Luutnantti Hjalmar oli siihen aikaan melkeen joka päivä kamreerin
luona, vaikk'ei hän papan eikä mamman mielessä saanut samaa suosiota
kuin asessori Svaning, joka ihan säännöllisesti kerta viikossa
tervehti heitä, puhuakseen kamreerin kanssa Napoleosta ja rouvan
kanssa hyveistä. Annette ei näyttänyt yhtään kiintyvän hänen
kohteliaisuuksiinsa; luutnantti Hjalmarilla oli päättävästi etuoikeus
tuon ihanan tytön sydämessä. Mutta se ei mitenkään häirinnyt asessori
Svaningia, joka hyvin tiesi vanhan sananlaskun totuuden: "Ahkera
voittaa," eikä tuokioksikaan jättänyt tuumaansa näkyvistänsä.
Kuitenkin oli, ei kukaan tiennyt miten, luutnantti Hjalmar tullut
paremmin tutuksi, kuin itse lemmitty; sillä luonnon taipumus on
tutustua ihmisiin, asia, jota ei ole helppo tutkia. Hjalmarilla oli
sitä kykyä suuressa määrässä; sillä mahdoton oli voida pitää niin
rehellistä, vilpitöntä ja kuitenkin kohteliasta luonnonlaatua pois
itsestänsä; täytyi kohdata jo puoli matkalla, tahtoi tahi ei.
Hjalmar rakasti Annettea sangen vilpittömästi, mutta oli jo kauan
sitten huomannut, että hän on pilaantunut lapsi, että hän tarvitsi
kasvattaa uudestaan, jos hän piti itse tuleman onnelliseksi ja tehdä
miehensä samoin; mutta rakkaus toivoo kaikki, miksi ei siis paljon ...
ja Hjalmar siis toivoi että asia olisi helposti tehty.
Mamman puolelta oli vartioiminen joksikin kireä; mutta se ei toki estä
milloinkaan rakastavaa paria toisiansa puhuttelemasta. Sellainen
äitillinen vartioiminen auttaa yhtä vähän kuin varokeinot tarttuvaa
tautia vastaan; rakkaus on kulkutauti ja tarttuvainen, niinkuin
tiedetään, ja hiipii yli saartolinjan.
Niin oli tässäkin tapahtunut, ja Hjalmar ja Annette puhuivat aivan
vakaasti keskenänsä, saatuaan silmänräpäyksenkin loma-ajan ... ja
Hjalmar oli monta kertaa kysynyt, jos hän ei ilmoittaisi kaikkia
vanhuksille; mutta siihen ei Annette suostunut.
"Se ei ole kuitenkaan oikein, rakas Annette; heidän on tietäminen
välimme ja sanominen ajatuksensa. Minä luulen heitä pettäväni, jos
viivytän kauemmin."
"Ei, hyvä rakas Kustaa," kuiskasi tyttö, "älä sitä vielä nyt te'e ...
he voivat hyljätä meidän rukouksemme, ja miten sitten kävisi?"
Vaikk'ei Hjalmar hyväksynyt tätä salaperäistä naimisliittoa, suostui
hän kuitenkin siihen, sillä hän näki miten äärettömästi Annette
rakasti; Annetten jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen liikunto oli
hänelle pyhä.
Annette ei ollut tutkinut sydämensä tilaa; mutta jos me, istuessaan
muuanna iltana yksistään sohvalla, seuraamme hänen ajatusjuoksuansa,
näemme sen laadun ja luonteen.
"Hjalmar tahtoo että kaikki tulisi tietyksi ... oi! hän ei käsitä miten
ihanaa on omistaa jotain verrattoman kallista, sitä kenenkään
tietämättä."
"Paitsi sitä niin ... paitsi sitä niin ovat pitkät kihlausajat
kärsimättömiä; tullaan seura-elämään, koko maailma tietää että ollaan
kihloissa; ollaan ikäänkuin pois sysätty heistä kaikista; ei olla
rouva, ei istuta sohvalla, ei saa olla osallinen heidän viisaissa
neuvoissansa eikä jonkun turvattoman olennon kaitsijana ... mutta eipä
olla tyttöjenkään piirissä sama kuin ennen ... entinen luottamus on
kadonnut, kateuskin on vaijennut, sillä kaikesta toivosta on luovuttu
hänen suhteensa, jonka kanssa tuo raukka on kihlauksella yhdistynyt; ei
olla kenenkään muun huomaavaisuuden esine kuin sen, jolle kapine on
lahjoitettu ... ollaan liikatavara, niinkuin sinne muutettu, ei kuulu
sinne eikä kuulu kenellekään. Se on ikävää, tuskauttavaa!"
