Annette säpsähti kun Hjalmar muuan päivä sen jälkeen astui huoneesen.
Hän istui syvissä keskusteluissa äitinsä kanssa. Hänen silmänsä olivat
itkeneet, koko ulkomuotonsa muuttunut. Jotain arkaa ja samalla
surettavaa näkyi hänen olossansa; ne muutoin ihanat, puhuvat silmät
hehkuivat. Hän ei ollut itsensä kaltainen. Hän kääntyi pois Hjalmarin
lähestyessä, tervehti hätäisesti ja meni jonkin tekosyyn varjossa ulos.
"Annette raukka pelästyi muuanna iltana," virkkoi rouva vihdoin; "oi --
niin te tiedätte jo kaikki -- hän on todellakin köyhän perheen tytär
Norrlannista; me olemme ottaneet hänen omaksi lapseksemme."
"Niin, minä tiedän, mutta miksi hän sitä häpeää?"
"Te voitte helposti huomata, hyvä Hjalmar ... te suotte anteeksi kun
niin sanon, sillä Annette on antanut minun ymmärtää ... ja tällaisissa
asianhaaroissa ei minulla ole mitään vastustettavaa. Mutta, mitä te
arvelette, nyt ovat hänen äitinsä ja veljensä tulleet tänne ... isä on,
Jumalan kiitos, kuollut... Mutta hänen äitinsä ja veljensä ovat,"
toisti rouva, kun Hjalmar ei näyttänyt tahtovan vastata; "ja, Jumalani,
ne ovat aivan mukaumattomia. Raukka Annette kultani! -- Te voitte hyvin
kuvailla itsellenne," alkoi taas rouva, kun Hjalmar ei tahtonut
yhdistyä huudahduksiin eikä vastauksiin, "nyt voitte kuvailla
itsellemme miltä äiti näyttää: hyvänluontoinen, huonosti
vaatetettu, siivoton talonpoikais-ihminen, joka tulee tänne koko
_kahdeksankymmentä_ peninkulmaa tervehtimään tuota tyttö raukkaa. Hän
tahtoi nähdä häntä ennen kuolemaansa, ja... Jumalani, voittehan
kuvitella itsellenne ... missä Annette taitaa alkaa ja lopettaa hänen
kanssansa? Hän asettautui pitämään puhetta, hänen tulisi aina muka
pitää Jumala silmäinsä edessä, joka kuului niinkuin me emme olisi
tyttöä hyvästi kasvattaneet. Ja Jumala tietää, jos äidin rakkaus ja
siunaus tekee hyvää lapselle, niin olen minä hartaasti, sydämellisesti
ja vilpittömästi rakastanut häntä kuin omaa lastani, vaikk'en
minä alussa oikein hyväksynyt Millerin tuumia. Mutta hän on
tullut lapseksemme ja on liittynyt meihin niin hellästi, niin
sydämellisesti... Mutta nyt tulee äiti pitämään kauniin puheen.
Luonnollisesti ei Annette voinut uskoa muuta kuin että äiti tahtoi
nauttia meidän hyvinvointia; ja kun on välttämätön niin pian kuin
mahdollista päästä niistä molemmista, äitistä ja veljestä, joka on
pitkä, sangen säädyllinen talonpojan renki, ei muu ollaksensa, niin
tahtoi Annette antaa mummolle vähän rahaa ja pyysi hänen ei puhumaan
mitään oloista. Sehän oli luonnollisin maailmassa."
"Suokaa anteeksi, rouva kulta, sitä minä en katso luonnollisimmaksi
maailmassa," muistutti Hjalmar.
"Miten niin? Pitikö hänen lankeaman äitinsä kaulaan ja kiittävän
häntä? ... mistä? Mutta tapahtuipa enemmänkin; mummo alkoi itkeä ja
pitämään hälinätä, ja veli nauroi katkerasti, otti äitinsä käteen ja
sanoi: Anua, tunnetkos taas puulusikan. -- Ja niin ne menivät."
"Ja Annette ei ole jälleen heitä nähnyt?"
"Ei, ei; mutta hänen täytyy nähdä. Me olemme lähettäneet sanan että he
tulisivat tänne; mutta veli on vastannut että Annalla ei enää ole äitiä
eikä äitillä Annettea... Ja tyttö raukka on toivotonna. Mitä meidän on
tekeminen? Jos Miller tämän tietäisi ... mutta hän on, Jumalan kiitos,
maalla ... niin ei kävisi laisinkaan hyvin; hän ei suvaitse muita
viittauksia, kuin että Annette on meidän todellinen tyttäremme."
"Erinomaista; mutta mitä pahaa siinä on että äiti on köyhä; vaikkapa
hän olisi köyhä siitä sivistyksen muodostakin, jonka me katsomme
parhaaksi! Niin, vaikkapa vanhempani olisimme langenneita olentoja ...
ovat ne kuitenkin minun vanhempani, ja velvollisuuteni on tunnustaa ne
siksi, vaikka en taidakkaan ilahuttaa, lohduttaa ja auttaa niitä."
