Se oli luonnikas huone, ihanan Annetten kamari. Seiniä kaunistivat
piirroskuvat ja muutamat arvokkaat öljymaalaukset, jotka yhdessä pienen
mutta uljaasti koristetun, kirkkaan kuvastimen ja upean vaatetuksen
kanssa, sekä useampain erilaatuisten somain ja sieväin, tarkalla
kauneuden aistilla valittuin esineitten sopusuhtaisuudella teki huoneen
jonkunlaiseksi taidekamariksi. Merkillistä kyllä, kun katseli
maalauksia, tapasi yhdessä nurkassa pienessä taulussa kuvauksen
Joutsenveden rannassa olevasta tuvasta; mutta se oli piiloitettu ja
riippui siinä pappa Millerin mieliksi; sillä hän oli antanut sen kuvata
erään kasvienkeräilijän, jota hän oli auttanut sillä ehdolla, että
tunturimatkallansa tervehtäisi ja piirustaisi Joutsenveden ja tuvan.
Tuo hyvä ukko antoi taulun tyttärellensä hänen kahdeksantenatoista
syntymäpäivänänsä; hän luuli siinä tekevänsä hyvää. Muutamia kyyneleitä
ilmaantuikin tyttären silmiin ... mutta hän ripusti sen niin kauas kuin
mahdollista.
"Miksi piiloitat tuon taulun niin tarkasti?" kysyi ukko; mutta sai
vastaukseksi:
"Se on minulle niin rakas, ettei kukaan muu kuin minä saisi sitä
nähdä".
"Kaunis ajatus", virkkoi äiti liikutettuna.
"Ihana ajatus!" kertoi kamreeri juhlallisesti.
Oli jo aamu, kun Annette jäi yksin huoneesensa, jossa hän miettivänä
vaipui sohvalle, silmäykset jäykästi eteensä tähdättynä.
Nuori tyttö oli kenties nyt ihanampi, kuin maatessansa tahi
puhuissansa; jotain vakavaa lepäsi silmillä, joka ylensi hänen
luonnollista suloisuuttansa hengellisen voiman hempeydellä.
Hän istui kauan hiljaa, ikäänkuin unelmissansa tietymätönnä.
"Ja niin", alkoi hän vihdoin, "ja niin on se huvi loppunut... Hän
yksistään ei sanonut minulle mitään kohteliaisuuksia, ainoastaan hän ei
nauranut, katsoessaan silmiini ... erinomaista, ja se vaikutti minuun
hyvästi.
"On tapa että tytön pitää näyttäytyä isoiselta ja onnelliselta, vaikka
hänen olisi miten tahansa ikävä; hänen pitää aina olla mielessänsä
iloinen, hyväilty ja ylenmäärin onnellinen kuulemaan niitä nerottomia
kohteliaisuuksia, joita hän on kuullut tuhannen kertaa ennen, ja jotka
hän osaa ulkoa -- mutta hän ei puhunut mitään kohteliaisuuksia, hän ei
esittäytynyt veikistellen, hän oli vakava mutta kuitenkin iloinen; hän
katsoi minun sieluuni, luulen minä. Oi, kyyneleet tahtoivat tulla
silmiini, olin niin onnellinen; mutta minä pusersin iloni tavallisella
hymylläni, muuan niitä sievistyksiä, jotka ovat usein viekoitelleet
hyvät keikarit kertomaan minulle, että ainoastaan jalo ihminen taitaa
nauraa jalosti -- arvattavasti ei minulle tarkoitettu, vaan ainoastaan
miete, kuin kaikki toisetkin".
Hetken äänettömyys.
"Mitä hän mahtoi minusta ajatella? Ajatteliko hän ollenkaan minua
puhuessansa, tahi olinko minä vaan henkilö, jonka kanssa hänen täytyi
puhua?... Mutta siltä ei laverrellessa näytetä.
