Hiljaisuus vallitsee metsässä. Onko herttaisempaa kuin käveleminen
kauniina, valoisana kesäpäivänä mäntymetsissämme, joissa siellä täällä
vaihettelee koivulehtoja; yksinäistä on niillä harvoilla avonaisilla
paikoilla, jotka sijaitsevat alkuperäisessä jylhyydessänsä ja joissa
kenties joku kaadettu puu, mihin talvisin on viritetty pauloja teille,
on ainoana todistuksena että ihmisiä on siellä liikkunut. Miten
erilainen on tämä näyttämö siihen verrattuna, jossa toiset meitä kaikin
puolin ahdistavat, sekaannutetaan heidän riitoihinsa ja maalitauluna
työnnetään esille toisten suojelukseksi, katoamme vilisevään joukkoon,
unhotamme itsemme ja joudumme unhotuksiin.
Aivan toisin on yksinäisessä metsässä, mihin suuren koneiston pauhina,
jonka nimitämme yhteiskunnaksi, ei ulotu, jossa yksistään ajatustensa
kanssa luulee olevansa kokonaisempi, totisempi, kuin tuolla, jossa
lainaa muotoja, valoja ja varjoja toisilta eikä milloinkaan hallitse
itseänsä, vaan on toisten oma.
Jokaisessa pohjoismaalaisessa on tarve olla yksinään itsensä kanssa,
mieltymys äänettömään, piiloutuneesen luontoon, jonka helmassa
leikitsimme lapsena... Aina, suurimpain tapausten aikana, ihastuksen ja
kansan hurraahuudon paraillaan kansallisjuhlassa kaikuessa, kuulemme
ikäänkuin äänen hiljaisista metsistämme, joka houkuttelee meitä sinne
rauhan ja levon valtakuntaan, voidaksemme oikein sätehikköön koota
kaiken ihanan, pyhän ja hyvän mitä olemme kokeneet.
Mutta teollisuus on tungeinnut kaikkialle, ja ainoastaan Norrlannin
ikuisissa metsissä, joissa ei yhtään ole kanavia sen hyväksi
käytettävänä, on kyynäspäätilaa, ja saa kulkea pitkät matkat auringon,
lintuin ja omain ajatustensa keralla.
Siellä lähellä sijaitsee se tunturiselänne, joka sulkee meidät pois
veljeskansastamme, ahdas laakso tunturien välissä. Vaaleanviheriä
koivumetsä ympäröipi sitä pientä järveä, joka on täynnä saaria ja jonka
rannoilla joukko niemiä jakaa veden kokonaisiin kuvastin-riveihin.
Järvi kuvattiin rajaa järjestettäissä kartalle, mutta se olikin ainoa
tilaisuus, jolloin siitä puhuttiin maailmalle, ja, Jumalan kiitos, tuon
vähäisen veden pitävät kartan nähneet vaan kaikkein pienimpäin
vuorimäkien välissä olevana vesilätäkkönä.
Se on onni; sillä muutoin olisi luultavasti joku keinoilija
naulannut kokoon siellä lautasuojuksen sveitsiläiseen tapaan,
vouratakseen sen jollekulle englantilaiselle, joka tahtoisi parantaa
synkkämielisyyttänsä onkimalla siinä pienessä järvessä.
_Joutsenvesi_ on sen vähäisen järven nimi, joka lepää niin
piiloutuneena ja unhottuneena; mutta joka sitä on kerta käynyt
katsomassa, ajattelee monasti, kun hänen karkoittaa yhteiskunnan virta,
Joutsen-vettä.
Koivumetsän takana korkenee maa penkereittäin. Mänty- ja kuusimetsä
seisoo ylähällä metsän päävoimana, tummanviheriänä ja korkeakasvuisena,
suorana ja vakavana; mutta vielä ylempänä tuntureilla ilmestyy taas
koivumetsä, sillä koivu on pohjolan metsäin etu- ja jälkiväki.
Yli koko maiseman kohottavat tunturit lumisia huippujansa -- ja
sadottain puroja lirisee läpi metsän ja kiiruhtaa valkovaahtoisena
tunturin halkeamain ja kivilohkareitten lomitse, kunnes ne heittäytyvät
Joutsenveteen tahi yhdistyvät jokeen, joko virtaa pois siitä.
