"Kuka on tuo tyttö harsohameessa, tuota vaaleanpunaista minä tarkoitan,
jolla on valkonen ruusukukka hiuksissa?"
"Mikä? Täällä löytyy aivan monta vaaleanpunaista harjatyttöä ... tuo,
joka tanssii, maltas katson ... niin, hän on meidän hyvän Kleving'in
kanssa, hän on läänin rahastonhoitajan tytär maalta, sanotaan olevan
sangen rikas tyttö; ukolla, hänen isällä rahastonhoitajalla, lienee
suurehko varallisuus."
"Voi ei, ei tuo. Kas tuossa hän nyt on, hän menee meidän vierestä ...
siinä hän on, todellinen keijuinen".
"Onpa solakka!"
"Pienokainen, piti sinun sanoa; Hän ei ole tosiaan kasvanut kuin
ampiainen, niin ettei hän ole ainoastaan solakka, vaan..."
"Keijukainen, minä ymmärrän. Hm, kummallista olisi, jos minä en olisi
tuota ihmistä ennen nähnyt. Odotahan, minä näen huonosti näin kaukaa."
Puhuva herra, käsikiikari silmälle puserrettuna, tunkeutui edemmäksi
tanssisaliin, saadakseen keijukais-olennon lähemmin katsellaksensa.
Hänen ystävänsä, vähäinen keikari kiharaan poltetuilla hiuksilla,
silohansikkaissa ja upea kultaketju matalalla rinnalla, seurasi
tarkkaavaa johdattajaansa, joka oli muuan niistä onnellista, jotka
tuntevat kaikki ihmiset ja ovat ikäänkuin yhteiskunnan hermosolmuja.
Toisilla ihmisillä on kylläkin usein paljon toimimista yhden asian
kanssa; jollaisilla taas on käsittämätön kyky työskennellä koko
maailman mukana.
"Nyt hän on minulle selvillä; niin, siinä ei ole halveksimista", sanoi
kaikkitietävä, "hän saa periä paljon, erinomaisen paljon!"
"Ken hän sitten on? Minä näen että luutnantti Hjalmar tanssii hänen
kanssansa".
"Helkkarin kaunis mies, tuo Hjalmar ... viisas mies, joka tietää
tehtävänsä, kun hän livertelee tuon tytön edessä ... erinomaisen
herttainen kuvio; hän nauraa sievän-sievästi ... tietää myös että
hänellä ovat kauniit hampaat, ja on tutkinut taitonsa".
"No, kuka hän sitten on?"
"Vai niin, sitä minä en ole sanonut. Niin, hän on noin näennäisesti
rikkaan kamreeri Millerin tyttö, joka asuu eli oikeimmin omistaa suuren
omaisuuden etelässä, puutarhan kanssa, sinä tiedät. Rikas ukko, ukko
Miller; minä sanon häntä enoksi, niin että minä, jos tahtoisin, voisin
esittää itseni huoneessa ... mutta minä en ole taipuvainen antamaan
sitoa itseäni"
"Hm, vai niin, hän on siis Millerin tytär; hm, tytöstä kulkee historia;
eikös hän ole avioton?"
"Ei... Hän on ... tytär, annahan olla; niin, se lienee erittäin
sekaantunut historia. Minä olen kuullut että hän on jonkun reivin ...
jonkun reivin tytär, jolla oli rakkausseikkailuja erään
näyttelijättären kanssa; ja sanotaanpa että he olivat naimisessa
salaisesti ... koska tuo reivi (nimi ei vaikuta mitään asiaan, vaikka
minä tunnen hänen aivan hyvin ja olen monasti ollut huvimatkoilla hänen
kanssansa, vaikka hän nyt on tullut vanhaksi, muutoin lemmon iloinen,
hupaisa vanhapoika) koska tuo vanha reivi naimiseen mentyänsä (sillä
hän on naimisessa oikein säädyllisen ihmisen kanssa, jolla on kosolta
kolikoita) tahtoi säännöllisesti erota armaastansa, joka lienee
maksanut noin kaksi tahi kolmekymmentä tuhatta riksiä; hän tahtoi näet
välttämättömästi tulla reivinnaksi, kyllä kai. Ja..."