"Nyt sinä olet heikko, Annette", kuiskasi hän, "kovin heikko. Mitä se
oikeastaan kuuluu sinulle, jos köyhä luutnantti tarkoittaa jotain, tahi
ei mitään tarkoita, kun hän puhuu kanssasi? Mies paitsi sitä on minulle
harmittava ... hän on ylähältä päin, kenties hän tietää kaikki ...
Annette raukka!
"Ja kuitenkin -- en tiedä miksi -- palajavat minun ajatukseni
alituisesti pikku järvelle tunturin alla, ja vähäseen tupaan. Minä
uneksun kotona olemista ... ja miten huonosti minä siellä voisin?!
"Ihmeellistä on kun lapsuuden muisto yhä palajaa takaisin, kun se
niinkuin perhoinen lakkaamatta leijailee sielun ympärillä, etsiäksensä
jos sen kukissa olisi vielä hunajata, niinkuin silloin kun ne
puhkesivat erämaassa... Ei, ei, hunaja on loppunut, hyvä muiston
perhoinen -- minun täytyy olla viisas".
Oltuaan muutaman minuutin ääneti meni hän ja otti esille pienen,
Joutsenvettä kuvaavan taulunsa.
"Siellä siis ... tuolla on minun vanha kotoni", sanoi hän, "ja miten
onnellinen enkö ollut siihen aikaan -- onnellinen ja iloinen; toivoin
ainoastaan omistavani sen sormuksen, jonka nuori joutsen järveen
kadotti... Nyt olen saanut sen rikkauden; ja mitä nyt vielä toivoisin?
Niin, että voisin unhottaa sen majan, sen lapsen ilon -- ja tulla
toiseksi ihmiseksi kuin silloin olin.
"Minä pelkään lakkaamatta isäni tulevan tänne -- tuon raa'an
uudisasukkaan. Me emme sovi toisillemme -- ja kuitenkin on hän minun
isäni.
"Hän on kai nyt jo vanha ukko, mutta veljeni voi tulla.
"Miten kävisi, jos kaikki ihmiset saisivat nähdä kömpelön, laaduttoman
talonpoikais-kuvion, hiukset kasvoilla ja kädet kovat kuin puu,
syleilevän minua ja sanovan: Oi, Herra Jumala, miten sinä olet tullut
suureksi ja hienoksi, Anna! Oi, minä kuolisin häpeään.
"Ja kuitenkaan en voi olla ajattelematta kotona olevia, kuitenkaan en
voi unhottaa sitä vanhaa kelloa, joka napsutti nurkassa, ja
kattohirttä, jonne minä aina laskin katkismukseni, ja miten iloinen
olin Antin tullessa sisälle hyppivät kalat korissa, tahi silloin kun
isä tuli ansaan joutunut jänis mukana. Silloin oli juhla huoneessa ja
minä -- niin lapsellinen voidaan olla, -- olin paljon iloisempi kuin
nyt, tahi istuessani parvekkeella ja huomatessani miten minua
kiikarilla tähystellään. Silloin kuiskaa moni nimeni... Mutta kenties
yksi ja toinen lisää: Hän ei ole kuitenkaan se kuin näyttää, hän on
torpparin, uudisasukkaan tytär Jumala tiesi mistä.
"Mutta kenties se on unhotettu.
"Jo kolme... Ui! miten tuskauttavalta kuuluu, kun vasarat lyövät
vieteriin ja syvä hautasointi kumajaa pöytäkellosta ... kello on kolme.
Vanha puuviisari lytistyneessä tuvassamme Joutsenvedellä osoittaa sekin
kolmea ... ja ne kaikki makaavat; äitini kenties rukoilee!? Kenen
edestä?"