"Ei, juuri voittojen kulussa, kun puoli maailmaa lepää jalkain juuressa
ja toinen puoli on kuolemaisillaan kateudesta ... juuri kun seisotaan
suuruutensa kukkulalla ... ojennetaan kätensä onnelliselle, ja koko
maailma on sanova: hän tuli onnelliseksi!
"Yhden _voitolla_ on koko nuoruuden elämä loppuva -- äkkinäinen
kuolema saa tulla kukan elämälle; mutta kuihtua seura-elämästä, antaa
voitto-aikakautensa kulua vuosia pitkällä hivutustaudilla, ennenkuin
rouvana alkaa uutta loistavaa kulkua, se on tuskauttavaa ... ei, ei!"
Sellainen oli hänen päättelynsä. Turhamielisyyden, tarpeen viimeisessä
tuokiossa noukkia yleisön ihailemista säilytti hän itseänsä sillä
edellyttämisellä, että rakkaus on sitä pyhempi, mitä enemmän se oli
salattuna.
Tällainen väli oli kestänyt lähes vuoden, kun muuanna iltapäivänä
vanhukset, Annette ja Hjalmar istuivat tavallisuuden mukaan
seurusteluhuoneessa.
Oli pilvinen talvipäivä, taivas riippui harmaana ja raskaana yli
pääkaupungin, jonka takanpiippujen päällä se näytti ikäänkuin lepäävän,
niin raskas oli se ja niin alahalla pilvet ajelehtivat.
Seura oli synkkämielinen; sillä ei Annettekaan ollut tyytyväinen.
Hjalmar oli nimittäin lujasti päättänyt ensi tilaisuudessa ilmoittaa
kaikki vanhemmille, ja se oli Annetten mielestä enemmän kuin
tottelemattomuus. Kamreeri rouvinensa olivat tavallisessa
mielentilassa, joka ei ollut erinomaisen hauska, ja Hjalmar mietti
miten asia oikeastaan onnistuisi; sillä epävakaista on valmistautua
kosioimaan, uhalla että vanhemmat antavat rukkaiset. Ensi alussa ei hän
pitänyt sitä mahdottomana.
Silloin tuli palvelia sisälle ja ilmoitti:
"Katteini Bernhardin rouva."
"Katteini Bernhardin rouva, kuka hän on?" kysyi kamreerin rouva;
"katteini Bernhardin rouva?"
"Vaiti, odota!" virkkoi kamreeri; "ahaa, hän on varmaan leski tuon
Bernhard raukan, joka kuoli useampia vuosia sitten."
"Mitä hän voi tahtoa?" sanoivat molemmat. "Pyydä hän olemaan
tervetullut."
Nyt tuli katteinin rouva sisälle.
On suuresti mieltä masentavaa astua huoneesen, jossa muutamat henkilöt
ovat laskeutuneet aivan mukavasti istuimillensa ja heittävät hätäisiä
silmäyksiä tulijaan. Niin tapahtui tässä. Rouva Bernhard sai astua
esille, ennenkuin kukaan paitsi luutnantti Hjalmar oli hänen
huomaavinansa.
"Minun ei ole kunnia," alkoi rouva Bernhard vanhan tavallisen
käsikirjan mukaan, "minun ei ole kunnia olla tuttu täällä vaikka asun
kadun toisella puolella."
"Vai niin, onko hän katteinin rouva; olkaa hyvä ja istukaa, rouva
kulta," virkkoi rouva Miller, joka mieltyi tuon ihmisraukan ulkonäköön,
vaikka se olikin vaalea ja laihtunut; "istukaa ales!"
"Asiani," pitkitti tullut, "on ainoasti kiittää mamseli Milleriä siitä
hyvyydestä, jota hän osoitti meille viime kevännä, jolloin minä olin
kovin kipeä."
"Minä? Minä en mitään tiedä."
"Niin, hyvä mamselini, jos te ette muista, niin kyllä minä muistan. Te
ostitte meiltä jalomielisesti kaikki kukat... Te teitte sen meitä
auttaaksenne; ja..."
"Ei, todellakin? Ahaa, kenties pukupitoihin; luutnantti Hjalmar muistaa
varmaan Jemtlannin morsiamen?"