Jos veisin teidät sinne, huomaisitte paikalla tuvan, joki sijaitsee
muutamain aituusten ympäröimänä järven laidassa, ja vähäisen
ohrapellon, mikä joskus antaa siementä enemmän; kun se tapahtuu kahtena
vuonna kolmesta, kylvetään se joka vuosi. Ei vaadita paljon hyvältä
äidiltä, luonnolta, ylähällä tunturein välissä, sillä hän on köyhä,
äiti raukka -- mutta sentähden sitä rakkaampi.
Ainoa yhteys tuon pienen tuvan asukkaille muun maailman kanssa oli
joka vuosi marraskuulla, jolloin isä "vyötti itsensä" ja matkusti
lähimpään kylään, se tahtoo sanoa yhdeksän peninkulman päähän,
myydäksensä rikkaalle Eerikille muutamia nelikoita nieriäisiä, joilla
tunturijärvissä on aivan omituinen, oivallinen laatunsa, ja pari sataa
riekkoa, jotka olivat pyydetyt pauloilla tuntureilla.
Se matkustus oli tärkeä tapahtuma tuolle pienelle huoneväelle, ja
lapset olivat erittäin ahkeria toimittamaan isänsä matkakapineet
järjestykseen ja ruokkimaan talon kahta poroa, jotka ahkiossa veivät
kalleudet määräpaikallensa.
Muuanna vuotena olivat ne oikein juhlallisessa mielentilassa, sillä isä
oli päättänyt matkustaa markkinoille, joita pidettiin kahdenkymmenen
peninkulman päässä.
"Luulen että isä ostaa jotain korutavaran äitille", sanoi Anna, "minä
luulen äitin saavan jotakin".
"No, sitäpä hän ei toki miettine", sanoi äiti, joka ymmärsi Annan
tarkoituksen. "Mutta kenties te, lapset, saatte jotakin".
"Luuleeko äiti niin?... Kuuleppas, Antti! Äiti luulee isän ostavan
meille jotakuta alaalla Gregorista... Oi, miten lieneekään hauska
Gregorissa, paljon väkeä, monta sataa, sanoo isä, sillä huomaappas, isä
on ollut siellä kauan ennenkuin me synnyimmekään, kuuleppas, hän oli
silloin renkinä Suuritalossa, alahalla rikkaan Anundin luona".
Antti, joka istui ja veisteli puulusikoita, mikä kuului
sivuelinkeinoon, nosti silmänsä ja hymyili.
"Anna toivoo itselleen koristuksia, hän; ihmettelen mitä hän haluaa,
kaularihman tahi sormustimen pieneen sormityppyynsä".
Annan pienet iloiset kasvot ilmaisivat tyytymättömyyttä.
"Oi, mitä Antti loruaa! En minä mitään tahdo, kun en hyödytäkkään;
toisin on Antin laita, joka asettaa satimia ja on jo täysi mies; sinä
olet kahdentoista vanha, niinpä oletkin, ja minä vaan kymmenen;
mutta..."
"Mutta sinä kudot sukkia isälle", virkkoi Antti veitikkamaisesti; "ja
se on kuitenkin Anna sisaren kunniallinen tehtävä".
"Te olette hyväntapaisia lapsia, molemmat", muistutti äiti, "kun vaan
opitte luettavanne, mutta se käy, Jumala paratkoon, hitaasti".
"Niin, minulle ei anna milloinkaan rauhaa Antti", sanoi tyttö. "Nyt et
saa katson minuun, Antti, sillä silloin minulta kaikki sekaantuu".
Syntyi äänettömyys, sillä Annan piti lukea, mutta nuo vilppaat, siniset
silmät eivät voineet kiintyä kirjojen mutkikkaisiin kirjaimiin. Tuokion
perästä sanoi hän:
"Tiedätkös, Antti, sinä et milloinkaan ole kuullut satua Joutsenen
poikasesta. Mummoni puhui siitä monta kertaa, ja minä olen usein
miettinyt enkö sitä muistaisi; nyt tuli se kuin lentäen luokseni".
