"Tänään on kymmenen vuotta pikku Annetten kuolinpäivästä", huokaili
Millerin rouva, noukkiessaan piirongin laatikosta muutamia vähäisiä
kapineita, jotka olivat kuuluneet heidän ainoalle lapsellensa. Huonoksi
kulunut läkkikalkku, jolla tyttönen oli useasti leikkinyt, vähäinen
hopealusikka, josta hän aina otti lääkkiä viimeisen tautinsa ajalla, ja
kullan-keltainen hiuskutri olivat ne jäännökset, jotka äiti kätki
tyttönsä muistoksi. Se oli sydäntärasittava häviö, hän kun oli heidän
ainoa lapsensa.
"Tänään olisi hän täyttänyt kuusitoista vuotta", sanoi äiti;
"kuusitoista vuotta ... hän olisi suuri tyttö; mutta Jumala tahtoi
toisin".
Hän ei huomannut näissä mietinnöissänsä, että miehensä oli tullut
sisälle ja seisoi hänen vieressänsä.
"Niin, mamma", sanoi hän vihdoin, "tänään on kuusitoista vuotta
siitä ... ja kuitenkin, kuitenkin..."
"Ja kuitenkin kaipaamme pientä tyttöämme", virkkoi hänen vaimonsa
hymyillen surullisesti; "onhan se lapsellista, Miller, kovasti
lapsellista?"
Kamreeri oli kunnian mies, vaikka miten sanotaan vähän
mielisteleväinen; hän oli harras, rakastettava olento, mutta häpesi
ollaksensa sellainen, kun ei löytynyt mitään koko maailmassa, jota hän
pelkäsi enemmän kuin miehuuttomana pitämistä, vähän hyvänluontoiseksi
mieheksi katsomista, jommoinen hän olikin. Kamreeri oli koettanut
muodostaa luonnettansa, mutta ei onnistunut; sillä luonnon antamaa tahi
kieltämää emme voi muuttaa, vaan sen minkä voimme, on lahjain kykymme
mukaan käyttäminen. Ei kaikkein ole suotu ky'yllä tahi älyllä
hallitsemaan maailmaa, niinkuin ei kaikki puut ole kylliksi valtavia
lahjoittamaan suojelusta ja varjoa; mutta ketään ei ole, joka ei voi
hyödyttää, joka ei voi täyttää jotain sijaa, mikä muutoin lepäisi
hedelmätönnä, jos vaan tyydytään olemaan pajupensas tahi maahumala,
eikä yritetä olla tammi. Kamreerilla oli kuitenkin pieni vika, hän
tahtoi olla mikä hän ei ollut -- ja sentähden hän ojensi itsensä,
vaikka se häntä kirveli, ja sanoi:
"Ole järjellinen, Emilia kulta, järkevä ja älä murehdi tyttöä
kauemmin".
"Murehdi häntä? Minä en murehdi, mutta rakastan hänen muistoansa ... ja
sentähden ovat nämä pikkukalut minulle rakkaat".
"Vai niin, aivan oikein, Emilia kultani, mutta tämä muisto on hyödytön,
on jotain, joka ... joka ... tahdoin sanoa ... sinä et saa aina
ajatella tyttöä. Minä ajattelen, Jumalan kiitos, harvoin sitä
surettavaa historiaa ... minä katsoin jo alussa tyynesti ja
maltteellisesti asiaa".
Siinä ei sanonut rehellinen kamreeri totta, sillä hän virui monta yötä
valveilla ja suri aivan katkerasti tyttöänsä, vaikka hän nyt piti
itsensä vaimonsa takana eikä ollut olevinaan murheellinen.
Aviopuolisot tukevat toki parhaiten toisiansa, kun ne tahtovat ymmärtää
toisensa ja jakavat onnen ja onnettomuuden keskenänsä. Miehelle on yhtä
arvollista osan-otto vaimonsa suruissa tahi iloita hänen kanssansa
rakkaimmista muistoistansa, kuin kylmyyden kuoreen vetäyminen ja
selittäminen kaikki vaan heikkoudeksi ja lapsellisuudeksi, joka
kuitenkaan ei ole muuta kuin naisellinen jättiläisvoima, mikä muistaa
paljon ja kieltäytyy paljosta -- eikä kuitenkaan nurise, vaan kiittää
Häntä, joka antoi ja otti.