"Te ette siis hyväksy Annettea?"
"En, minä en voi hyväksyä."
"Sitten ette häntä rakastakkaan niin suuresti, kuin hän luulee."
"Oi, hyvä rouva, juuri sentähden, kun minä rakastan häntä niin paljon,
tahtoisin minä että hän olisi tunnustanut ja niinkuin sanoitte,
syleillyt äiti-raukkaansa. Ei tavaroilla ja kullalla eikä kaiken
maailman jaloudella tulla äitiksi, vaan se ostetaan silloin, kun
leikitään ymmärtämättömän lapsen kanssa ja ilahutetaan itsiään sen
ensimäisellä naurulla."
"Siinä olette oikeassa," huokasi kamreerin rouva, muistaessaan oman
Annettensa, "siinä olette oikeassa; mutta tyttö raukka on kuitenkin
lohdutonna; hän luulee joutuvansa lauluksi kaupungissa ja ... minä
pelkään että niin tapahtuu."
"No mitä vielä?" Voipiko kaupunki sanoa muuta, kuin että Annettella on
köyhä äiti, joka tahtoi nähdä häntä ennen kuolemaansa? Se tulee puheen
aineeksi, se on tosi, mutta sen voi Annette tehdä vahingottomaksi. Ei
kukaan tarvitse hävetä vanhempiansa, paitsi hän, joka vaipuu niitä
alemmaksi; joka korkenee niitä ylemmäksi, voi rehellisesti tunnustaa:
Niin, vanhempani ovat köyhät, vieläpä viallisetkin, mutta minä en saa
niitä tuomita."
"Tosi, aivan tosi; mutta ... kuitenkin, saamme nähdä mitä aika
vaikuttaa."
Annettella oli kamarissansa kovin raskas hetki; oli taistelu lapsen
sydämen vaiston ja väärän sivistyksen välillä ylivallasta. Se oli
kilpailu metsien suhinan jo valhettelevain hyvien iloisten
soittokappalten välillä, kumpi niistä häiritsisi äänellään toisensa. Se
oli taistelu, jonka loppupäätös oli melkeen ennalta tietty. Jokainen
huonekalu tuossa kauniissa kamarissa, jokainen poimu ikkunaverhoissa,
kirkas kuvastin ja kimeltelevät kristallit, kaikki tukivat järkeä, joka
koko yhdentoista vuoden ajan hyväksyi määrätyn, mutta kenties väärän
suunnan.
Annette ei ymmärtänyt kuin kristitty korottautua yli kohtalonsa ja
rakkauden ja tottelevaisuuden voitonmerkki otsassansa, Jumalan nimessä,
seurata sisällisesti varoittavaa ääntä -- hän tahtoi voittaa kuin
pakanallinen Aspasia ihanuudellansa, kenties myös älyllänsä, jota tuo
mairitteleva joukko oli saattanut hänen ylen korkeaksi arvaamaan. Hän
arvosteli ihmisiä väärin nurjasti sivistyneitten esimerkistä, joita hän
oli kohdannut -- ja niitäkin väärin, sillä ne eivät olleet niin
typeriä, kuin ne hänen oikkujansa alinomaa noudattaen hänelle
näyttivät, ja taistelu hänen sydämessään päättyi niin, että hän vaiensi
tunnon äänen ja totteli turhuuden. Hän oli päättänyt niin vähän huomion
nostamalla kuin mahdollista poistaa äitinsä luotaan, sillä hän ei
voinut kauhutta ajatella, että ystävänsä kuiskaisivat: "hänen äitinsä,
kerjäläisakka, on ollut täällä."
Annette tuumaili kamreerin rouvan kanssa, joka hyvin huomasi Hjalmarin
sanain totuuden, mutta kuitenkin piti itsensä liiaksi loukatuksi vanhan
"Sakarin muorin" äkkinäisestä ilmaantumisesta ja oli mielestänsä
huvitettu, kun Annette yksistään kuului hänelle; sillä se on usein
hyväsydämisten vaimojen heikkous, että he tahtovat olla _kaikki_
toiselle olennolle, äiti, sisar, ystävä; mutta vaativat takaisin ettei
heidän ystävällänsä ja sielunheimolaisellansa saisi olla koko maan
päällä ketään toista, jolle hän antaisi luottamuksen.
Ja kun, niinkuin nyt tässä, vanhempi nainen tahtoo olla kaikki kaikissa
nuoremmalle, niin johtuu siitä että nuori ystävä, tytär, ei saa
kannattaa ajatusta, ei toivoa, johon ei vanhempi ystävä, äiti, möisi
suostua ... ja niin teki hän sillä tavallisella seurauksella, että
pilasi rakkaansa.