"Niinkuin joutsenen poika", huomautti Antti nauraen.
"Se ei ole naurettava. Äiti muistaa aivan hyvin, sillä mummo puhui sen
useasti... Se on erittäin miellyttävä satu."
"Niin, minä muistan että mummo jutteli teille monta satua. Miten se oli
Anna?" kysyt äiti enemmän ilahuttaaksensa tyttöä, kuin sadun tähden.
"Vai niin, äiti tahtoo sen kuulla, huomaatkos sitä, Antti!" virkkoi
tyttö jonkinlaisella mielen ja näön arvoisuudella. "Niin oli kerta
niin ... ei, niin se ei ollut ... niin että ... no niin, se on satu;
nyt sen muistan".
Ja tyttö kertoi tavallansa seuraavan pikku sadun:
Nuoresta Joutsenesta.
Monta -- monta Herran vuotta sitten oli täällä Joutsenveden rannalla
pieni tupa, jossa muuan köyhä leski ja hänen poikansa asuivat.
Huoneessa vallitsi suuri köyhyys, ja jos leski ei olisi kehrännyt
rohtimia ja ansainnut niillä vähän rahaa, ja poika onkinut ja asettanut
loukkaita metsälintujen eteen, eivät ne olisi voineet elää.
Tuo pikku järvi on aina kuin kirkas kuvastin, sillä tunturi ja metsä
estää tuulen sinne puhaltamasta, ja keltaiset ja valkoiset nipukat
uivat sen pinnalla.
Poika istui aina suuren kiven päällä veden syrjässä, te tiedätte,
ja heitti ongensiimansa ulpukkakukkain väliin ja nosti ylös
hopeankiiltäviä kaloja, jotka hän laski pieneen koriinsa ja kantoi
äitillensä, niinkuin Antti tekee. Keväällä, heti auringon sulattua
viimeisen jääkappaleen järvestä, istui poika kivellä veden laidassa ja
onki; mutta hän katsoi ani harvoin pikkuista kuoripoloa, joka nyökki ja
nyökki kynällänsä vedenkalvossa, ja jos kala näppäsi, hän tuskin sitä
huomasi, ennenkuin se alkoi kiitää siiman kanssa. Vasta sitten hän
muisti työnsä, sillä sitä ennen hän lakkaamatta silmäili tuon pienen
järven eteläpäähän, ikäänkuin hän olisi odottanut sieltä jonkun
tulevan. Niin sai hän odottaa kauan. Mutta muuanna ihanana aamuna,
juuri kuin ensimäiset kultasäteet kimelsivät kukkuloilla, metsässä ja
vedessä, kuului suhina korkeudessa, niinkuin myrsky olisi tullut, ja
joutsenparvi lenti sinilaelle ja laukuili yhä ahtaampaan piiriin,
alituisesti laulaen järvellä, kunnes se vihdoin laskeutui veden
tyynelle pinnalle. Joutsenet tunsivat aivan hyvin tuon pienen, vaalean
pojan, jonka ne näkivät joka vuosi istuvan kivellä ja joka joutsenia
oli nimittänyt nimeltään. Ja ne uivat hänen luoksensa ja taivuttivat
komeita kaulojansa, ikäänkuin tervehtien pientä ystäväänsä ja kysyen,
miten olet voinut sen jälkeen kuin viimeksi sinun näimme.
"Minä olen ollut kovin kipeä, rakkaat pienet joutseneni", sanoi poika,
"kovin kipeä, mutta katsokaas, minä en voinut kuolla, vaan tulin taas
tänne ainoastaan teitä nähdäkseni."
Niin puhui vaalea poika, sillä joutsenet olivat hänen ainoat ystävänsä
täällä maailmassa, hänen ainoat tuttunsa.
Joutsenet jäivät koko kesäksi Joutsenveteen ja hautoivat munansa
poikasiksi saarella, joka oli aivan vastapäätä sitä kiveä, jolla poika
tavallisesti istui; mutta syksyllä valmistautuivat ne matkalle.
