Vastapäätä kamreeria ja yhtä ylähällä maasta asui eräs katteinin rouva.
Kauan aikaa oli nähty tuon hyvän rouvan kissa istuvan ikkunalla, aivan
kanarilinnun häkin alla, ja silloin tällöin saatiin nähdä nuorekkaitten
kasvojen vilahdus, jotka kurkistivat muutamain kukkien lävitse, joita
joka aamu pari valkoista kättä puhdisti ja kasteli. Hän oli katteinin
rouvan tytär, Teodora Bernhard. Rouvaa itseä nähtiin tuskin
milloinkaan, ja yleisesti katsoen nähtiin niissä kahdessa ikkunassa,
joissa hän hallitsi, harvoin toisia eläviä olennoita, kuin kaunis musta
kissa ja pieni kellertävä kanarinlintu; yksi lepäävässä asemassa tahi
korkeintaan nuolemassa käpäliänsä, jotka olivat lumivalkoiset ja
näyttivät kummallisen erilaisilta muutoin mustaan pukuunsa verrattuna;
toinen alituisessa liikkeessä kolmen vaarnansa välissä.
Ilmaukset olivat kuitenkin ainoastaan merkiksi, että siellä löytyi pari
toisiakin eläviä olennoita.
Tuo hyvä rouva oli nimittäin köyhä leski, joka tyttärensä kanssa eli
hattujen ompelemisella ja kukkain tekemisellä, jossa työssä oli Dora
edistynyt joksikin pitkälle. Työhuoneensa oli talon sisäpuolella, ja
sentähden nähtiin aivan harvoin heitä, sillä kadunpuoleinen huone oli
oikeastaan loistohuone, kaikkein pyhin. Heillä oli vaan kaksi huonetta
-- kuitenkin ne pidettiin paremmassa kunnossa, kuin koko kerros.
Työhuoneessa oli sijaa kaikille ja kaikki sijallansa; tämä sanantapa
nähtiin täällä käytetyksi tarkimmassa johdonmukaisuudessa ilman
turhamaisuutta, ilman tuskauttavaa jäykkyyttä, sen laatuisetta
järjestyksettä, jota huolimattoman tapaiset välistä harrastavat, ja
joka tuopi mukanansa sen auttamattoman vian, ettei se ole luonnollista.
Mutta siellä oli somaa, jopa kaunistakin, ja kuitenkaan ei voinut
kieltää siellä olevan romua, sillä hattujen neulominen ja kukkien
tekeminen vaati paljon tilkkuja, ja tiedetäänhän mitä tilkkukäärö
tahtoo sanoa ja miten sellaiset luullaan yksistään olevan kylliksi
todistamaan, että järjestys on joissakuissa kohdissa aivan mahdoton.
Siellä istuivat äiti ja tytär päivät kauttaaltansa ahkerassa toimessa,
sillä he eivät voineet työssänsä paljon ansaita; mutta muistivat tuskin
milloinkaan olevansa köyhiä. Kun neljänneksen hyyry piti maksaa, oli
mammalla aina rahaa pienessä piirongissansa; jos tahtoivat saada
vähän kaloja sunnuntaiksi, silloinkin oli mammalla riittävästi
rahaa vähäisessä mustassa samettipussukassa ja vielä joku penni
kotiakantajalle juomarahaksi. Siinä huoneessa ei mitenkään puutetta
ollut -- sen tiesi Jumala paremmin kuin kukaan muu.
Dora oli seitsentoista vuotinen, ei erittäin kaunis, mutta ei rumakaan,
ei älykäs, vaan eipä tyhmäkään -- ei oppinut, mutta ei taitamaton;
sanalla sanoen, hän oli aivan tavallinen tyttö.
Kuitenkin oli jotain erinomaista siinä perheessä, ja se oli heidän
tyytyväisyytensä, joka näytti sitä ihmeellisemmältä, kuin rouva oli
nähnyt onnellisempia päiviä.