Sellaiset ystävyysliitot katkeavat tavallisesti äkkiä, rakkauden väliin
tullessa; sillä sitten ei enää totella ystävän älykästä neuvoa. Ystävä
katsoo aina ihailtavasta joukosta juuri sen, joka tuskin voi riistää
häneltä entistä etuisuuttansa, ja tämä tulee sitten lemmikiksensä,
samalla kun tuo nuori ystävä ei taida suvaita häntä. Silloin ilmestyy
erimielisyys ... ja niin oli nyt tapahtunut rouvan ja Annetten kesken
asessori Svaningin suhteen.
Annetten luottamus äitiinsä ja rakkaus Hjalmariin harmitti hyvää
kamreerin rouvaa, sillä Annette rakasti niin muodoin jotain toista,
kuin häntä itseänsä, ja hän olisi tunnossaan nuhdellut tyttöä
kiittämättömyydestä, jos ei kohtaus äitin kanssa olisi häntä
miellyttänyt.
Hänen rakkautensa oli repinyt kaikkein vahvimmat luonnon siteet eikä
ollut siis mitään pelättävänä, vaikkapa Annette tahtoisikin rakastaa
Hjalmaria, joka kuitenkin oli tyhmyys, kun Svaning, sanottiin hänestä
muutoin mitä tahansa, kumminkin oli oikea järjellisesti ja kestävästi
tekemään vaimon onnelliseksi.
Kaikesta siitä huolivatta oli kamreerin rouva sydämellisesti hyvä,
oikein jalo ihminen, jonka itsekkyys oli peittynyt niin rakkauteen ja
hyvyyteen, että hän itse vähimmin huomasi sen lepäävän kaikkein muiden
uhrauksiensa pohjalla. Hänen vihansa oli heikkous ... ja heikkous on
anteeksi annettava.
Kamreeri sai nyt tiedon toisesta onnettomuudesta, joka pian tapahtui,
että Annetten köyhä äiti oli tullut, eikä siis ollut kylliksi katteinin
rouvan onnettomassa kiitoksessa.
Kamreeri vihastui, sillä hän oli heikko, ja sentähden kiukustui aina
kun joku haitta ilmaantui, hän ryhtyi asiaan, ja miten hän sitä
toimittikin, tuli äiti muuanna iltana kamreerin luokse ja sai koko
tunnin olla yksistään tyttärensä kanssa.
"Sinä et ole siis unhottanut, et kokonaan unhottanut minua?" sanoi äiti
kyynelsilmin ja kysyen.
"Ei, äiti, ei, tietysti ei, äiti kulta," oli Annetten vastaus noukkien
samalla neuvotonna avattua laatikkoa, "tietysti ei; mutta äiti mahtaa
ymmärtää ettei kamreeri suostu..."
"No no, lapseni! en minä tahdo estää sinun onneasi, halveksikoot
kernaasti minua, kun sinä vaan olet onnellinen ja iloinen; mutta sinä
et voi, ethän sinä taida halveksia äitiäsi?"
Annette tunsi itsensä liikutetuksi.
"Ei, ei, äiti, minä en suinkaan teitä halveksi, ei, sitä en tee, en!
Ei, äiti," hän tarttui mummon käteen, "ei, älkää sitä uskoko, äiti, en
minä ole niin paha ... se olisi ilkeyttä minussa, ei ... ei milloinkaan
ei!"
Äiti piti hienoa kättä kuivuneitten sormiensa välissä, hymyili ja
nyökytti hiljaa päätänsä.
"Niin, minä tiedän sen hyvin, Antti sanoo toista; mutta minä en usko
häntä. Tiedätkös, hän sanoo että sinä olet puulusikka, joka tahdot olla
hopealusikka ja täydyt sentähden kantaa lyijyä sydämessäsi... Tunnetkos
lyijyn painavan sydäntäsi?"
Annette vapisi.
"Ei, sinä et sitä tunne, lapsi; Antti on erehtynyt."
Tyttö tunsi kuitenkin syvästi veljensä sanain totuuden. Hänellä oli
todellakin lyijypaino sydämessä, kun ei hän tahtonut tunnustaa olevansa
unhotetun kansan lapsi ... kun hän tahtoi lainata vaan luuloitellun
arvon loisteen. Sillä ainoastaan on otaksuttu hopea paremmaksi puuta --
totuus on vastakohdassa, puu on välttämättömämpi, hyödyllisempi kuin
hopea; sillä jos metsämme olisivat hopeapuita, paleltuisivat ihmiset
kuoliaaksi eivätkä milloinkaan olisi joutuneet siihen sivistystilaan,
missä nyt ovat.
Annetten mieli tuli enemmän liikutettua, ja äkkiä heittäytyi hän
äitinsä kaulaan ja itki katkerasti.