Kun tuli synkkä ja kolea ilma ja kylmä vihmasade putosi taivaalta ja
teki tuhansittain tuhansia renkaita veteen, kokoontuivat joutsenet, ja
väkevimmän merkin annettua, kohosivat ne voimakasten siipeinsä
kannattamina ja lentelivät yhä avarammissa piireissä ylös harmaalle
taivaalle, johon ne pian katosivat hajaantuneitten pilvien sekaan,
jotka kiitivät yli puitten latvain ja lakasivat vuorten sivuja
rääsyillänsä. Silloin alkoi poika katkerasti itkeä, sillä hänen
ystävänsä matkustivat, ja pitkä ja ankara talvi lähestyi ilmanvetoista
majaa, johon talvi hengitti jokaisesta raosta ja kurkisteli
rikkinäisten ruutujen lävitse.
Niin istui hän eräänä syksy-iltana järven laidassa kivellä ja itki,
jolloin kuuli hiljaisen kahinan.
Oi! Hän tuli jotenkin iloiseksi, uskotteko sitä; sillä se oli
poikajoutsen, joka ei jaksanut seurata vanhoja. Hän huuteli kaunista
poikasta, joka enemmän ylönannettu kuin hän itse, ui vedenkalvolla, ja
joutsen tuli ja hiipi pojan rinnoille ikäänkuin suojelusta saadaksensa.
"Jumala siunatkoon sinua, pikkuinen poikajoutsen!" kuiskasi poika ja
pyyhki kyyneleensä röijynsä hihalla. "Jumala siunatkoon sinut, kun jäit
tänne etkä hyljännyt minua, lapsi raukkaa!"
Mutta poikajoutsen jäi koko talveksi, ja poikasen tultua taas kipeäksi
ja vaipuessa maahan voimatonna, laskeutui joutsen lämmittämään hänen
kylmiä jalkojansa; ja kun poikanen illemmalla luuli palavansa
kuumuudesta ja veri kiehui hänen suonissansa, leyhytti joutsen
viileyttä oivallisilla hopeasiivillänsä.
Kevään saapuessa, jolloin vuokot taas heijastivat sinisenä ja
valkoisena metsässä, ja linnut visertelivät ja vesi aukeni ja jäät
uiskentelivat ympärinsä kuin kristallit, tuli poika paremmaksi, kulki
järven rantaan ja istuutui kivelle veden laidassa, ja ihana joutsen
uiskenteli järvessä, ikäänkuin odottaen toisia.
Ne tulivatkin niin pian kuin viimeinen jääharkko suli järvessä, ja
taivuttivat tavallisuuden mukaan upeat kaulansa pojalle ja kysyivät
miten jaksat.
"Niin, nyt on parempi, mutta jos ei olisi pikku valkoinen joutseneni
ollut luonani talvella, niin minä olisin kuollut. Hän lämmitti minua,
kun värisin, ja leyhytti viileyttä ylitseni, ollessani nääntymäisilläni
kuumuuteen. Jumala siunatkoon sitä!"
Poikanen oli kuin haamu koko kesän, mutta hänen sydämensä oli iloinen
niin kauan kuin joutsenet uiskentelivat järvessä, ja ystävä-joutsenensa
tuli useasti hänen luoksensa ja siveli hänen laihoja poskiansa tahi
levitti suuret siipensä ja suojeli niillä häntä auringon säteiltä. Se
oli kiltti joutsen.
Mutta syksyn lähestyttyä ja kun vihmasade taas teki tuhansittain
renkaita tyynen veden pinnalle, tuli raskas sydänsuru; sillä nyt
matkustivat joutsenet ja nuori joutsen seurasi niitä heidän pitkällä
retkellänsä.
Silloin ei itkenyt tuo pikku poika, sillä oikein ikävän ollessa ei
voida itkeä; vaan hän istui äänetönnä ja hiljaa ja katseli taivaalle ja
ajatteli: Jos toki olisi siivet, niin lentäisin minä tuonne ylös,
minäkin, ja niinkuin Noan kyyhkyinen tulisin takaisin öljypuunlehden
kanssa äitini luokse, sillä äiti raukka on köyhä, hän, ja murheellinen
useasti. Voi, jos minulla vaan olisi siivet, niin muuttuisi kaikki
hyväksi.