"Ja tuo tyttö on?"
"Heidän tyttärensä, jonka ukko Miller otti äitin suruun kuoltua.
Näyttelijättäretkin voivat kuolla surun tähden ... ha, ha, ha! Se on
naurettavaa, mutta lienee tosi".
"Se on harvinaista ... niin, saattaapa nähdä..."
"Aatelillista hänen pienissä kasvoissansa; totta tosiaan, katsoppas
vaan ... katsos miten viehättävästi hän nostaa kättänsä, oi! pienet,
kauniit sormet ... hän osaa teeskennellä".
"Hän nauraa sangen kauniisti".
"Ja erittäin somat jalat, ainakin yksi, sillä toista en näe".
"Mahtaakohan tuolla luutnantilla olla tarkoitus?"
"Tarkoitus? miten sitä voit kysyä? Tyttö on, veljesten välillä sanottu,
vähintäin sadan tuhannen riksin perijä, ja se voi olla kyllä hyvä
köyhälle luutnantille... Satatuhatta ja sievä ulkomuoto, ne eivät ole
pieniä muruja".
"Mutta mies on henkilö, jonka tuskin kukaan tuntee".
"No, lieneepä niin. Hän on luutnanttina pohjoisessa päin, tahi jossain
rykmentissä Lapinmaalla".
"Hm!' Eihän tyttö tahdo muuttaa sinne! Niin ihana ruusu pitää olla
pääkaupungissa".
"No, ei ruusu siellä huonosti jaksaisi, sillä Arvid on kertonut, joka
muuan vuosi sitten matkusti pohjoistietä Norjaan, että ylähällä on
hyvin kaunista väkeä. Siellä kasvaa kukkia tuvassa, sanoi Arvid,
ihanampia kuin Vergianin puutarhassa; ha, ha, haa!"
"Nyt alkavat ne taas tanssin; tulee aivan raivoiseksi noille
Lapinmaalaisille", virkkoi pieni mies, jolla riippuivat suuret
kultavitjat rinnalla.
Molemmat ystävät erosivat, ja pitkä "kaikkitietävä" kuiskasi toiselle
ystävälle: "Mahtanet uskoa että pieni Pierro on aivan hurmaantunut
Millerin tyttäreen, Pierro raukka, ei Jumala saattanut itsellensä
suurta vaivaa luodessaan hänen maallista majaansa; siinä kohdassa on
hän melkeen oma luomansa; hän on vähäinen, rattoisa mies, meidän
Pierro".
"Me ivaamme häntä!"
"Eikö mitä, pikku Pierro on viisas kappale... Minä esittelen hänen,
hänellä on hyvä tapa käyttäytyä ... ja vaikka hän onkin pieni ja,
niinkuin vahtimestari Sundström vainaja raastuvan oikeuden kolmannessa
osastossa sanoi: vaikka hän on pieni ja 'halvan näköinen', sanoi
vahtimestari Sundström, kykenee hän miellyttämään naisia".
"No, mitä sitten?"
"Mitä sitten? Häät, ja sitten autamme ystävä Pierroa nauttimaan
hyväänsä... Mutta häiritä häntä emme saa. Ei voi ajatella mitään
oivallisempaa, kuin jos meidän pieni ystävämme tulee heiskuroiten
ihanan vaimon kanssa -- sillä ihminen on kaunis, sitä ei voi kukaan
kieltää -- ihana vaimo vierellä. Se on aina ylentävä ilmaus, kun näkee
eriskummaisen parin yhdessä. Pieni, melkeen kääpiö mieheksensä, pitkän
ja suunnattoman leveän vaimon rinnalla, juuri jättiläinen pienen
tassukkamaisen naisen kanssa, tahi vanha kivuloinen ukkoraukka
luuvaloisilla jaloilla kömpii ihanan, nuoren vaimon sivulla, joka on
köykäinen kuin höyhen ja iloinen kuni lintu. Mitä pahempia
vastakkaisuuksia, sitä parempi ihmissuvulle".