Hän oli syntynyt ei rikkaassa vaan hyvin voivassa perheessä. Isänsä oli
pappi maalla ja hän ainoa lapsi; ja niin paljon on tietty että Jumalan
lahjoja löytyi riittävästi pappilassa ja että isä-ukolla nähtiin
kauniit hevoset, vaikka vaunut olivat hieman huonomaiset, mutta se
vaikutti vähän, kun niitä käytettiin harvoin. Se juuri olikin
synnyttänyt paksulle berliiniläiselle luunsäilöstystä vietereihin,
jotka narisivat joka nykäyksessä; sillä vaunut tulevat niinkuin ihmiset
työttömyydestä kipeäksi.
Ukko tunnettiin kuitenkin varakkaaksi, ja niin tuli sinne kosijoita, ja
vihdoin kohdastaan pakoitettiin vanha papinperhe toimittamaan kemut
pitäjän nuorisolle; sillä niitä oli karttunut jommoinen joukko, jotka
olivat yksiä ikäiset papintyttären kanssa.
Ja sitten tulivat tanssit ja huvit -- ja lemmentuskat ja huokaukset --
ja sitten isä vihastui tuohon "naittilaaseen", joka tahtoi viedä hänen
tyttärensä; vaan rovastin rouva ryhtyi vihdoin asiaan eikä päästänyt
isää, ennenkuin hän antoi rakastuneille siunauksensa.
Sitten saatiin häät ja häitten perästä tiloittuminen, vähän rahaa,
mutta monta opetusta.
Viimein kuoli rovasti ja nuoret saivat perinnön. Rovastin rouva muutti
heidän luoksensa. Luutnantti arentierasi erään kartanon; hän ei
ymmärtänyt maanviljelystä, rakennutti komean puimakoneen ja uusia
latoja, mutta ei saanut puitavaa eikä latoihin pantavaa; ja anopin
kuoltua huomattiin että hän oli joutunut häviölle, niin että koko
perintö meni ja silloinen katteini joutui konkurssiin. Sitten otti hän
virka-eron ja muutti Tukholmiin, jossa hän eli puolella pensionilla ja
-- kuoli. Siinä koko historia.
Siitä huolivatta oli leskellä taipumus säästäväisyyteen ja tulemaan
toimeen vähällä; mutta miehen eläissä kävi, niinkuin sananlasku sanoo:
"ei käy laatuun ammentaa tinalusikalla, ja toisen kauhalla ajaissa".
Molemmat naiset olivat erittäin ahkeria; mutta lauantai-illoin
korjattiin kaikki pois, kaikki asetettiin laatikoihinsa, pieni huone
siivottiin ja järjestettiin huomispäiväksi, ja jos oli kukkia, niin
Dora teki niistä seppeleen pappansa varjokuvan ympärille, joka riippui
aivan pienen pulpetin ylipuolella; sillä miten olikaan, rakastivat
kuitenkin mamma ja Dora hyvää hutilusta ja kunnioittivat hänen
muistoansa, vaikka heidän tuttunsa kaikissa tilaisuuksissa vakuuttivat,
että vainaja oli syössyt vaimonsa ja lapsensa viheliäisyyden mereen. Ei
olla varsin tarkkoja muutamain riksituhansien kanssa, ei pidetä
virheistäkään tarkkaa vaaria, kun vaan rakastetaan toistansa; silloin
menee kaikki hyvästi, miten pahasti tahansa näyttäisi käyvän, ja
silloin kasvaa rakkaus ja luottamus paremmin kukistuneen hyvinvoinnin
raunioilla, niinkuin muratti ja orvokki menestyvät turpeimmin sortuneen
rakennuksen sorassa.
Sunnuntain tultua oli heillä todellinen lepopäivä. Kaikki oli
järjestyksessä, niin että se päivä kuluisi mahdollisimman vähällä
työllä.