Niin valitti poika ja istui. Ja joutsenet lentivät metsäin ja
tasankojen, vuorten ja laaksojen, erämaitten ja merien ylitse, mutta
kahdentena kymmenentenä päivänä laskeutuivat ne ales vähäiselle
järvelle, joka oli ihmeellisten, muhkeain puitten piirittämä, jotka
olivat paljon kirkkaamman viheriät, kuin kaikkein kauneimmat koivut, ja
olivat tavattoman suuret lehdet, jotka muodostivat kruunun, ja tuhannen
tuhatta kukkaa tekivät nurmikon sen ympärille. Mutta meren yhdessä
päässä lepäsi komea linna, kultaisten porttien ja marmori muurien ja
hopeakattojen kanssa.
Sillä järvellä uiskentelivat nyt joutsenet.
Mutta kukkien seassa rannalla leikitsi muuan poika, vaatetettuna
kalleisiin, silkkisiin ja kultaisiin vaatteisiin, ja hänellä oli
kanssansa joukko palvelijoita, jotka lankesivat polvillensa hänen heitä
puhutellessa. Hän oli Persian kuninkaan poika, joka ilakoitsi isänsä
puistossa.
Joutsenet uiskentelivat edestakaisin siinä kuvastin kirkkaalla järvellä
ja notkistivat pulskia kaulojansa kuninkaan pojalle; mutta häneltä ne
eivät kysyneet miten hän jaksoi, sillä mahtavat voivat aina hyvin. Vaan
köyhän pojan nuori joutsen ui lähimmäksi ja räpytteli kauniita
siipiänsä, niinkuin hän olisi rukoillut jotain.
"Mitä tahtoo lintu?" kysyi kuninkaan poika vanhalta noitamieheltä. "Oi,
joka toki ymmärtäisi lintujen kieltä!"
"Korkeasukuinen herra ja ruhtinas", sanoi noita, "minä sanon sinulle
mitä lintu tahtoo".
"Puhu mitä hän tahtoo, hyvä noitaukko", sanoi kuninkaan poika.
"Joutsen sanoo: suurisukuinen ruhtinas, anna kultanen rengas minun
kaulaani viedäkseni köyhälle pojalle, joka on minun ystäväni. Niin
sanoo nuori joutsen".
"Sen teen mielelläni. Minä rukoilen isäni kuninkaan antamaan kultasen
renkaan ja panen sen kauniin linnun kaulaan".
Ja kun heidän syksynsä tuli -- se tahtoo sanoa kun tuli kevät köyhän
pienoisen majan luona ja jää suli Joutsenvedessä -- sillä niin
vaihettaa Jumala syksyn ja kevään tasan rikkaille ja köyhille, niille,
jotka voivat käskeä tuhansia ihmisiä, ja niille, jotka kaikki ovat
unhottaneet -- niillä molemmilla on siellä syksy ja kevät, päivä ja yö,
kukkia, jotka puhkeavat silmikoistansa, ja kukkia, jotka lakastuvat
kuivaksi heinäksi -- silloin kutsui kuninkaan poika kauniin joutsenen
luoksensa ja pani kultarenkaan hänen komeaan kaulaansa, ja siinä
renkaassa oli sata jalokiveä, yksi jokaista valtakuntaa kohtaan, jotka
hänen isänsä omisti; sillä hän oli mahtava kuningas.
Mutta täällä Joutsenveden vieressä istui pieni poika vaaleampana kuin
vuosi sitä ennen; hänen poskensa olivat vielä enemmän vaipuneet eikä
hän jaksanut enää ongenvapaa pitää kädessänsä. Kuitenkin oli hän
kompuroinut kivelle ja istui siinä ja odotti joutsenia.
Siinä istuessaan ja odottaessaan lauloi hän aina laulunsa joutsenista
maan päällä ja taivaassa. Oletteko kuulleet sitä laulua? Muutoin on se
näin:
Kun kevät aallot kuohuu
Ja metsä kukoistaa,
Etäältä ääni kuuluu...