"Te olette jalo, kun ette tahdo muistaa hyvää tekoanne, mutta niin se
on; te ette ole kopea, kuten useammat Jumalan avun saaneet... Te olette
itse ollut köyhä lapsi... Mutta, Jumalan tähden, mikä teille tuli ...
te vaalenette."
Annette vaaleni tosiaankin ja hänen huulensa vapisivat liikutuksesta;
hän tyhjensi äkkiä vesilasinsa.
"Kiitoksia, jalo mamseli Miller!"
"Mutta, Herran nähköön, Annette kultani, sinä varmaan pyörryt," virkkoi
rouva Miller huolellisena; "tule, tyttöseni, ja mene huoneesesi."
Tuo hyvä mummo tarttui tytön käsivarteen ja meni.
"Mutta, hyvä katteinin rouva," alkoi kamreeri, "ilahuttava oli tutustua
kanssanne, mutta kun Annette on tyttäremme ... meidän oma tyttäremme,
ja me tunnustamme hänen siksi, niin teidän vanhat historianne eivät
oikeastaan kuulu tänne."
"Hyvä herra kamreeri!..."
"Niin, kun sanottu on, ne eivät kuulu tänne, koska ne täytyvät
liikuttaa lastamme. Jos minä, esimerkiksi, tahtoisin muistuttaa teitä,
rouva kulta..."
"Mistä, minä luulen etten minä mistään niin vaalenisi tahi pahaksuisi."
Säyseä kamreeri oli nyt vihastunut ja sanoi: "Jos minä esimerkiksi
muistuttaisin teitä, hyvä rouva kulta, hra miesvainajastanne, jonka
minä näin köyhyydessä ja kurjuudessa ... hulttio toimissansa, huono
puoliso..."
"Ei, herra kamreeri, niin ei hän milloinkaan ollut," virkkoi rouva
arvoisasti; "mutta sellainen kun hän oli, ei silmänräpäykseksikään ole
tullut mieleeni hävetä häntä, sillä hän oli _minun mieheni_, hän, jolle
olin luvannut rakkautta myötä- ja vastoinkäymisessä."
Katteinin rouva meni pois niiaten.
"Eikö ole suupalttia kansaa, tuo väki? Kun hänen miehensä oli
virkamies, luulee hän olevansa oikeutettu sanomaan meille tyhmyyksiä.
Eikö se ole kauhistavaa, herra luutnantti, peräti kauhistavaa?"
Kamreeri kiirehti tyttärensä luokse ja Hjalmar jäi niin muodoin
yksinänsä. Hänen kasvonsa olivat silloin synkät, kuin taivas. Hän meni
ikkunaan ja silmäili yli kadun.
Miten erilaiset olivat nämä molemmat perheet: täällä oli ihana tyttö
kaikilla etuisuuksilla, mitä taisi toivoa itsellensä, ja kuitenkaan ei
milloinkaan tyytyväinen, ei milloinkaan oikein iloinen ... tyttö, jolla
luuli olevan suuren ihanuuden tunteen, mutta joka tuli kipeäksi,
muistutettua että hän oli köyhä lapsi. Ja tuolla toisella puolella
vaimo, joka jalolla itsetunnolla puolusti miestänsä, ja tytär, mikä
auttaakseen äitiänsä kerta vapisten seisoi etuhuoneessa ulkopuolella
tuon onnellisen asuntoa.
Hjalmar oli niin ikään kuullut useampia kertomuksia Annetten
lapseksisottamisesta, yhden toistansa kummallisemman, mutta hän ei
ollut niihin kiintynyt; hän ei pitänyt erittäin tärkeänä, mistä
Annetten syntyperä johtui, kun hän vaan oli hyvä tyttö. "Hänen täytyy
tehdä selko itsestänsä," sanoi hän miettien, "hän on minulle aivan
käsittämätön."
Sen päätöksen tehtyään hän meni.
Seuraavana päivänä oli hänellä olevinaan asiaa katteinin rouvalle. Hän
toivoi ettei hän ollut tyynni tarkasti katsellut häntä, ja että hän oli
ollut liiaksi liikutettu tunteaksensa hänet, kun kirkkaan päivän
valossa meni häntä tervehtimään.
Hänen veti sinne selittämätön sääliväisyyden tunne; sillä hän oli kaksi
kertaa kohdannut samassa paikassa tuon pienen perheen jäsenet, ja
molemmin kerroin oli heitä köyhyytensä tähden poljettu.