Päivän koittaissa kiiruhti Dora pieneen kyökkiinsä, joka
väliverhollansa soveltui miksi sitä käytettiin, nimittäin sellaisten
vierasten vastaanottohuoneeksi, jotka eivät olleet kylliksi
tuttuja pääsemään työhuoneesen tahi tarpeeksi oikeutta menemään
vierashuoneesen, se tahtoo sanoa siihen huoneesen, jonka ikkuna
sijaitsi vastapäätä Annetten asumusta ja jossa kissalla ja
kanarinlinnulla oli paikkansa, sentähden että molemmat suosivat
auringonpaistetta, mitä ei ollut pihanpuolella.
Oli nimittäin kahvipäivä joka sunnuntai, ja sen vuoksi oli Dora
aikaisin kyökissä. Ei kauan viipynyt ennenkuin hän avasi vierashuoneen
oven hymyillen, ja kumarsi äitillensä ja sanoi:
"On jo valmis, mamma kulta!"
Molemmat työtelijäät ihmiset istuivat sohvapöydän ääressä niin
onnellisina, kuin joku muu Tukholmissa, ja Dora käytti tilaisuutta
katsoaksensa salavihkaa ikkuna-eteisen takaa kadulle, sillä hän ei
hyväksynyt jos joku hänen näkisi, kaikista vähimmin kadun toisella
puolen oleva tyttö, joka oli pöyhkeästi vaatetettu ja jonka sohva
lepäsi aivan ikkunan kohdalla, niin että hän sai nähdä kaikki. Kahvin
juotua, joka tapahtui jonkinlaisella juhlallisuudella -- sillä se oli
sunnuntai -- valmistautuivat molemmat naiset menemään kirkkoon. Oi,
miten Dora raukan kappa oli huonohko ja vanha, ja erosi silmiin
pistävästi alhaisesta mutta kuitenkin sievästä hatusta, jota kaunisti
kukka, jonka kanta ei ollut onnistunut ja sen vuoksi käytettiin kotona;
mutta Dora ei edes ajatellut kulunutta päällystakkiansa, vaan meni
sievästi ja vakavasti äitinsä vierellä, jonka kappa näytti paremmalta,
vaikk'ei suinkaan loistavalta.
Niin viettivät he pääkaupungissa hiljaisesti säästävää elämää, ilman
erityisittä suruitta, mutta paljon iloa nauttien; sillä jonkun kerran
-- ainoastaan joku kerta -- menivät he sulkuin ulkopuolelle ja
katselivat kaupungin varsinaista alaa. Dora sai nähdä kuninkaallisen
perheen ulos matkustavan ja kumartaa kuningaattarelle, joka kumarsi
melkeen suorastaan hänelle, niin että hän punehtui.
Muutaman kerran, vaikka kovin harvoin, joutuivat he sunnuntai-iltoina
Eläintarhaan, kävelivät siellä käsi kädessä ja iloitsivat vilisevän
kansan paljoudesta, soitannosta, joka kuului teaaterista ja useista
upeoista vaunuista, mitkä vierivät monilla eri teillä.
Mutta heidän rauhallinen onnensa sai raskaan kohtauksen, äitin
sairastuissa muuanna talvena. Kyllä hän alkoi parata, kun piirikunnan
köyhäinlääkäri kävi häntä usein katsomassa ja antoi lääkkeitä, joita
Dora jakoi hänelle. Mutta hän parani erittäin hitaasti ja mamman
tyhjentymätön rahalaatikko tuli tyhjäksi, huolimatta Doran
ahkeruudesta, valvomisesta ja rukouksista.
"Et sinä saa valvoa niin paljon", sanoi äiti, "sinä et saa polttaa niin
kauan yöllä lamppua, sinä heikonnat silmäsi".
Dora valitti nyt ensi kerran köyhyyttä.
"Olisiko mulla oma huone, niin olisin saanut valvoa ja tehdä työtä;
sillä muutoin ei meillä ole mitään ja mamma tarvitsee lihakeitosta".