Vaan sen ma ymmärrän.
Se ään' on joutsenten,
Ne uimaan tuli lampehen.
Vaan kun ma siivet saan
Tulen myöskin.
Ja vielä iltamalla
Mä näen joutsenet;
Ui tähdet taivahalla,
Ja niitä ymmärrän.
Ne mua öisin viittailee,
Maa tuntuu silloin ahtaalle.
Vaan kun ma siivet saan
Tulen myöskin.
Niin kuuluu laulu, jota köyhä poika lauloi joutsenista; mutia nyt
tuskin kuultiin sen heikkoa ääntä. Pojan silmät pimentyivät, sillä hän
oli raukea, niin raukea.
Mutta nyt kuuli hän tavallisen suhinan ilmassa. Joutsenet tulivat ja
laskeutuivat alas järvelle ja tervehtivät häntä ja sanoivat:
"Mtten jaksat?"
"Pian on kaikki hyvin", sanoi poika. "Minun kanssani on aivan hyvin,
mutta tuolla sisällä lepää äitini kipeänä ja nääntyy nälkään; vaan minä
en jaksa enää onkia ainoatakaan vähäistä kalaa ja antaa hänelle".
Silloin tuli nuori joutsen kultanen rengas kaulassansa ja uskoi että
sen piti auttaman kaikissa; mutta poika ei nähnyt sitä herttaista
kuninkaallista lahjaa, sillä hänen silmänsä olivat pimentyneet, ja kun
joutsen pudisti itsestään kultarenkaan, niin että se putosi pojan
helmaan, ei hän sitä ottanut, vaan rengas vieri kiveä myöten ales ja
vajosi järveen.
Mutta poika oli kuollut.
Nyt tuli nuori joutsen surulliseksi; hän sukelsi sen ihanan renkaan
jälkeen -- mutta ei sitä löytänyt, sillä pohjassa asui noita, joka otti
sormuksen ja antoi tyttärellensä Merineitsyelle.
Mutta kun nuori joutsen eräänä päivänä uiskenteli yksistään sen suuren
kiven ympärillä, katso, silloin näki hän vähäisen hopeavalkoisen
joutsenen poikasen uivan hänen sivullansa; ja hän tunsi jälleen
ystävänsä.
"Sinä kadotit sormuksen", sanoi joutsen ystävällensä; "nyt lepää se
järven syvyydessä, minä en voi sitä löytää".
"En minä sitä tarvitse, eikä äitinikään, sillä nyt juuri istuu kuolema
hänen sänkynsä vieressä ja auttaa häntä irroittamaan yhdistyneitä
siipiä!"
Mutta nuori joutsen katosi -- ja joutsenet lentivät tiehensä -- ja maja
vaipui tomuksi; ja Joutsenveden pohjalla lepää kultarengas, jonka näkee
kuun paisteessa, mutta jota ei kukaan voi saada sieltä.
"Mitä pidätte siitä sadusta?... Se olisi jotain, jos Antti taitaisi
onkia ylös sen renkaan, kuljeskellessaan ympäri järveä; sitten
tulisimme rikkaaksi ja ylhäisiksi, emmekä olisi paljaita raukkoja!"
"No no, lapsi, ei onni ole ainoastaan rikkaudessa", sanoi äiti.
"Niin, mutta olisi kuitenkin hyvin hauskaa olla rikas ja ylhäinen ja
mahtava; ja kovin ikävää kun ei mitään ole".
Antti käsitti sadun aivan toisella tavalla kuin sisar; hän hymyili ja
sanoi: "Sisar Anna on kuin puulusikka."
"Kuin puulusikka! Olenko minä puulusikan muotoinen. Sepä on sukkelaa".
"Niin, kuuleppas Anna, oli kerran puulusikka..."
"Minä en kuuntele sitä".
