"Mutta miltä näyttää nyt ylähällä Joutsenvedellä?"
Sakari oli heikko mies, tullut ennen aikaansa kivuloiseksi ja vanhaksi,
jonka työ tekee kovassa ja tylyssä ilmanalassa.
Se ei ole ainoastaan ylhäisimpäin kansanluokkain siveellisempi kehitys
köyhäin suhteen, joka tekee heidän vanhuutensa raittiimmaksi ja
säilyttää heidän voimansa. Epäilemättä on hyvä lukea jalostetun sydämen
ansioiksi kaikki ne etuisuudet, jotka johtuvat hyvästä pöydästä,
pehmeästä sängystä ja terveellisistä asuinhuoneista; kaikki on siis
mukavaa ja hyvää täällä maan päällä ja kallista saadakseen arvosija
toisessa maailmassa; mutta oikein ei se ole. Minkäänlaista
vertausastetta ei nimittäin ole niiden välillä, joilla on kaikki mitä
elämä taitaa hyödyllisenä tarjota, ja niiden, joilla ei ole mitään
siitä kaikesta. Yksi juoksee aivan luontevasti virran mukana, antaa
tuudutella itseänsä eteenpäin sen köykäisillä laineilla; toisen täytyy
uida vasten virtaa ja jokainen silmänräpäys kuluttaa voimiansa paikalta
pääsemättä, välttääkseen ainoastaan takaperin viemistä. Mutta silloin
istumme me toiset, joilla on ruoka ja juoma, lämpymät vaatteet ja
lämmin, hauska koti ja niiden vaikutuksesta terveys ja pirteä vanhuus,
ja luulemme että se on meidän sisällinen kykymme, tarmomme, joka teki
kaikki niin keveäksi, ja että se on köyhäin voita kun tekee työtä
turhaan... Silloin syytämme hänen säädyttömyyttänsä, siisteytensä ja
puhtautensa puutetta, paloviinaansa ... emmekä tahdo muistaa, ettei
kapineita voi pitää kuivana ja somana itsekohtaisesti virrassa uidessa,
vaikka se käy aivan hyvin laatuun, kun niinkuin meillä on kannellinen
pursi ... ettei ole helppo olla sievä ja korea, kun täytyy mudassa
kahlata, ja että me olemme, jotka valmistamme viinaa ja voitamme
siitä ... ja sitten halveksimme niitä, jotka ostavat meidän tavaraamme.
Siis näemme, jos tahdomme, että työläinen paitsi kaikkia vikojansa,
joita niin kernaasti heitetään hänen päällensä, vanhenee ennen
aikaansa, että hän vaivaloisella elämällänsä ja kieltäymyksillänsä
aikaisin taivutetaan ... aikaisimmin kuin hyvillä päivillä ja
yltäkylläisyydellä. Ylellisyydessä voidaan kuolla halvaukseen, mutta
vanhaksi ei tulla ennen aikojansa.
Sakari oli siis ukko siinä iässä, jolloin "paremmilla" on terveys
enimmittäin vakaantunut ja omaavat vielä runsaan jäännöksen paraista
voimistansa. Antti oli ottanut huoneen ja hoiti sitä pientä taloutta.
Peltopalstat olivat suuremmat; heillä oli kolme lehmää ja hevonen; he
olivat siis uudisasukkaiksi varalliset.
He olivat tosin silloin tällöin jonkun kaupungissa kävijän kautta
saaneet kuulla, että heidän Annansa voi hyvin, mutta ei enempää; sillä
he eivät osanneet kirjoittaa eikä Anna kirjoittanut heille. Kun rouva
oli erittäin arkatuntoinen siinä, että häntä pidettäisiin Annetten
todellisena äitinä, hän ei tahtonut muistuttaa tyttöä hänen tuolla
ylhäällä tunturilla asuvista vanhemmistansa; ja kamreeri lahjoitti
hänelle taulun, ainoasti antaakseen esineen hänen koti-ikävällensä.
Sillä vaikkei Annette tahtonut kuulla puhuttavan entisestä olostansa
tahi vanhemmistansa, ahdisti häntä välistä selittämätön ikävä
päästäkseen ulos jylhään, hiljaiseen pohjoisluonnon helmaan. Se oli
kuitenkin aina metsä, jonka kuiskutuksia hän ei milloinkaan voinut
unhottaa; se oli lapsensielussa heijastunut luonnon kuva, mikä
houkutteli häntä ajatuksissa alituisesti palaamaan kieltämäänsä kotiin.
Viimein tuli ukko Sakari vuoteen omaksi ja ... kuoli.
"Mutta," virkkoi Sakarin muori vähän aikaa jälkeen hautajaisten, "minä
en voi milloinkaan olla ajattelematta Annaa, pientä tyttöäni. Tietysti
hän on onnellinen, mutta totta kuitenkin hän muistaa vanhempiansa".