Siellä lepäili suuri joukko kukkia valmiina, mutta ne jotka
tavallisesti niitä ostivat, eivät huolineet, sillä eiväthän ne olleet
näet mieleisiä. Toiset olivat tuottaneet maahan tukuttaisin niin
nimitettyjä ranskan kukkia, Jumala tiesi missä valmistetut; ja ne
menivät kaupaksi, sillä haluttiin niitä, vaikka huonompia kuin oman
maan kukat. Doran kukilla oli aina se vika, että olivat kotona tehdyt,
köyhän lapsen valmistamat, jolla oli kipeä äiti, eikä rikkaan
kauppayhtiön toimittamat. Niin muodoin oli se arvoton pääoma.
Silloin juolahti Doran mieleen tarjota ensi kerralla itse teoksiansa
kaupaksi, ja hän mietti raskaalla sydämellä mihin menisi. Hän ei
tuntenut ketään, sillä köyhä perhe ei seurustellut kenenkään kanssa,
paitsi erään vanhan rouvan, joka oli yhtä köyhä kuin he itse. Hän oli
täti Printfell, muuan mummo, joka eli jollain pääomanlaisella, jonka
korko ei tahtonut riittää ja jota paitsi sitä, niinkuin hän väitti, ei
säännöllisesti maksanut hänen veljensä tyttären mies.
Täti Printfell istui pienessä kamarissansa, kun Dora sunnuntaina
jälkeen puolenpäivän tuli vähäinen kori takkinsa alla hänen luoksensa.
"No, kas vaan pikku Dora ... hm, minä istun täällä ja asettelen vähän
korttia... Miten mamma jaksaa?"
"Jumalan kiitos, paremmin!"
"Niin, minä juuri ajattelin nähdäkseni miten käy hänen kanssansa; ja
vaikka se meni huonosti alussa, kävi lopussa hyvästi, ja se menee aivan
niinkuin olisi toimitettu... Katri! Katri! onko sulla mitään pannussa?
Niin, istukaa, Dora kulta, ja pitäkää hyvänänne! Herra Jumala,
Printfell vainajan eläessä tapahtui monasti että hänellä oli kotona
koko kolme naulaa kahvia syysmarkkinoilta. Se riitti toisin kuin
neljännesnaulaa silloin ja neljännes tällöin. Mutta tästä kaikesta on
minun kiittäminen häntä, tuota ilkeää ihmistä; eikö hän asettainnut
niin maireeksi ... tuletkos, Katri? ... eikö hän asettainnut maireeksi
... ota parhaat kupit, Katri! ... ja suudellut käsiäni ja sanonut:
Hyvä, rakas täti, ja minä olin yksinkertainen... Mutta ken voi nähdä
lähimmäistänsä hampaita kauemmaksi".
Vihdoin oli vanhan yksinpuhe lopussa, ja Dora alkoi:
"Täti kulta! Kotona ei voida hyvin!"
"Ohoo ... hän sanoi että mamma on parempi, ja oikeastaan ei se ole
muuta kuin sellainen kevät-ilman vaikutus ja ruusukuume, jonka usea
ihminen saa nyt keväällä. Oli, maltappas, kolme vuotta sitten, kun minä
lepäsin kolme viikkoa kipeänä ja hyvin huonona, ja lääkäri antoi
minulle niin voimakkaita lääkkeitä, että ne ottivat värin sinisestä
saalistani ja tekivät tulipunaisia pilkkuja, niin hirveän väkevää;
niin, saattepa nähdä saalin... Katti, tuo sisälle villasaalini!... Se
oli oikein polttavaa lääkettä; mutta, Jumalan kiitos, se kävi hyvin.