On kokonaan toinen asia miettiä ainetta, kun aurinko ystävällisesti ja
kirkkaasti paistaa ikkunasta ja kultaa jokaisen esineen, tahi joutua
tutkinnoihin yölampun hämärässä valossa; erilainen selvyys on sielussa,
jos osittain voimatonna koko yön valvottua puoliksi oikoo sohvassansa,
tahi tarpeeksi maanneena, tuntee jokaisen hermonsa vahvistuneeksi ja
jänteväksi jokaisen lihaksensa. Niin oli nyt Annetten laita, joka
puolenpäivän aikaan toisena päivänä näyttäytyi äitinsä salissa,
tavallisen iloisena. Hän taisi tuskin käsittää miten voi olla niin
lapsellinen, että toivoi takaisin vanhempainsa tupaan Joutsenvedellä;
sillä silmäys kuvastimeen osoitti hänelle että hän ei sinne soveltunut
... mahdollisesti kyllä joku hänen sielunsa ajatus sinne ikävöitsi,
mutta hän itse ei milloinkaan enää voinut vajota niin syvälle, että
tahtoisi mennä entiseen asemaansa.
Jälkeen puolenpäivän ilmoitti palvelija kuninkaallisen sihtierin
Svaningin.
"Hän on suuresti tervetullut", virkkoi rouva; mutta Annette pisti
esille ruusunpunaisen alihuulensa ja näytti nyreiseksi kuin lapsi.
"Annette kulta, mitä nyt mietit, hän on aivan säädyllinen mies, sinun
tulee olla huomiollinen häntä kohtaan".
"Hän on tuskauttava, mamma, ihan tuskauttava sihisevällä äänellänsä;
mutta se ei haittaa... Minä voin hillitä itseni jos tahdon, mamma
kulta!"
Kuninkaallinen sihtieri astui sisälle. Hän oli tavallisuuden mukaan
hyvin sievästi vaatetettu, vieläpä vähän enemmän kuin tarvittiin, joka
kuitenkin vaatetuksen suhteen teki Pierron -- joksi ystävänsä
nimittivät häntä keskenänsä -- arvoitukseksi.
Hän joutui pian syvään ja perinpohjaiseen keskusteluun rouvan kanssa
ihmisen määräyksestä.
Kuninkaallinen sihtieri tunnusti ettei hän vielä milloinkaan ole
kohdannut ketään, jolle hän olisi taitanut avata koko sielunsa. Hän
antoi hiljaisena valituksena värehtiä sanansa, puhuessaan
vanhemmistansa, miten jalot ne olivat, miten hellästi hän niitä
rakasti; mutta kuitenkin -- kuitenkin eivät he olleet kaikki kaikissa.
Hän tunsi sydämellisen tarpeen mielen sopuisuudesta, ja olisikin
luullut sen löytäneensä, jos sisarensa Emma olisi elänyt; heillä oli
paraiten suostumus toisiinsa.
Annette tunsi että hymyily tahtoi häneltä näyttäytyä; hän olisikin
voinut nauraa sisar Emma vainaalle, joka teki sangen viisaasti
kuollessaan pois tästä maailmasta, mutta rouvan kasvot olivat aivan
vakavat, -- hurskaimman luottamuksen haamoitus ja hartain sääliväisyys
lepäsi hänen kasvoillansa, ja siis Annette aivan sävyisesti katsoi
työhönsä. Hän vielä huomasi että mamma tahtoi hänenkin liittymään
keskusteluun, ja sentähden alkoi hän vähin jutella herra Svaninqin
kanssa sielun sopusuuntaisuudesta.
"Minä en toki rohjenne kysyä", sanoi rouva juhlallisesti,
keskeyttääkseen tyttönsä vastaväitteitä, "minä en toki rohjenne kysyä
mikä mies kuninkaallisen sihtierin isä oli".
"No eipä mikään, ei juuri mikään... Oi, minä rakastan sitä ukkoa
enemmän kuin elämääni ... muutoin hän oli hovikamreeri ... se tahtoo
sanoa vaan arvonimen ... hän oli muutoin mitä sanotaan nimismies,
vakaa, vilpitön, jalo luonne".