Kamreeri ja hänen vaimonsa eivät ymmärtäneet toisiansa, vaikka
molempien oli kiittäminen luonteensa samoista peri-aatteista, mutta hän
oli väkinäisyydellä teeskennellyt itselleen voiman, joka ei ollut
luonnollinen -- jota vastaan vaimo oli koko olennossansa totinen ja
vilpitön.
"Sinun täytyy mennä ulos kävelemään", sanoi hän, "sinun tarvitsee
huvitella etkä saa istua kotona vaipuen kaipaukseesi".
"Mutta, hyvä mieheni", hymyili vaimo, -- "en minä murehdi; tyttöäni
ajatteleminen ei tapahdu surulla, vaan sisällisellä ilolla, sillä
minusta tuntuu niinkuin hän näkisi minun, nyökkisi ja kertoisi minulle,
että hän on onnellinen, vapaa ja iloinen, eihän tämä ole surua".
"Mutta se on kuitenkin surettavaa", sanoi kamreeri, joka ei milloinkaan
taitanut ajatella pientä tyttöänsä, sielussansa kipua tuntematta; vaan
se tuli siitä, ettei hän totellut tunteitansa. Jos hän olisi kuullut
niitä eikä tavallansa tahtonut olla mies, olisi murhe, niinkuin se aina
tekee, lopullisesti tuottanut hedelmiä -- mutta sen repi hän pois ehdon
tahdon, ja niin muodoin jäivät ainoastaan okaat jälille. "Et sinä saa
istua kotona ja vaipua suruusi", sanoi kamreeri, "sinun täytyy
huvitella".
"Mutta huvitus vaivaa minua".
"Vaivaa? Mitä kanssa, armas Emilia, se on mielikuvitus. Meidän
tarvitsee ajella ulkona raitista ilmaa nauttimassa; sitten saat nähdä
että kaikki tulee paremmaksi. Raitis ilma ja vaihettelevaisuus ovat
oivallisia lääkeneuvoja murheessa ja kuvitelluissa onnettomuuksissa".
Sanottu ja tehty. Kamreeri ajoi puoli tuntia ylöspäin
Kuningaattarenkatua ja ulos pohjoistullista.
Tallimestarin talon vieressä söi porolauma, joka tuli nyt kamreerin
huomiollisuuden esineeksi.
"No no, katsoppas tuota pientä tyttöä", virkkoi hän vaimollensa, "eikö
hän ole kuin meidän Annette?"
Hän oli Anna, joka punaposkisena ja hilpeänä istui ahkiossa ja katseli
suurta joukkoa, mikä oli kokoontunut katselemaan poroja.
Tytön siniset silmät olivat todella ihastuttavat, ja hänen verevät
poskensa, pienet syvänteet poskipäissä ja naurava suu täydensi kuvan
koko ihanuudeksi, pirteydeksi ja elämän iloksi.
"Mikä on nimesi, lapsi?" kysyi kamreeri.
"Anna", kuului vastaus.
"Anna! Hän minulle sanoi Anna; Emilia, kuuletkos, aivan kuin meidän
pikku tyttö".
"Kuinka vanha sinä olet?"
"Kymmenen vuoden".
"Kymmenen vuoden, meidän tyttömme kuolinpäivä... Mitäs sanot, Emilia?"
Rouva hymyili, sillä hänen kohtelias miehensä oli todella unhottanut
itsensä ja näyttäytyi nyt, miten ajatus lapsesta oli juurtunut sieluun;
sillä ei muu kuin se, joka alituisesti hautoo samaa aatetta, voi löytää
näin ilmasta otettua yhtäläisyyttä.
"Tyttö on todella niinkuin meidän Annette", kertoi uudelleen kamreeri,
"tosiaankin meidän tytön lainen, tahi mitä sinä sanot, Emilia?"
Sakarin tyttärellä Annalla Joutsenvedeltä oli nähtävästi kaukainen
yhtäläisyys kamreerin pienen tytön kanssa, mutta vainajalla ei ollut
samallaista tunteellisuutta mielessä. Joutsenveden Anna oli hilpeämpi,
näytti ilmaisevan pikaisempaa käsitystä ja suurempaa vireyttä, kuin
pikku Annettella oli milloinkaan huomattu. Mutta kamreeri tahtoi nyt
välttämättömästi tavata yhtäläisyyksiä, harvinainen sallimuksen
kohtalo, kun hän oli liiaksi viisas, niinpä niin, miettimään mitä hän
oli kadottanut!