Hän, ihminen, jonka näjin Päivälehdessä, oli ollut Tukholmissa, mutta
tuliko hän tätinsä luokse, kyllä kai! Eikö mitä, hän asui 'Fredenissä'
ja söi pirteitä merirapuja ja maksoi riksin suupalalasta ja antoi
tätinsä maata kipeänä. Sellaisia ihmiset ovat; mutta heitä ei voi nähdä
kauemmaksi kuin..."
Nyt tuli Katri kahvin kanssa ja sinisen villasaalin kaunistamana, jossa
aivan oikein näkyi punaisia pilkkuja, joista Dora sai uuden,
seikkaperäisemmän ja tarkemman selityksen.
"Ei suinkaan se ole hyvää kahvia; minä tiedän kuitenkin, Katri, ettet
sinä anna pikku Doralle aivan huonoakaan".
"Ei, täti kulta, tämä on oikein hyvää. Mutta en minä sitä miettinyt,
että mamman terveys olisi vaarassa, vaan rahavarat".
"Älkää puhuko minun kanssani rahavaroista", alkoi rouva Printfell.
"En, minä tahdon vaan koettaa hankkia rahaa". Ja nyt kertoi hän
aikeensa kaupita itse kukkiansa.
"Hm, en tiedä kenen tykö menisitte. Ahaa, hiljaa! ... hm, se ehkä käy
päinsä' ... kas niin, Millerin tytön luokse, tuon mamsellin, joka elää
ilossa ja riemussa ja joka päivä herkullisesti, hän kyllä tarvitsee
kukkia. Ihmeellistä tuon Millerin kanssa; Katri tietää koko historian
sisältä ja ulkoa; sillä katsos, tyttö ei ole niiden oma tytär, vaan
jonkun eläinkuljettajan tahi silmänkääntäjän tytär, joka söi palavia
tappuroita ja kehräsi silkkinauhaa suustansa... Eikös se niin ollut,
Katri?"
"Oli, rouva kulta".
"Hm, -- se oli niinkuin sanoin, silmänkääntäjä. Mutta nyt on
välttämätöntä että Dora menee sinne, ja näyttää kunnolliselta ja ottaa
hyvän maksun".
Dora vapisi kuin haavanlehti; jotain selittämätöntä oli siinä kauhussa,
jota hän tunsi tuota tyttöä kohtaan, häntä, jonka hän joka päivä näki
kadun toisella puolella. Hän olisi mennyt mihin hyvänsä mielukkaammin,
kuin sinne. Vaan mitä oli tehtävänä? Siitä hän oli varma, että hänen
piti tavata naisia, ja hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin totella ja
uskoa, vaikka täti Printfelliä.
Hän pääsi viimein vapaaksi tätin pitkästä kertomuksesta, ja meni
alakuloisempana ja surullisempana kuin milloinkaan ennen, niin
raskaaksi ei hän koskaan ollut tuntenut osaansa; mutta se oli
välttämätöntä, sillä äitinsä täytyi saada apua, tuli se mistä hyvänsä.
Hiljaa hiipi hän matoilla peitettyjä rappuja ylöspäin kamreerin
kerrokseen, kolmannessa kerroksessa; sillä toisessa asui hyyryläisiä,
kuin kamreeri piti terveellisempänä asua ylempänä ja oli itse valinnut
sen paikan.
Hän huokasi syvästi ja tunsi tuskan koko ruumistansa vapisuttavana;
vihdoin naputti hän ovelle.
"Astukaa sisään!" kuului miehen ääni.
Hän vetäytyi takaisin; mutta ovi avautui ja palvelija seisoi hänen
edessänsä, katsellen häntä nenäkkäällä ihmettelemisellä.
"Mitä mamselli tahtoo?"
"Minä tahtoisin puhua ... mamseli Millerin kanssa."
"Sisällä on vieraita, mamseli ymmärtää; hän saa tulla huomenna".
Dora huokasi.
Samassa tuokiossa tuli muuan herra kiiruusti ylöspäin astuimia, meni
tytön sivuitse, ja otettiin vastaan kohteliaalla hymyllä.
