Tuon hyvän katteinin rouvan toiveista huolimatta kävi parantuminen
kovin hitaasti, ja kukkasista saatu säästö loppui. Sitten ei löytynyt
mitään apua, ja Jumala ei näyttänyt millään uudella ihmeellä tahtovan
auttaa köyhiä, unhotettuja olentoja.
"Mitä on meidän tekeminen, mamma?" kysyi Dora, joka mitä kauimmin
viivytteli rahavarojen huonon, surkean tilan ilmoittamista äitillensä.
"Toivotaan Jumalaan," sanoi äiti. "Hädän suurimmallaan ollessa on apu
lähinnä."
Mutta nyt ei se näyttänyt toteuntuvan.
Äiti ei toki milloinkaan joutunut neuvottomaksi; hän mietti miten
tekisi, ja vaikka se tuntui vaikealta täytyi apu löytyä.
"Toiset, Dora kultani, panevat kalujaan pantiksi; sitä en minä, Jumalan
kiitos, ole tarvinnut vielä tehdä... Nyt ehkä tarvitaan."
"Mitä veisimme pantiksi, mamma?" oli vastaus, ja tyttö katseli
tutkivasti ympäri huonetta eikä huomannut yhtään kapinetta, joka olisi
ollut panttitavaran arvoinen, sillä sen piti hänen käsityksensä mukaan
olla hopeaa tahi kultaa ... eikä mamma suinkaan tahtonut milloinkaan
ajatella vihkisormuksensa panttaamista ... ainoa kulta mikä hänellä
oli. "Mitä siis, mamma?"
"Niin, lapseni, tietty on että sen panemme pantiksi, mitä vähimmin
tarvitsemme, ja sitten..."
"Sitten välttämättömimpiä, kunnes mitään ei ole; mutta me tarvitsemme
kaikki mitä meillä on."
"Ei, lapseni. Tiedäthän että sohvan takana vierashuoneessa tallitetaan
jotain, jota emme tarvitse, kun emme voi sitä käyttää."
"Papan sapeli?"
"Niin, papan sapeli. Tiedätkös, minä luulen sillä kyllä olevan arvoa,
sillä pappa sai sen kenraali v. Döbeln'iltä Suomen sodassa. Niin,
lapseni, se on kuulunut niin mainiolle miehelle, ja ilman sitä on kahva
siinä hopeata."
"Mutta ken lainaa rahaa sellaisesta kalusta? Se on kai vanhan aikuinen,
niin luulen, sillä muoti muuttuu alinomaa."
"Ei, lapsi kulta, se on ihan turkkilainen sapeli, niin kertoi Bernhard
vainaja monta kertaa, tamasko-miekka, joka koetetaan teräväksi hiottuna
sillä tavalla, että hiljaa juoksevan veden päällä saa kellua säkillinen
villoja, jonka vastassa pidetään sapelin terä. Jos se leikkaa säkin
poikki, on se puhdas tamasko-sapeli."
"Mutta onko se mahdollista, hyvä mamma?" kysyi Dora; "sitä minä tuskin
uskon."
"Mitä sinä nyt ajattelet? Luuletkos että isä vainajasi valehteli ...
hän itse kertoi minulle sen monta kertaa."
"Mutta mitä meidän on tekeminen?"
"Niin, katsos, minä olen miettinyt sinne tänne, ja niin muistin ukko
Löfstedtin tuolla alhaalla, halonhakkaajan. Saatuaan muutaman lantin,
menee hän ympäri ja koettaa lainata jonkun riksin sapelista."
"Mutta uskotaanko se olevan hänen omansa?"
"No kaikkia, sitä ei tarvitse kukaan uskoa ... hän voi kernaasti sanoa
totuuden, en minä häpeä köyhyyttäni ja sairauttani."
Dora huokasi, sillä hän piti sen melkeen kerjäämisenä; mutta hän oli
ääneti, sillä kun äiti ei sitä siksi katsonut, olisi ollut väärin sen
vastustaminen. Dora kutsui Löfstedtiä, joka oli portilla puita
hakkaamassa, ja pian oli ukko ylhäällä.
"Oho ... katsokaas vaan, katteinin rouva istuu," sanoi hän ja pyyhki
mustanharmaalla paidanhihalla ryppyisiä kasvojansa; "pyydän anteeksi,
tulen niinkuin olen, sillä mamseli kiiruhti minua, niin etten saanut
mennä sisälle siivoamaan itseäni ... hakkaan tänään oikeusneuvokselle,
joka eilen osti koko kasan halkoja, jotka kuivuvat kesällä, sillä,
katsokaas, oikeusneuvos polttaa aina vuoden vanhoja puita."
Sellainen oli johtopuhe, jonka jälkeen rouva esitti asiansa, että
Löfstedt menisi koettamaan saada lainaksi sapelin panttaamalla.
"Se on hieno ja oivallinen miekka."
"Vai niin, vai niin (katsellen terää); tällähän voi, anteeksi,
ratsastaa myllyn katolle... Tämäpä hauska, on väärä kuin vesuri."