"Sinä olet mielestäni ihmeellinen mies... Mutta sinä voit olla
oikeassa: emme häiritse pikku Periä".
"Sano Pierro; niin minä häntä nimitän".
"No, olkoon niin, Pierro saa olla häiritsemättä".
"Niin minäkin mietin".
Kaikkitietävä tunsi jonkun hiljaa koskettavan käsivarteensa. Hän oli
ystävä Pierro.
"Vai niin, sinä tahdot puhua minun kanssani".
"Niin, ainoastaan pari sanaa. Menemme johonkin huoneesen".
"Olkoon menneeksi. Anna kuulua... Mitä?"
"Eipä juuri mitään; mutta ... tunnethan sinä kamreerin, hm,
tunnethan..."
"Kamreeri Millerin, yhtä hyvin kuin oman herra isävainajani. Mitä
vielä?"
"Niin, näetkös, minä kävelen täällä ja olen ikävilläni, sillä nyt minä
olen Jumalan nimessä jaksanut kaikki velvollisuustanssini ... ei ei ole
totta tosiansa helppoa tanssia koko puoli tuntia paksun mummon kanssa
muutaman pasteijan (= piirakan) tähden tahi kupillinen lihalientä pari
kertaa vuodessa, tahi muutamia kupillisia teevettä; mutta niin on
maailman tapa".
"Vai niin, sinä olet kyllästynyt tanssiin".
"Eipä niinkään, sitä en oikeastaan tahtonut sanoa; mutta sinä voit
esittää minun ukko Millerille ja mummolle, niin että minä saan..."
"Saan tanssia tyttären kanssa, ha ha ha! Luuletkos niin? Ei, rakas
veli, hänellä on pieni elehvantinluinen kirjansa täyteen töherretty
nimiä. Taitaisitko sinä kuvitella itseksesi, että sellaisella tytöllä
on yhtään tanssia annettavana sinun laskuusi, vaikka sinä tiedät
että..."
"No minä tiedän kaikki".
"Se pitäisi sinun tarkasti tietämän, nimittäin että Tukholmassa on
suuri linna-väki, ja niin muodoin lukuisa upsierikunta, ... ja siis
seuraa siitä, että rikas, nuori ja kaunis tyttö ei tarvitse istua, vaan
on pyydetty kaikkiin tansseihin, joita voi ilmaantua -- ja vielä paljon
enemmän".
"Mutta tuo mies Norrlannista, tuo luutnantti ... mikä hänen on
nimensä..."
"Hjalmar; niin, juuri se todistaa, että hän on sydämellinen ystävä
perheessä. Hän on aivan varmaan saanut tytön lupauksen neljätoista
päivää sitten".
"Luuletko sinä sen?"
"Minä en luule mitään, vaan olen varma siitä. Mutta nyt asiaan: sinä
tahdot tulla esitellyksi kamreerille, joka taas esittelee sinun
tytölle; ja sitten..."
"Ja sitten?"
"Ja sitten minä luulen... Tämä on kuitenkin minun yksityinen mietteeni
ja, veli, sinä teet miten tahdot omassa asiassasi".
"No, mitä sitten?"
"Niin huomaatkos, sitten on paras, ettet tänä iltana ole mistään
tietävinäsikään; sinä juttelet papan ja mamman kanssa, ja annat tytön
tanssia miten hän haluaa. Sinun pitää avata puhelaatikkosi ja kertoa
Napoleosta, sillä ukko on Bonaparten ihailija ja haastella moittivasti
lordi Castleghista, joka pani niin hyvän patruunin S:t Helenan
saarelle. Olet kai lukenut Las Cases'in päiväkirjan ja Antomarchis'en
kirjeen?"
"Olen kyllä, minä luulen jotain tietäväni".