"Jalo nimismies", mietti Annette. "Oi, niin liikuttava!"
"Oletteko usein kotona?" kysyi kamreerin rouva, joka ei laisinkaan
miettinyt nimismies-arvoa.
"En, en todellakaan, minä en ole moneen vuoteen ollut kotona", kuului
vastaus.
Oikeastaan ei kuninkaallinen sihtieri ollut aivan tervetullut kotona,
sillä hänen isänsä, tuo jalo mies, oli saanut suorittaa summia rakkaan
poikansa tähden, ja oli muutoin joksikin kireä ukko ja niin hyvin pojan
kauhuna, kuin jokaisen torpparin ja köyhä-raukan koko piirikunnassa.
Ukon suoramielisyys ilmaantui erittäin siinä, että hän illoin, jos ei
joku ryöstö tahi muu toimitus häntä estänyt, pelasi keskievarin kanssa
lautapeliä totilasista ja kertoi miten hän oli pusertanut totuuden
"varkaitten ja konnien" suusta.
Mutta rouva ei kuvaillut mielessään jaloa ukkoa sellaiseksi, vaan
vanhaksi perheenvanhimmaksi, jolla oli valkoiset hiukset ja lempeä,
vakava silmäpari, jotka kostuivat ilokyyneleihin, ajatellessaan rakasta
poikaansa Tukholmissa.
Vieraissakäynti oli luonnollisesti mahdollisen lyhyt.
"Mutta voiko mamma tosiaankin suvaita tuota ihmistä?" kysyi Annette.
"Minä en voi häntä kärsiä".
"Lapsi kultani, se kuuluu ylen pahalta; hän on sivistynyt,
hyvä-sydämminen ihminen, sen huomaa hänen puheestansa".
"Lienee niin, mamma kulta, mutta ... minä en häntä voi kärsiä."
* * * * *
Kuninkaallinen sihtieri Svaning oli muuan niistä, joilla koulu-ajasta
alkain lakkaamatta on sama päämaali, ponnistella nimittäin eteenpäin.
Hän oli siis oikein ahkera poika, säästäväinen ja säännöllinen ja niin
muodoin opettajain mieliksi. Yliopistoon tultuansa tekeytyi hän
professorein luona tutuksi ja kävi tarkasti kaikkein niiden opettajain
oppiluennoissa, jotka antoivat sille arvon, työskenteli ahkerasti ja
ansaitsi hyvät todistukset; mutta sai sitä paremmat. Tultuaan maailmaan
katsoi hän tarpeelliseksi seurustella "parempain" kanssa ja ymmärsikin
pian niin paljon, että hän kernaasti otettiin pelipöytään. Sitten ei
ollut kysymys säästämisestä, ja sitten vasta hän kiusasi rakasta
isäänsä, joka ei tahtonut suorittaa tarpeellisesti paljon pojan
ylhäisistä tuttavuuksista.
Jokaiselle eteenpäin pyrkivälle tulee aikakausi, jolloin täytyy naida
itsellensä rahoja. Se ajanjakso tulee, kun hänen onnensa alkaa kypsyä,
se tahtoo sanoa, kun hän on päässyt tavalliseksi ihmiseksi, jolla on
arvonsa, mutta ei mitään muuta. Silloin pitkittyy tosin entinen olo,
mutta se ei tahdo mennä edemmäksi, vaan alkaa seisatella, niinkuin
kieporatas, jolle vähän väliä täytyy lisätä vauhtia, mutta sillä välin
kulkee kuitenkin niin tasaisesti, että tuskin huomaa miten se joka
silmänräpäys kadottaa alkuperäistä voimaansa.