"Älä itke, lapseni," sanoi äiti ja suuteli tyttärensä valkoista otsaa,
"hyvä Anna kulta, älä itke."
Tuo "Anna," jota hän ei ollut kuullut moneen vuoteen, tyrehytti
kerrassaan tunteitten kuohun; hän irroittui äitinsä käsivarsilta ja
ajatteli: nyt minä olin lapsellinen.
Koko tuo näkö-ala, joka niin äkkiä esiintyi muistojen hämäryydestä,
vaihettui toiseen, saapuvilla olevaan, sen vaatimuksiin, valeluuloihin
ja onneen. Hän vertaili pukuansa, hieno ja köykäinen kuin
pilvenhattara, äitinsä karkeisiin vaatteisiin, valkoista saaliansa
vanhuksen siniraitaiseen kaulaliinaan, sieviä silkkikenkiänsä, jotka
pehmeinä ja notkeina taipuivat soman jalan ympärille, äitinsä
paksuihin, tylppänenäisiin jalkineihin.
Kaikki tuo jäähdytti häntä, ja hän alkoi puhua järjellisesti ja
vakuuttaa äitiänsä, ettei hänen pitänyt olla mistään tietävinänsä eikä
käydä häntä katsomassa. Heidän piti ajatteleman toisiansa; Annette
lupasi kirjoittaa ja kertoa, jos hän joutuisi naimiseen. Viimein
lahjoitti hän äitillensä koko joukon pieniä kaluja, joista mummolle ei
ollut muuta arvoa kuin minkä ne saivat siitä, että antaja oli hänen
ainoa tyttärensä.
Vihdoin meni mummo tuhansittain siunaten tytärtänsä ja niitä,
jotka ottivat hänen lapseksensa. Kamreeri rouvinensa jättivät myös
sydämellisesti hyvästi vanhuksen, joka niin kernaasti ja kiitollisesti
luopui kaikista oikeuksistansa,
"Nyt on Annette minun, ainoastaan minun," sanoi rouva ja syleili
tytärtänsä. "Minä pelkäsin kovasti tätä yhtymistä. Jumalan kiitos että
siitä nyt on päästy. -- Minun täytyy sanoa sinulle," virkkoi rouva,
sitten kuin he olivat jääneet yksinänsä, "että sinun kummallinen
käytöksesi toissa päivänä pakoitti minun sanomaan kaikki Hjalmarille."
"Hjalmarille ... vai niin, hän tuli siis tälläkin kertaa alennukseni
todistajaksi."
"Ei, kaukana siitä, lapseni. Hän paheksui kun et tyttärenä ottanut
vastaan äitiäsi; hän sanoi sen olevan sinun velvollisuutesi."
"Velvollisuuteni! Oi, mamma, se on kuitenkin ankaraa, kun Hjalmar
arvostelee minun tekojani... Muutoin hänen pitäisi tietämän millinen
maailma on ja mitä pilkan esineeksi joutuminen tahtoo sanoa."
"Minä sanoin hänelle aivan niin; mutta hän ei ottanut sitä
ymmärtääksensä, hän pysyi mielipiteessänsä."
"Kenties hän on oikeassa," huokasi Annette ja painoi päänsä käteensä,
"kenties hän on oikeassa."
"Kuitenkin teit sinä mitä voit, ja äitisi erosi iloisena ja
tyytyväisenä sinusta ja meistä. Hän on siveä ihminen, äiti raukkasi."
Annette ei vastannut, vaan huokasi raskaasti, sillä juuri se, että äiti
täydellisesti uhraavalla rakkaudella tyytyi kaikkeen, rasitti häntä
enimmin. Siinä juuri oli -- lyijypaino.
"Mutta, Jumalani, olin melkeen unhottaa, täällä on kutsu huomen illaksi
presidentti K:n luokse. Siellä tulee tanssi, suuri juhla taitaa olla
vapaaherrattaren nimipäivä."
Annette heräsi horroksistansa.
"Pidot presidentti K:lla! Siellä on kai aina loistava seurue. Mitä
mamma vaatetuksestani arvelee?"
"Niin, lapseni ... meidän keskemme, se on meidän keskemme ... kun kutsu
tuli, sanoimme Miller ja minä, sinne pitää pikku Annetten; Annette
poloinen, hän kyllä tarvitsee huvittaa mieltänsä näiden tukalain
päiväin perästä... Ja pappa meni hankkimaan jotain uutta näkemäänsä...
No, lapseni, älä ole utelias, sinä saat nähdä."
Myöhemmällä tuli pappa kalliin reunusteen kanssa kotiin -- ja Annette
unhotti niin sanotun nöyryytensä, äitinsä ja koko maailman tuon upean
lahjan takia.
Kirje reivi Konrad M:lta paroni Kaarlo K:lle.