Kun molemmat puolisot palasivat kotia, ei kamreeri voinut lakata
puhumasta pohjoismaalaisen Annettesta, joksi hän nimitti tyttöä, ja
vihdoinkin tuli hänen sisällisyytensä ilmi. Hän oli nimittäin huomannut
itsensä yksinäiseksi näinä kymmenenä vuotena, sittenkuin Annette
kuoli. Ennen oli hän leikitellyt lapsen kanssa, iloinnut hänen
edistyksestänsä, oli oikein tieteellisellä innolla seurannut hänen
sielunsa kehkeämistä -- ja kun hän erkani niistä, tunsi kamreeri
syvemmin mitä hän oli kadottanut, juuri sentähden että hän tahtoi olla
mies ja heittää pois surun. Se vaikutti ettei hän taitanut löytää
lohdutusta siinä että olisi vaimonsa kanssa puhunut ajatuksensa
alituisesta esineestä.
Kamreeri oli siis kauvan miettinyt ottaakseen jonkun köyhän lapsen, ja
oli sitä varten käynyt melkeen kaikkein äitien luona, jotka anoivat
yleisön apua omillensa; mutta, Jumala nähköön, kaikkialla kohtasi hän
vasten-mielisyyttä. Hän oli huomannut epäjärjestystä ja siivottomuutta
köyhäin majoissa; hän oli kuullut kirouksia ja sadatuksia, vähään
tyytymisen verosta. Hän tapasi nimittäin aivan harvoin köyhiä niin
hyvinä ja jalomielisinä, kuin hän luki niitä kirjoissa kerrottuna, ja
hänellä ei ollut kylliksi voimaa tunkeutua sen raa'an kuoren lävitse ja
tajuta miten äärettömän paljon löytyy hyvää, joka kätkeytyy rääsyjen
peitossa, ja miten runsaasti rakkautta piiloutuu pilkassa ja nurinassa.
Hän ei kuitenkaan voinut milloinkaan tehdä päätöstä; mutta Annan
vilkkaat, hilpeät silmät, hänen selvät vastauksensa, kamreerin
mieltymys, erinomainen yhteensattumus, kun juuri Annetten kuolinpäivänä
sai nähdä lapsen, joka oli hänen tyttönsä muotoinen ja jonka nimi myös
oli Anna tahi, jos niin tahdotaan. Annette: tämä kaikki vaikutti että
hän oli tehnyt päätöksensä -- jos se vaan toteentui. Tämän ehdotuksen
hyväksyi hänen vaimonsakin, mutta hän ei ollut läheskään niin innokas
sen perille saattamiseen, vaikka hänkin kuvitteli itselleen monta
iloista hetkeä lapsen kanssa.
Kamreeri alotti keskustelut Sakari ukon kanssa, joka ensin sanoi
jyrkästi ei; mutta kun kamreeri vei hänen ja Annan kotiansa, jossa
kaikkialla ilmaantui hyvinvointi, vieläpä rikkauttakin, ja selitti että
hän tahtoi ottaa Annan omaksi lapseksensa ja perilliseksensä, alkoi
Sakari vertailla majaansa tuntureilla siihen komeaan huoneesen, ja
perintöä, jonka hän taisi jättää tytöllensä, nimittäin; poro ja kenties
muuan riksi rahassa -- tämä vertailu vaikutti että hän rupesi
peräytymään päätöksestänsä; sillä ei hän tahtonut olla vastoin lapsensa
onnea. Anna itse näytti myöskin haluavan niin innokkaasti, että Sakari
vihdoin päätti koetteeksi jättää lapsen.
Se oli juhlapäivä hyvälle kamreerille, kuu Anna muutti heille, ja pian
sai hän taas kuulla pappa nimen ja tuntea tytön hyväilyjä, joka kyllä
oli viisas huomaamaan että kamreeri oli heikko naisille.
Anna oli pian kamreerin ja uuden äitinsä lemmikki, ja sai kaikki mitä
hän toivoi, niin että tyttönen oli todellakin tullut siihen onnelliseen
tilaan, jota hän usein oli uneksinut.