Se hetki oli nyt tullut herra Svaningille, ja sentähden hän katseli
ympärillensä vaan tyttöihin ja antoi mielellään hyvän ystävänsä
"kaikkitietävän" näytellä etevämmän osaa, kun se miellytti tuon
sävyisän miehen turhamielisyyttä -- ja tämä ei loukannut mitenkään
Svaningia, joka salli kumppaniensa nimittää itseään Pierroksi ja
suoritti oppilaan osan heidän ylevässä seurataiteessansa, samalla kun
hän viisaalla menetystavalla tiesi jokaisen ihmisen heikkoutta käyttää
hyödyksensä.
Nyt oli hän tutkinut kamreerin rouvinensa ja voittanut tarkoituksensa;
sillä kamreeri näki selvästi että hänen uudella ystävällänsä oli yhtä
valistunut pää kuin lämmin sydän, koska hän siltä näyttämättä, ei ollut
mikään muu kuin uskollinen kaiku kamreerin omista ajatuksista. Hän
antoi aina kamreerin puhua niin kauan, että sai selvän aatteen yhdestä
päästä, ja sitten liestytti hän koko langan, paljoa enemmän kuin
kamreeri ajattelikaan, ja loppu oli että kamreeri huomasi nuoren miehen
etevämmäksi itseänsä, mutta kuitenkin sama-uskolainen, ja siis täytyi
hänen olla ensimäisen luokan valo.
Tämän saavutti hän omia ajatuksiaan sepittämättä, ainoastaan toisen
sepitystä jälittelemällä.
Samalla tavalla hän voitti kamreerin rouvan; hänenkin aatelankansa oli
hänellä selvällä ja hän kehitti jokaisen pienen viihtisen niin
taitavasti ja käteliäästi, että hyvä rouva, jolla oli enemmän sydäntä
kuin päätä, katsoi hänen jaloluontoiseksi, joka omisti taikasauvan
kaikkiin hänen synkkiin mietelmiinsä.
Mutta vielä puuttui pää-asia; hänellä ei ollut avainta Annetten sydämen
kieleen.
Sepä oli jotenkin vaikea saada; sillä Annette oli, se on tunnustaminen,
oikeastaan ei mikään muu, kuin vallaton, itseluuloinen lapsi, joka ei
vielä ollut käsittänyt mitään varmaa aatetta, vaan oli oikkujensa
johdettavana. Ainoa mitä hän suorasti mietti oli ajatustensa
Joutsenveden tuvassa lenteleminen; mutta se oli hänelle kahdesta syystä
vastenmielinen. Hän tunsi omantunnon nuhteita, kun oli unhottanut
isänsä ja äitinsä, mutta samalla hän kauhistui sitä, että ne todella
olivat hänen vanhempansa.
Mutta hänenkin aikansa oli tullut, ja enempi kuin milloinkaan ennen hän
vaipui ajatuksiin, se tahtoo sanoa, hänen ajatuksensa harhailivat
ympäri maailman, ei niinkuin ennen edestakaisin, sinne tänne kuin onnen
tuuli puhalsi, vaan ne muodostivat avaramman kiertokulun, alituisesti
jonkun pidättämänä, joka esti ne pakenemasta tiettyä piiriä ulommaksi.
Hän ei taitanut nimittäin ajatella muita, miettimättä samalla tuota
nuorta, siveää luutnantti Hjalmaria, jonka mielevät silmät olivat hänen
ikäänkuin lumonneet.
Hän tahtoi vakuuttaa itseänsä ettei hän voinut suvaita Hjalmaria ja
hänellä oli siihen syynsä, se nimittäin, että Hjalmar luultavasti tunsi
ainakin hänen todellisten vanhempainsa nimen, asia joka kaiken muun
edellä häntä pahoitti; sillä hän ei tahtonut olla uudisasukkaan tytär,
ja punastui niin usein kuin hän kuvitteli että seuraelämään astuissansa
voidaan kuiskata: Hän on uudisasukkaan tytär Norrlannista.
Voisihan sitä Hjalmar ajatella -- ja siinä oli kyllä, ja kuitenkin...