"Herra luutnanttia on kauan odotettu, kamreeri on kysynyt kaksi
kertaa... Niin, hän saa mennä, mamseli, meillä ei ole nyt aikaa hänen
kanssansa".
Nuori mies huomasi, eikä tarvinnut kuin kerta heittää tyttöön
silmäyksen, nähdäkseen sen tuskan, mikä kuvautui hänen kasvoillansa.
"Kenen kanssa tahdotte puhua?" kysyi hän ystävällisesti.
Dora vaikeni ja tahtoi mennä.
"Vastatkaa," sanoi nuori mies, "kenen kanssa tahdotte puhua, minä
ilmoitan teidän ... jos tämä herra ei tahdo tehdä sitä", lisäsi hän
nuhtelevalla silmäyksellä palvelijalle, joka kiiruhti huomauttamaan,
että hänelle oli antanut herrasväki ankaran käskyn ettei..."
"Olla epäkohtelias kunniallisia ihmisiä kohtaan", keskeytti hänen
luutnantti.
Dora ei tiennyt, mitä ajatteli, mutta rohkasi mielensä.
"Kas niin, mamseli, mikä on asianne?"
"Minä tahtoisin myydä kukkia mamseli Millerille."
"Niiden kanssa saatte tulla huomenna".
"Ei, ei, sitten en saa tulla ulos äitini tähden, joka on kipeänä... Oi,
voi, hän ei tiedä että minä nyt olen ulkona kukkia myymässä, sitä ei
hän milloinkaan suvaitsisi."
"Sitten teette väärin, kun ette tottele äitiänne."
"Mutta se on välttämätön; en minä voi nähdä kun äitini ei tule
paremmaksi hyvän keitoksen puutteessa."
"Se on siis hänen tähtensä. Minä sanon mamseli Millerille. Mamseli voi
istua eteisessä. Sinä seisot ovella ja odotat vieraita", lisäsi hän
palvelijalle, joka kumarsi sanatonna. Muutaman silmänräpäyksen perästä
tuli Annette ulos. Hän oli kuin tavallisesti loistavasti puettu, mutta
silmäyksensä olivat vilkkaammat ja iloisemmat kuin milloinkaan.
"Mikä asia, onko teillä kukkia?"
"On, hyvä mamseli."
"Vai niin, antakaas nähdä!"
Ja Annette alkoi huiskin haiskin heitellä kukkia.
"No niin, menevät mukiin; mitä ne maksavat?"
Tyttö ilmoitti hinnan.
"Se on aivan suunnaton: Kuulen että äitinne on kipeänä ... tässä on!"
Hän laski setelin Doran käteen.
"Ei niin, ei niin mamseli Miller ... tätä en minä ole ansainnut" Ja
kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä.
"Rakas lapsi, älkää asettauko näytelmäksi, vaikka minä en voi käyttää
kukkianne," virkkoi Annette ja palasi vierasten joukkoon.
"Hän oli pikku naapurimme tuolla ylhäällä ikkunassa", sanoi Annette
hymyillen. "Minä en voinut ostaa hänen kukkiansa".
Luutnantti Hjalmar ilmasi levottomuutta, mutta hän malttoi itsensä.
"Te kysyitte minulta jonakuna päivänä, jos minä voisin sanoa teille
jotain aivan uutta pukua, joka olisi uusi presidentin luona pidoissa;
nyt olen keksinyt yhden."
"Kiitoksia, hyvä luutnantti Hjalmar, kiitoksia! No, mitä sitten? Minä
olen kyllästynyt paimentyttöihin, Skoonin talonpoikaistyttöihin ja
taalalaisnaisiin, vaikkapa ei heidän korkeat korkonsakaan jalan
keskustan alla olisi mahdottomat kävellessä käyttää".
"Te ette siis ole vielä löytäneet minä olla tahtoisitte?"
