvoimalla, joksi sitä kamarineuvos vakuuttaa, on kuitenkin
se hyvä mukanansa, että yhdessä paikassa on kaikki mitä kansa omistaa
-- ainakin kaiken maassa olevan oivallisuuden näytekartta.
Kuitenkin näyttää minusta muhkea pääkaupunki köyhässä maassa aivan kuin
jos näkisin herran, joka ei tunnusta olevansa köyhä lainaavan kauniin
silkki-huopahatun, mikä herättää huomiota. Se onnistui; mutta,
Jumalani, jos katselee läntällään olevia saappaita, rikkinäisiä
hansikkoja ja yleensä koko pukua, niin arvelee että hän olisi voinut
pitää tavallisen lakin ja antanut laittaa saappaitansa; ainakin se
olisi ollut viisaampi teko. Mutta tämä on vaan kamarineuvoksen oppien
huomioita. Tuo kunnon ukko ajatteli aivan toisin siihen aikaan, jolloin
itse asui pääkaupungissa, vaikka hän sitten on joutunut toisiin
mietinnöihin. Kuitenkin on katsominen päästä mihin ihminen kelpaa, ja
pääkaupunki on siis se ohja, jonka mukaan verrataan vaan onni.
Minulla on hauskuutta, hupaisuutta, iloa; täällä on äärettömän paljon
oivallisia ihmisiä, ja voi valita itselleen seuran, jonka kanssa on
yhtätunteinen. Ei ole niinkuin maaseuduilla, varsinkin maassa, jossa
täytyy seurustella niiden kanssa, joihin kohtalo tahtoo meitä sulloa
pitäjissä. Herra Jumala! täytyy -- se juuri vika on.
Sinä et saa sentähden luulla, että minä tahtoisin sanoa sinulle
tyhmyyksiä naapureistasi ja ystävistäsi, joita minun oli ilo nähdä
luonasi ollessani -- ei ensinkään; mutta ei voida kieltää että sinä
teet tarpeesta lain ja laista minkä tahansa, jonka on matkustaminen
sinua ilahuttamaan; sillä sinä olet pakoitettu älyämään pastorin ja
kamarineuvoksen ja pitkän asessorin ja pikkuisen paksun katteinin,
puhumattakaan pastorin rouvasta, kamarineuvoksen tyttäristä, asessorin
rouvasta ja katteinin rouvasta -- huvittaviksi. Parempi kuin on,
niinkuin minulla, vaalioikeus ja vaalivapaus. Se on ainoa vapaus, jota
minä tavoitan, sillä muutoin luulen minä että me olemme kyllä vapaita
tässä maassa.
Jos sinä edes olisit sellainen henkilö, joka siivosti istuisi
kamarissansa, asettelisi korttia, lukisi sanomia ja hoitaisi virkaansa
säädyllisesti ja sievästi, niin olisi toivominen että sinä lukisit
kirjeen loppuun, että ikäänkuin imisit kaikki sen hunajan, jonka se
ehkä sisältäisi. Mutta, valitettavasti, sinä et ole sellainen henkilö;
hyödytön tehtävä on sinulle kirjoittaminen, silla sinä katsot vaan
alkuun ja loppuun ja sanot: hän voi hyvin. Kenties sinä sitten sieltä
ja täältä silmäilet kirjettä, tietääksesi likimäärin sisällön, ja
sitten heität sen paperikoriin ja vastaat siitä _arviolta_, se tahtoo
sanoa, et vastaa mitään, näkeehän selvästi ettet sinä lue kirjettä;
mutta ykskaikki, minä en kirjoita sinulle, vaikka minä kirjoitan
täyteen kirjeeni -- vaan, arvaappas! -- tyynnyttääkseni tunteitteni
kuohua.
Minä olen nähnyt, olen puhunut, olen tanssinut erään tytön kanssa, joka
on ihanin, luontevin, sievin ja miellyttävin kuin minä olen nähnyt.
Ihastuttuani ovat muutamat ystäväni, jotka ovat kokeneita ja säysyjä
katselijoita, tieteellisiä kavalieria, sanoneet minulle että ihmislapsi
-- oi, tahdoin sanoa enkelilapsi, mutta se kuuluu ylituntoiselta -- ei
ole aivan vähän keimaileva. Mutta jos se on keimailua, on todellakin
vahinko, kun kaikki eivät ole sellaisia; niin rakastettava,
lapsellinen, iloinen ja notkea näyttää hän olevan. Minä voin sanoa että
minä olen välistä koettanut malttaa mieltäni ja ajatellut melkeen
samoin, kuin upsierikemuissani tultuani riemastuneeksi: "Nyt sinä,
Conrad, olet varmasti juovuksissa, nyt pitää sinun mennä siivosti
laattiapalkkia myöten, eikä enää juoda." Melkeen niin minä mietin
katsellessani kynttiläruunuja, jotka vilkkuivat korkeudessa, tahi
nähtyäni jonkun herran, mikä otsansa hiessä oli iloinen poika;
mutta kun katsoin hänen päällensä ja hän hymyili ja puolittain
tuttavallisesti, melkeen kuin iloinen lapsi, teki jonkun viattoman
muistutuksen ja antoi minun katsoa kirkkaan heleään silmäpariinsa,
silloin oli aikeeni mennyttä ja sydämeni ei kyennyt kulkemaan järjen
puumaisia laattiapalkkia myöten.