"Mutta se täytyy sinun oikein tutkia, se on välttämättömyys siinä
perheessä".
"Mutta mummo?"
"Mummo! Niin, sinun on lukeminen hiukan Wallin'in saarnoja, sillä hän
lienee hyvin hurskas ihminen, ja paljon huvitellee uskonnolla ja
sellaisella; mutta mitä tyttö haluaa en tiedä niin tarkasti, vaan sen
saat kyllä tietää."
"Kiitoksia neuvoista! Bonaparte on siis..."
"Muuan ukon lempiaineista; minä en milloinkaan häntä kohdannut
sekaantumatta Napoleon nimeen, joko se sitten sopi tahi ei; mutta, yhtä
hyvä, hän alkaa ja sinä pitkität".
"Sinä luulet siis?"
"Ei, minä en luule, kunnon veljeni, minä tiedän ... nyt minä tiedän
tiet. Tule nyt! Meillä ei ole aikaa yhtään hukattavana, sillä kello on
jo kohta kaksitoista, ja jos tahdot ennättää puhua kamreerin kanssa
Napoleosta, ja hänen rouvansa kanssa avuista ja taivaan enkeleistä eli
niinkuin autuas Hjortsberg sanoo, enkelien taivaasta, niin vie se
kauniin ajan".
"Nyt vasta huomasin hyvän enoni", virkkoi kaikkitietävä, lähestyen
kamreeria, joka oli saanut sijansa oven vieressä, josta mentiin
loistoisasti valaistuun kerrokseen. "Vasta nyt sain selvän hyvästä
enostani... Se on onnetonta kun ovat heikot silmät, muutoin olisi minun
jo kauan sitten pitänyt tehdä nöyrä kumarrukseni kunnian arvoiselle
enolleni... Suokaa anteeksi, minä unhotan esitellä ystäväni
kuninkaallisen sihtierin, (protokollasihtierin itseksensä) sanalla
sanoen, erinomattain hyvän ystäväni Svaningin".
Molemmat herrat kumarsivat.
"Onko enon rouva täällä?"
"On, se on tietty; kun tyttömme on täällä, täytyy mamman olla mukana,
niin on tapa".
"No kas, onko enon tytär täällä, erinomaisen huvittavaa, minun ei ole
kunnia olla tuttu enon rouvan eikä tytön kanssa, me olemme, niinkuin
tiedämme, ainoastaan satunnaisesti kohdanneet toisiamme siellä täällä
mies-illallisilla, mutta minä en todellakaan ole uskaltanut vaivata
perheissä käynnilläni".
"Veli olisi kuitenkin varsin tervetullut".
"Minä kiitän, eno on ylen hyvä, tahtoessaan nähdä nuoren miehen
luonansa, ja minä käytän lupaa hyväkseni, kun saisin onnen tullakseni
esitellyksi enon rouvalle".
"Se voi kyllä tapahtua," virkkoi kamreeri, "hän istuu tässä
vieressäni... Muuan tuttujani, hyvä Emilia, kuninkaallinen sihtieri ...
kuninkaallinen sihtieri ... suo anteeksi, minä en todellakaan osaa
tuokiossa..."
"Kuninkaallinen sihtieri Gabriel", sanoi hän hymyillen, "minä olen
ainoastaan sattumaltansa muutamilla iltasilla kohdannut kamreerin ja,
jos en väärin muista, oli se eräässä kukkaisjuhlassa, jossa sain sen
kunnian..."
"Ha ha, veli suopi anteeksi; vanhaksi tultua on muisto heikko... Ja
tämä on veli Gabriel ... Gabriel, nyt muistan hyvin veljen nimen. Veli
Gabriel mahtaa esitellä..."
"Ystäväni, kuninkaallinen sihtieri Svaning".
Sellaisissa esittelyissä ei oikeastaan ole paljon sanottavaa, ja
sentähden erkaantuivat herrat taas pian, tehtyään ensin muutamia
huomautuksia lukuisasta väestä, ahtaasta huoneuksesta ja miten
tanssimusiiki kaikuu korvissa monta päivää kemujen jälkeen.