"Jumala tiesi, äiti; kyllä Anna on unhottanut meidät kaikki".
"Ei, Antti, se on mahdotonta ... sitä hän ei voi; sillä ei Jumala ole
niin löyhästi yhteen sitonut vanhempia ja lapsia, että he eivät
muistaisi toisiansa. Tiedätkös, Antti, minä haluaisin häntä nähdä ennen
kuolemaani. Herra Jumala, en voi ennen kuolla ... niin paljon minä
tunnen".
"Oi, mutta sinne on pitkä matka; ja ilman sitä ei äiti voi sinne yksin
matkustaa".
"En, se on tietty; mutta saathan sinä hanttia sinne matkakuorman, ja
sitten voin minä mukana seurata".
Antti nauroi.
"Minä luulen että äiti arvaa".
"Mitä pitäisi minun arvaaman?"
"Hm, minä aion naida".
"Jopa nyt jotakin! Aiotko sinä naida? Sinä olet vaan lapsi".
"Vaan lapsi, äiti? Olenhan jo kolmenkolmatta vuotinen," nauroi tuo
reipas nuorukainen.
"No onko sen niin hirmuisen kiiru ... etkö voi odottaa?"
"Mutta, äiti, jos minä nyt toimitan teille siveän pojan-vaimon, joka
hoitaa mummoa vanhuudessansa ja olisi Annan sijassa, niin ei tarvitsisi
matkustaa."
"Annaa en kuitenkaan saa milloinkaan takaisin ... hän oli minun
lapseni; ja miten olikaan ... vaikka Jumala siunatkoon isää, jossa hän
nyt lepää! ... niin ei milloinkaan ollut hyvä välimme, sitten kuin hän
antoi jäädä tytön sinne."
"Mutta sehän oli hänen onneksensa?"
"Niin, kuka sen tietää ... vaikka niin isä luuli, hän teki sen hyvässä
tarkoituksessa, hän; mutta Jumalan yhdistämiä eivät ihmiset saa
eroittaa; ja jos joku on yhdistetty, niin ovat vanhemmat ja lapset,
niin paljon minä tiedän, sillä sitä tyttöä en koskaan unhota."
"Niin mutta, äiti, se ei ole oikein."
"Sitä en tiedä, mutta sen tiedän että olen lapsen äiti, ja Jumala ei
ole kieltänyt äitiä lastansa rakastamasta ja ikävöimästä; paitsi sitä
antaa Jumala kasvaa ihmisien kuin yrtit maassa, eikä ole sovelias
ympätä vierasta oksaa vanhaan puuhun, sen sanoin Sakarille monta
monoista kertaa; ja vaikka hän sen aina piti tuulen tuomana, niin ...
kosketti se usein hänen sydäntänsä."
"Sitä minä en milloinkaan taitanut huomata."
"Mutta minä uskon sen, minä tiedän sen paremmin."
"Miten niin, äiti?"
"Niin, kuuleppas, yöllä ennen hänen kuolemaansa istuin minä takan
ääressä pitääkseni valkeata vireillä. Minä luulin hänen makaavan; mutta
silloin pyysi hän tulemaan minun luoksensa. Minä en saa laisinkaan
lepoa, sanoi hän, jos sinä luulet minun tehneen väärin jättäissäni
tytön pääkaupunkiin ... kenties hän nyt ylpeydessä ja ylellisyydessä
kadottaa iäisen autuutensa; mutta, äiti, sano minulle, luulethan ehkä
sinäkin että minä tein aivan vointini mukaan? Mitä muuta piti puhumani,
kuin lohdutuksen sanoja ... niin, minä sanoin hänelle, että minä uskoin
olevan sen Jumalan tahdon, muutoin ei olisi se niin tapahtunut. Mutta
Jumala tietää, sen sanoin vaan lohduttaakseni ukkoani. Jos se oli
väärin, niin ei hän sentähden saa ankaraa tuomita; sillä hän tarkoitti
hyvää, ja Jumala ei katso seuraukseen, vaan tarkoitukseen."
"Ajattelemme sitä, äiti ... ajattelemme sitä asiata; sillä niin ette
saa sanoa, äiti, kuollessanne," virkkoi Antti ja taputti äitiänsä
olkapäähän.
"Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista, Antti! Jumala siunatkoon
sinua ... sinä olet kuitenkin sievä poika ... ja hän on Tilta
Mäntyjärvi-raivauksella, jota sinä mielit?"
"Niin on, äiti."
"No niin, hän on kyllä oivallinen; hänellä on viisikymmentä riksiä
perintöä vanhan Topiaksen jälkeen tunturituvalla."
"Niin minäkin luulen; mutta se paras on, että hän on sievä ja ahkera
tyttö."
"No, se on tietty; mutta ei rahojakaan ole halveksiminen; ja hänellä on
kaksi lehmää ja vähän muutakin, niin että se kyllä auttaa."