Tuo tyttö on jotain enempi, kuin tavallinen tyttö. Kuvittele itsellesi
enkeli, jonka ensimäiset elämän vaiheet kätkeytyvät hämäryydessä -- hän
on tullut keskuuteen, ei tiedetä mistä, hän on saapunut aivan samoin
kuin enkelit kuvaillaan alttaritauluissamme, pilvestä, ei kukaan tiedä
mistä päin. Nyt on hän kuitenkin upporikkaan miehen tytär, joka on
oikein hupainen henkilö, puhuu valtiollista kehnommin kuin kamarineuvos
siellä alhaalla, mutta pitäytyy aina aikamme historian yhdessä
kappaleessa nimittäin S:t Helenan jättiläisessä; niinpä niin, mutta hän
on kuollut ja kääpiöt ovat nykyajan miehiä.
Vaan kylläksi ukosta -- Jumalan kiitos, hänestä ei juokse
veripisaraakaan tytön suonissa.
Tietty on että hänen epämääräinen syntyperänsä on antanut ainetta
sadoille eri historioille. Muutamat ystävistäni, jotka muutoin tietävät
kaikki, joutuvat aina kiivaasen väitteesen keskustellessaan tätä
asiata, ja todellakin tulistuvat; sanalla sanoen, ne eivät tiedä
mitään. Sillä silloin kun ei oikeastaan mitään tiedetä, tullaan
"_pitkänenäisiksi_" -- anteeksi, kun käytän eräältä veljeltäni
lainattua muotoa. Mahdollista että hän on koketti; kun mietin oikein,
lienee niin, sillä minä pidin häntä tarkasti silmällä koko illan.
Oli nimittäin illallinen presidentti K:lla, jossa minä olen käynyt
vieraissa (hän ja isäni olivat nuoruuden tuttuja) ja nytkin kutsuttiin.
Minä en tarvinnut oikeastansa tuttujeni osviittaa, huomatakseni että
hän hymyili yhtä lapsellisen herttaisesti toisille kuin minullekin;
mutta kuitenkin -- jos se on teeskelyä, niin se on taivaallista
teeskelyä ja pitäisi olla ensimäinen kaikista ihannetaiteista. Ihanain
naisten kujeet, eivätkö ne olisi ihannetaidetta?
Erinomaista kyllä, minä huomasin yhden pulman, jota en taida selittää.
Hän hymyili, niinkuin sanottu on, ja oli suloinen kaikkia kohtaan,
paitsi yhtä; ja hän oli luutnantti Hjalmar, ihan varmaan kaunein mies
koko joukossa, sinun nöyrin palvelijasi siihen luettuna. Minä en ole
milloinkaan nähnyt niin jalosti mieheviä ja samalla leppeitä
kasvonjuonteita, kuin hänellä. Minä join lasillisen hänen kanssansa;
sillä kaikki sanoivat että hän on kelpo mies, kunnollinen virassansa,
reima ja rakastettu kumppani -- kerrassaan sanoen, mies on hyvä. Ja
juuri hänelle ei hän hymyillyt, vaan näytti ikävältä, niin ikävältä
kuin hänen ihanat silmänsä myönnyttivät. Ei Hjalmarillakaan ollut
tavallista kasvon muotoa; hän näytti hyvältä, mutta ei iloiselta.
"No tuhat tulimmaista kun Annette ja Hjalmar ovat kihloissa," kuulin
äänen kuiskaavan takanani; hän oli pitkä kuninkaallinen sihtieri, jota
nimitettiin "kaikkitietäväksi," toista nimeä en kuullut tuolla laihalla
kuviolla. Minä vihastuin mieheen -- sillä Annette ei saa olla
kihloissa, ei siitä syystä että minä aion pyytää hänen kättänsä, vaan
sen takia että tuttavuus kadottaa siten kiihoittavaisuutensa.
Kihlattu tyttö ... ei mikään ole harmittavampaa, edellyttäen että hän
on ihana, vilpas, viehättävä; vaikka hän säilyttäisikin kaikki ne
omaisuudet ja voisi hurmaannuttaa ylen autuaaksi, seitsemänteen
taivaasen, niin tulee tuolla, kas kummaa, haamu väliin, joka sanoo
häntä _sinä_, ja sekaantuu keskusteluun, aivan kuin häntä siinä
tarvittaisiin. Jos hän on taas sitä lajia, joka erkaantuu valittunsa
saatua maailmasta, niin seisotaan siellä ja puserretaan yksi
kohteliaisuus toisensa perästä ja koetetaan olla varan ja tilan mukaan
miellyttäviä -- ihanuus nauraa, mutta se ei ole mitä sanotaan, hän
näyttää taivaalliselta ja -- ajattelee miten kauniit seinäkuvastimet
hän tahtoo huoneesensa ja miten hän ottaa papan ja mamman vastaan ja
kokonaan ihastuttaa heitä viisaudellansa rouvana. Ei, hän ei ole
kihloissa, se on tietty; hän olisi sitten menettänyt puolen arvostansa.
No, mikä tuon kalliuden nimi on? Minä luulen sen unhottaneeni sinulle
sanoa. Niin, minä panen yhteen meidän nimet... Hänen nimensä on yhtä
varmasti Annette Miller, kuin minun
Konrad M.