"Se tulee nyt sinun asiaksesi, nyt jätän sinun omaan valtaasi, veli
Svaning... Suo anteeksi, mitä on tarittimella?"
"Punssia".
"Vai niin; tuo tänne, vahtimestari! Maljasi, veli, onnellinen alku ja
hyvä loppu! Hyvästi kanssasi!"
* * * * *
"Nyt olen minä esitellyt Pierron pikku kamreerille ja kaatanut hänelle
lasillisen punssia, että rohkeus mahtaa kasvaa. Hän on hieman sievä,
pikku Pierro, hieman kaunis ja korea, suuret kultavitjat litteällä
rinnallansa. Se on erinomaista, voi olla tuollainen lautapeli
rinnaksi".
"Sinä olet kuitenkin ilkeä, rakas Gabriel", virkkoi joku toisista
ystävistänsä. "Per Svaningilla on hänen ansionsa, hänelläkin; tyhmä ei
hän ainakaan ole".
"Mitä kanssa, liukas kuin kettu; hänellä on kuitenkin paljon kykyä
ja..."
"Menee edemmäksi kuin minä", sanoi kaikkitietävä, "niin, se on hauskaa,
sillä minä olen iloinen poika, vaikka ei ole miettivää ymmärrystä; minä
annan päivän tulla ja päivän mennä, kerrassaan sanoen, minä olen hyvän
Pierroni vastakohta... Mutta hän ei tiedä oikein miten alkaisi, siinä
on eroitus; minä alotan hyvästi enkä milloinkaan lopeta ... hän alkaa
vähällä ja huonosti, mutta lopettaa hyvin. _Finis coronat opus_."
[Lopussa kiitos seisoo.]
* * * * *
"Erittäin säädyllinen mies oli tuo Svaning, sivistynyt," virkkoi
kamreeri istuissaan vaunuissa ja mennessään Tukholmin katuja etelään
päin, "erittäin säädyllinen mies".
"Hän näyttää olevan enemmän tunteellinen kuin nuoret miehet
tavallisesti ovat", sanoi rouva.
"Hän on ihminen, jolla todella oli terävä silmäys ja lavea tieto
euroopalaisessa valtio- ja sivistyshistoriassa. Minä olen harvoin
tavannut ketään, joka niin selvästi ja järkevästi käsittää esimerkiksi
Napoleon suuren luonnonlaatua, sitä roomalaistahtoa ja samalla
lapsellista, puhdasta ihmisellistä, joka näyttäytyi siinä, kun hän S:t
Helenassa luki katkismusta lapsen kanssa. Hän ymmärsi Napoleon, ja
totta puhuen niitä ei ole nykyaikana monta, jotka voivat käsittää
sellaista jättiläis-luonnetta".
"Minä en puhunut valtiollisista hänen kanssansa", sanoi rouva, "mutta
harvoin saadaan kemuissa, hälinän paraillaan kestäessä, kuulla niin
kauniita ajatuksia, kun hän lausui".
"Mutta, Annette, sinä olet vaiti; olisihan todellakin jotain
sanottavaa. Onko ollut hauskaa?" kysyi rouva.
"Oi, mamma, hauskaa! Milloin paremmin hauskaa on täällä maailmassa?"
"Sinä olet tyytyväinen kohtaloosi, armas Annette".
"Olen niinkin, tietysti minä olen tyytyväinen, mamma... Hyvä mamma,
ette saa luulla minua tyytymättömäksi".
"Sinä olit kenties loistavin koko pidoissa; olipa tosiaankin hauska
nähdä miten perhoiset kieppuivat meidän pikku ruusun ympärillä", sanoi
kamreeri ylenmääräisessä isän ilossansa.