Hän meni siis ylös synkkiä kivirappuja, mutta pysähtyi ylimmäisillä
astuimilla, kun takaperin tuli ovessa vastaansa mies, joka kumartaen
sanoi:
"Niin, se pitää tapahtuman, hyvä rouva kulta, niin kyllä, vaikka halot
ovat nyt tähän aikaan kalliita. Hm, vai niin," pitkitti mies,
käännyttyään ympäri ja tunnettuaan Hjalmarin. "Suokaa anteeksi! Hm,
sepä oli oikein hauskaa. Herra ei taida tuntea minua; mutta minä olen
sama, joka olin luonanne sapelin kanssa, josta sain maksun. Nimeni on
Löfstedt ja asun täällä alhaalla kartanossa."
"Vai niin. Onko rouva, joka neuloo hattuja, sisällä?" kysyi Hjalmar,
päästäkseen tutustansa.
"Onpa niinkin, se oli hän, joka rahaa tarvitsi, se oli hän; mutta nyt
on hän taas terve."
Hjalmar tunkeutui ystävällisen halonhakkaajan sivuitse, joka näytti
olevan iloinen tuttavuuden uudistamisesta, ja astui huoneesen.
Pikainen puna levisi rouva Bernhardin vaaleille kasvoille, vastaan
ottaissaan niin harvinaisen vieraan, kuin herrasmiehen. Hän kuuli
Löfstedtin puheen ja oli hämillään aineesta.
Hjalmar toki lievitti hänen neuvottomuuttansa. Hän tahtoi, sanoi hän,
lahjoittaa äitillensä hatun ja oli kuullut rouva Bernhardin tekevän
niitä tarkalla kauneuden aistilla.
"Minä teen tavallisesti ainoastaan tilaamalla muotikauppioille, jotka
antavat minun neuloa," sanoi hän, "mutta minä tahdon koettaa
ymmärrykseni mukaan".
Tuo kunnioitettava vieras vietiin sisälle, niin ettei Dora nähnyt ken
hän oli.
"Tahdotte kenties nähdä kokeita," sanoi rouva. "Dora, tuo sisälle ne
kolme hattua, jotka ovat oikealla."
Muuan silmänräpäys sen jälkeen tuli Dora, tuon keveän mutta laajan
kuorman sälyttämänä.
Tyttö-poloinen muuttui kuin "tippuva veri," nähtyään suojelijansa. Hän
katseli alas ja niiasi tavallista syvempään, sillä jollain tavalla
tahtoi hän osoittaa kiitollisuuttansa.
Hjalmar ei ollut mitään huomaavanansa; hän katseli hattuja ja tilasi
niistä yhden.
Niin kävi hän tervehtimässä köyhää perhettä ja, merkillistä kyllä,
hänelle näytti melkeen mukavammalta tuo pieni, siisti vierashuone, kuin
kaikki komeat kamarit kamreerin kerroksessa.
Köyhällä upsierilla, ja niin oli Hjalmar, on ensi silmänräpäyksestä
alkain oma mielikuvituksensa ihmisellisestä onnesta ja perheellisestä
autuudesta. Hän ei voi milloinkaan aatella tulevaisuudesta (edellyttäen
että hän on eräässä maarykmentissä), näkevänsä tuon loistavan
taulun perässä punaiseksi maalattua päärakennusta kuninkaallisen
sota-hallituskunnan kaavanmukaisilla ulkonurkilla, se tahtoo sanoa
katteinin virkataloa. Siellä on hänen parain toivonsa, korkein
päämaalinsa -- enin mitä hän voi itselleen uneksia. Ja niin vähäisissä
huoneissa hyväntahtoinen katteinin rouva, joka hoitaa talouttansa ja on
sydämellisesti iloinen, kun saa tulla johonkin kemuihin, joita
toimitetaan leirissä oloaikana.
Hjalmar rakasti virkaansa liiaksi paljon, voidakseen siitä pois
päästäksensä tahi laskeutuakseen lepoon, niinkuin sanotaan, ja
elääkseen vaimonsa rahoilla; siihen hän oli kopea ja ylenmäärin
tarkkatuntoinen, kun oikeutensa tulivat kysymykseen. Hän mietti, jota
useat eivät välitä, ettei mies omista vaimonsa varallisuutta ellei
hänellä ole kykyä kartuttaa sitä yhtä paljon. Sanalla sanoen, hän ei
ajatellut Annettea hänen rahainsa takia.
"Se vierashuone," mietti hän itseksensä, "näytti minusta muodostetuksi
sellaisen asunnon mukaan katteinin virkatalossa."