"Olenpa jo, linnaneitsyttä minä olen miettinyt; mutta en kuitenkaan
tiedä miten saisin kokoon sellaisen vaatetuksen, tulematta kuin matammi
Aleksandrini, konstiratsastajatar, joka kuvaili ritarillista naista
niin hyvin ... muistattehan?"
"Kyllä minä muistan sen."
"Turkkilaisnainen, kreikkalaisnainen, kaikki on vanhaa, ikävää,
inhottavaa. Mutta teidän ehdotuksenne?"
"Minä esitän Jemtlannin morsiamen hänen ihailtavassa vaatetuksessansa."
Annette punastui.
"Vai niin, Jemtlannin morsian, miksi juuri se?"
"Miksikä niin, se on mielijohde; minä luulisin että se puku vaatettaisi
teitä hyvin, ja olisi paitsi sitä jotain aivan uutta."
"Ei, hyvä herra luutnantti, siihen esitykseen en taida suostua."
"Suokaa siis anteeksi; minä olen muutoin aina arvellut että sellainen
puku luonnistuu teille aivan hyvin vaatetushuvissa. Muutoin voitte
te..."
"Vai niin, täällä ollaan hartaissa keskusteluissa", keskeytti kamreeri,
joka lähestyi. "Niin, minä tiedän mistä kysymys; sillä Annette on
puhunut mammalle, että te olette luvanneet auttaa häntä keksimään
jotain ihan uutta".
"Mutta sitä ei hyväksytä," hymyili luutnantti.
"Pappa saa tietää että minun pitäisi esittelemän Jemtlannin morsianta,
päässä leveän isoja kukkakimppuja".
"Vai niin, vai niin. Mutta mitä sanotte Florasta?... Flora,
kukkajumalatar," virkkoi kamreeri; "sen minä olen miettinyt
Annettelle."
"Aivan oikein," sanoi Hjalmar, "aivan oikein."
"Ja siitä tekin pidätte," muistutti Annette; "siis minulla on kahden
laillis-ikäisen miehen takaus, ja minä hyväksyn ehdotuksen. Nyt
tarvitsen tuon köyhän perheen kukat, sillä kynttilän valossa ei nähdä
niin tarkkaan, vaikk'eivät olekaan ranskalaisia."
Palvelija lähetettiin, joka osti koko tuon pienen varaston.
"Siinä näet Jumalan sormen," virkkoi katteinin rouva heikosti
nauraen. "Siinä näet, Dora, miten Jumala auttaa ihmeellisesti hädän
suurimmallaan ollessa. Dora, sinä et saa itkeä... Nyt on taas kaikki
hyvästi ja kassa uudestaan kunnossa; ennenkuin se loppuu, voimme tehdä
työtä, ja sitten autamme Jumalaan turvaten itseämme."
Dora, joka tuskin taisi pidättää kyyneleitänsä, jotka pusersi se
kylmyys, musertava halveksiminen, mikä ilmausi äänessä Annetten
sanoessa: "minä en voi käyttää teidän kukkianne," pyyhki kyyneleensä ja
hymyili.
"Niin, Jumala auttaa ihmeellisesti," sanoi hän. "Jumala siunatkoon
kaikkia hyviä ihmisiä!"
"Uskottava on että joku on kertonut mamseli Millerille, tuolle
rikkaalle, kauniille tytölle, meidän hätämme; ja kun hän, niin
sanotaan, itse on köyhä ottolapsi, jolla ainoastaan on Jumalan hyvyys
kiitettävänä onnestansa, niin ajattelee hän köyhiä. Terveeksi tultuani
menen sinne ylös ja kiitän oikein sydämellisesti häntä."
"Ei, Jumalan tähden, mamma, Jumalan tähden, älkää sitä tehkö!" rukoili
Dora. "Ei, ei, se ei ole hän ... se ei ole hän."
"Mutta, Dora, nyt sinä olet kummallinen, palvelija tervehti
nimenomaisesti häneltä, ja hänellä on oikeus, vieläpä vaatiakin, että
häntä kiitämme."