"Minun ympärilläni, pappa kulta! Pappa ei siis nähnyt neiti
Tilldorfia... Voin sanoa että hän mahtoi väsyä siitä ijankaikkisesta
liehtimisestä ... jos hän väsyy sellaisesta; mutta hän suvaitsee
jumaloitsemista ... pappa! Kuka se on josta kerroitte, jonka täytyy
istua useoita tuntia paikallansa, eikä saa mennä ulos ellei hänellä ole
kuuden tuuman korkuisia puujalkoja, joilla hän kävelee?"
"Dalai Lama Itä-intiassa, lapseni, eli hengellinen hallitsija
Japanissa, minä en muista aivan tarkasti, mutta katson kotiin
tultuani".
"Niin, Julia Tilldorf kävelisi, luulen minä, mielellään koko ikänsä
puujaloilla, kun vaan tulisi ihailluksi", virkkoi Annette, "ja
kuitenkin, mitä merkitsevät tällaiset kohteliaisuudet?... Ei mitään, ei
yhtään mitään!"
"Siinä olet sinä oikeassa, Annette kultani, siinä olet sinä aivan
oikeassa; ne ovat vaan pieni raha, lausuu muuan kirjailija", sanoi
kamreeri...
"Niin", lisäsi rouva, "Annette on kyllä viisas kiintyäksensä
sellaisiin".
"Mutta, mamma!... Luuleeko mamma että mies milloinkaan ajattelee
vilpittömästi; minä en usko sitä".
"Totta kai, ne miettivät yhtä rehellisesti kuin me ... mutta..."
"No, Emilia kultani, 'yhtä rehellisesti kuin me' on liian vähän; te
naiset ajattelette harvoin vilpittömästi ... suo anteeksi, Emiliaseni,
_harvoin_ sanon minä ... jota vastoin meillä miehillä on sanantapa:
'_miehen sana on miehen hyvästijättö_'".
"Niin, mutta sitä et voi sanoa tanssikeskusteluista ... sinä et ole
milloinkaan tanssinut, kultaseni, mutta se on joksikin tietty, että
sellaiset kohteliaisuudet ovat paljasta lorua".
"Minä arvelen samoin kuin mamma; se on ainoastaan paljasta lorua",
lisäsi Annette.
"Puhuiko kuninkaallinen sihtieri Svaning kanssasi?"
"Puhui".
"Niin kaksitavuisesti _puhui_!"
"Rakas pappa, minulla ei todellakaan ole muuta sanottavaa kuin puhui;
minä tuskin kuulin mitä hän sanoi".
"Se oli vahinko; sitä miestä kuulla kelpaa".
"Ainakin on hänen puhetapansa vastenmielinen ja suhiseva, aivan kuin
käärmeen!"
"Sinä et saa säilyttää valeluuloja hänen ulkopuolisuuttansa vastaan; se
on sisällinen ihminen, jolle armo on annettava".
"Oi, mamma, lause on aivan tosi, mamma kultani; mutta ... minä, minä en
uskalla sanoa vähäistä vertausta".
"Aivan hyvin, puhu vaan, Annette, sinulla on usein oikein näppäriä
sutkauksia".
"Niin, puhuakseni vilpittömästi, sisällisen arvon on aivan niin, kuin
jos sanottaisiin: Älä halveksi tuota nurkkaan käärittyä putelia; se
tosin taitaa sisältää vaan kiiltomustetta, mutta voihan tuo huonosti
koristettu puteli olla täynnä _Lachrymae Christi_. [Kristuksen
kyyneleet, eräs viinilaji Vesuviolla.] On antaminen minulle ja toisille
anteeksi, kun ne eivät paikalla usko, että inhoittava kuori kätkee
jalon sielun".
"Annettella voi tavallaan olla oikein", virkkoi kamreeri. "Mutta sinun
pitää puhua miehen kanssa; minä vakuutan, että niin selvä katsanto,
jonka hän heitti Napoleon suureen, ei ole joka miehen lahja ... ja
ettei sellainen mielihartaus niin suureen mieheen ilmaannu kylmässä,
itserakkaassa sydämessä; niin paljon minä tiedän".
Vaunut seisahtuivat kotona.