"Mitä Löfstedt arvelee?"
"Noo, minä en arvele juuri mitään ... tämä ei ole paljon arvoinen."
"Mutta kahva on hopeainen."
"No herranen aika, sitäpä en tiennyt; mutta katsokaas, tähän aikaan on
vaikea tavata säädyllisiä ihmisiä. Eikä maksa vaivaa," sanoi hän
ikäänkuin kysyen, "mennä jonkun koronkiskurin luokse, joita on kyllä,
eikä panttilaina-laitoksiinkaan."
"Ei, ne jätämme mahdollisen kauimmaksi."
"Hm, hm, minä koetan, poikani juoksee sinne ja tänne, ja tuolla asuu
koko joukko herroja, jotka kenties ottavat huviksensa sapelin tahi mikä
tuo on; sillä välistä tapahtuu että ne tekevät hyvää huviksensa."
"Eikö mitä, rakas Löfstedt, ne tekevät hyvästä sydämestä."
"Mitä kanssa, lempo vieköön, antakaa anteeksi, rouva kulta; mutta minä
muistan kun kerta olin Eläinpuistossa. Sinne tuli pikkuinen tyttö,
laiha ja vaalea, käsivarrella kori, jossa oli Siirappinekkoja ... rouva
tietää, keitetyt siirapista ja pantu pieniin tuutteihin ... ja sitten
... hän oli pikkuinen, hän ... hän meni herrojen luokse ja rukoili
niiden ostamaan; mutta kukaan ei ostanut, vaan häristivät häntä kuin
koiraa. No, mitä tapahtuikaan? Ei kukaan kuullut hänen valittavan.
Silloin tuli sinne pari iloista veikkoa, hieman hiivassa, Sinisestä
portista, ja niiden tykö hän meni. -- Mitä pirua tahtoo kerjäläissikiö?
-- Myydä nekkoja. -- Ha ha ha! Saakelin viisaasti, olemmehan jo
nekattuja... Ei, mene hiiteen! -- Ostakaa, hyvät herrat, nyt tulee jo
myöhäinen, ja äitilläni ei kotona ole mitään syötävää, jos en saa
myydyksi! -- Mitä hittoa meillä on sen asian kanssa tekemistä? Ha ha
ha! Mitä se haittaa jos yhdellä akalla on syötävää tahi ei! -- Tyttö
meni itkien, ja tietääkös rouva, vähältä piti etten minä mennyt
ostamaan kaikki kaikkinensa rovoillani. Mutta silloin näkivät herrat
poikajoukon leikkimässä. Huusivatpa takaisin tyttösen: Tänne
nekkoinesi! Nyt pidämme hauskaa. Ja yksi herroista heitti hänelle
setelin... Hän ei katsonut miten suuri se oli, mutta se oli kymmenen
kertaa suurempi arvoinen, kuin nekat. -- Kas niin, pojat! Tapelkaas
kuka teistä saa useammat nekat! huusi hän ja kylvi tuutin sisällön
poikajoukkoon. Ne juoksivat yhteen läjään ja tappelivat, herrat
nauroivat, niin että tahtoivat turmeltua."
"Niin, ne ovat välistä kevytmielisiä, mutta samalla hyväsydämisiä."
"Ja niin, rouva kulta, tarvitsee meidän koettaa; voipi siellä olla joku
herra, joka tahtoo huvittautua tällaisella sapelilla ja näyttää sitä
toisille herroille."
Sanottu ja tehty, ja Löfstedt meni matkalle.
Toisena päivänä hän tuli muutaman riksin kanssa, mutta sapelikin oli
mukana.
"En minä sitä ymmärrä," sanoi kunnon ukko Löfstedt, jolla yleensä ei
ollut hyviä ajatuksia herrain hyväntekeväisyydestä. "En minä sitä
ymmärrä, mutta oli muuan herra, joka, nähtyään sapelin ja nimen, antoi
paikalla minulle tämän, mutta ei tahtonut panttia; hän luulee kuitenkin
rouvan maksavan ... niin, se on päivän totuus, enkä minä olisi sitä
milloinkaan uskonut, jos en itse olisi siellä ollut ja mennyt hänen
luoksensa ... ajattelin: eihän käy pahemmin kuin että ajaa minun pois,
ja se ei tee minua huonommaksi eikä paremmaksi ... ja niin kiipesin
sinne."
"Ken oli tuo jalo ihminen?" kysyi rouva.
"No niin, hän oli kai joku upsieri, niin luulen, vaikka hän silloin oli
aamunutussa, mutta huuliparta hänellä oli ja näytti kauniilta
mieheltä."
"Kenties hän tunsi meidät?"
"Eipä suinkaan, sitä en taida sanoa."
"Milloin lupasi Löfstedt sen takaisin maksettavaksi. Sanoitte kai
kuukauden tahi kuuden viikon perästä? Sillä Jumala tiesi, jos ennen
sitä..."
"Sitäpä en niin tarkoin muista, mutta sen hän kyllä käsitti, että hän
saa odottaa, se on tietty."