"Ei, kiittäkää ainoastaan Jumalaa, mamma, ei ketään toisia, ei ketään
toisia!"
"Mutta," alkoi äiti uudelleen vakaasti, "enhän toki tarvinne uskoa,
että sinä kadehdit tuota kaunista tyttöä hänen ihanuutensa ja
rikkautensa takia. Kateus, lapseni, ei synnytä yhtään onnea; sillä on,
miten hyvänsä saisimmekin täällä maailmassa, aina useoita, jotka
luulemme olevan onnellisempia kuin me itse olemme; ja jos me
kadehdimme, olemme onnen helmassa onnettomia."
"Ei, mamma, se ei ole kateus ... ei Jumalan nimessä, mamma; mutta ette
saa mennä sinne, luvatkaa se minulle, ettehän mene sinne."
"No niin, saamme kyllä aikaa keskustellaksemme siitä asiasta; mutta
minä en käsitä nyt sinua; sinä olet niin liikutettu, sinä olet
entisestään aivan erilainen."
"Niin, mamma, minä olen erilainen. Mutta antakaa minun istua itsekseni
vierashuoneessa, niin kaikki menee hyvin päin, kun saan miettiä
yksistäni."
Dora meni vierashuoneesen.
Kynttilät olivat viritetyt kruunuissa rikkaan kamreerin asunnossa, ja
valo loisti sieltä niin kirkkaasti, että Dora näki melkeen jokaisen
esineen huoneessaan valaistuksi. Mutta ikkunainpeitteet laskettiin
ales, ennenkuin hän siinä lainehtivassa joukossa taisi ketään tuntea.
"Eipä siinä ollutkaan hän," kuiskasi tyttö, "siinä oli sama herra, joka
nuhteli palvelijaa, hän se oli. Jumala olkoon hänen apunsa ja turvansa,
niin jalon ihmisen! Jumala palkitkoon häntä siitä, mitä hän silloin
sanoi, ylevästi hän teki!"
Nyt näki hän varjon näyttäytyvän ohuilla, maalatuilla ikkunavaatteilla.
"Hän on tuo kopea, kovasydäminen tyttö, hän, joka, vaikka itse köyhänä
syntynyt, pilkkaa köyhiä ... niin, siitä olen varma, se on hän, minä
tunnen hänen hoikasta vyötäisestä ja hiuspukimesta kutrit kaulan
ympärillä, ja kukasta kuin otsaseppele. Nyt kääntäytyy hän ... niin,
hänpä se on."
Vielä yksi varjo näkyi ... ja Dora luuli tuntevansa hänen, jonka hän
piti hyväntekijänänsä.
Tuntui kuin tikarinpisto sydämessä, nähdessään ne molemmat varjot
seisovan ikkunan luona, ikäänkuin ne olisivat vaipuneet innokkaasen
keskusteluun.
"Miksikä? Miksi tuntuu se niin kipeältä?" kysyi hän itseksensä ja laski
kätensä sydämellensä; "miksi? Hyi, Dora, sinua vaivaa kateus ... aivan
niinkuin mamma sanoi. Ei, ei, ei se kuitenkaan ole kateus... Ei, ei se
ole kateus," kertoi hän toistamiseen, ikäänkuin vakuuttaakseen
itseänsä, että hän oli selvällä tunteistansa siinä tuokiossa.
"Nyt olen taas itselaiseni, mamma kulta," hymyili Dora, kun hän ankaran
itsetutkinnon jälkeen väkisin tukahutti sen kipinän, joka tahtoi päästä
valloilleen hänen sielussansa. "Nyt on taas kaikki hyvästi."
"Jumala siunatkoon sinua siitä, lapseni; mutta muista, ettet
milloinkaan vasta saa sellainen olla."
"Ei, ei, rakas mamma! suokaa anteeksi minulle ainoastaan tämä kerta."