"Se ei haittaa asiaa; mutta kerran oli puulusikka, joka oli niin sievä
ja soma ja kaunis, kuin hienosta katajasta tehty voi olla, kauniiksi
somistetulla varrella. Ei koskaan voitu nähdä siistimpää puulusikkaa
juomuinensa, jotka vivahtivat valkoisen, keltaisen ja punaisen
väreillä, ja kaikki kehuivat puulusikkaa ja sanoivat: oi, miten kaunis
sinä olet! Niin tuli puulusikka ylpeäksi, sillä ylpeys tarttuu kaikkiin
luotuihin kappaleisin; ja sentähden taitavat puulusikat kopeilla
sydämessänsä, kun heidän sydämensä on keskellä kaitaa elämää --
varressa. Voi, mietti puulusikka, jos minä toki olisin hopealusikka,
sillä nyt ei minua niin pistele muut kuin piiat ja rengit mutta
olisinko hopealusikka, niin voisi tapahtua että itse kuningas söisi
minulla riisryynivelliä täytetystä hopeamaljastansa... Kun minä olen
puulusikka, niin en saa muussa kuin jauhopuurossa lioittaa itseäni".
Mutta puulusikka sanoi emännällensä: "rakas rouva, minä pidän itseni
liian hyvänä olemaan alhainen puulusikka, minä tunnen itsessäni, etten
sovi olemaan kyökissä, vaan että minun tulee olin suurella pöydällä ...
en voi oleskella piikain ja renkien kanssa, niillä ovat huonot tavat ja
menettelevät pahasti kanssani... Rakas rouva, laita niin että minä
pääsen hopealusikaksi!"
Emäntä tahtoi tehdä pienen lusikan mieliksi ja kantoi hänen
kultasepälle, joka lupasi sen hopeoida. Ja hän päällysti puulusikan
hopealla, niin että se kimelteli kuin aurinko, ja se oli iloinen
sydämessänsä, tuntui kuin sydän olisi sykkinyt varressa. Kotiin tuotua
laskettiin se hopeakoriin ja joi sinä-maljat kaikkein hopealusikkain
kanssa, antoi tinalusikkain nimittää itseänsä tätiksi ja sanoi
serkuiksi hopeakahvelia. Paitsi sitä laski hän olevansa sukua
hopeakauhan kanssa, jota hän nimitti mummoksi, vaikk'ei ikinä ennen
ollut sitä nähnyt. Mutta lusikoita käytettäissä sai se aina jäädä
hopeakoriin, vaikka yhä asettui päällimmäiseksi, ettei joutuisi
unhotuksiin, niin ettei ollut hänen syynsä poissa oloon. Kun se
tapahtui useamman kerran ja aina sai jäädä koriin, valitti se rouvalle
ja sanoi: "Minä pyytäisin kertomaan neitsyille että minä olen
hopealusikka ja yhtä hyvä kuin joku toinen. Minä en käsitä miten he
taitavat minun eroittaa toisista lusikoista, sillä minä olen paljoa
kiiltävämpi kuin kaikki muut".
"Niin", sanoi emäntä, "ne tuntevat painosta, että sinä olet vaan
hopeoittu puunappula".
"Paino, paino!" matki puulusikka; "se ei ole siis ainoastaan
ulkopuolinen loiste, joka eroittaa todellisen hopealusikan
puulusikasta".
"Ei, lapseni; hopea on paljoa painavampaa kuin puu, siinä on pää-asia".
"No tehkää minut painavammaksi; tahdon paikalla tulla yhtä hyväksi kuin
toiset, sillä sellaista halveksimista en kärsi".
Emäntä tahtoi kernaasti tehdä pienen puulusikkansa mieliksi ja kantoi
sen taas kultasepälle.
"Rakas ystävä", sanoi hän, "tehkää tämä lusikka yhtä painavaksi kuin
hopealusikka on".
"Mahdotonta muutoin kuin valamalla lyijyä varteen", sanoi mestari.
"Ahaa", mietti puulusikka, "sitten täytyy lävistää sydämeni ... kaikkia
täytyy kärsiä kunnian tähden; hän kaivakoon läven sydämeeni ja valakoon
sen lyijyä täyteen ... kun minä vaan tulen todellisen hopealusikan
arvoiseksi".
Ja kultaseppä lävisti syvälle kurjan puulusikan sydämeen; teki kipeätä,
kovin kipeätä, mutta se vaikeni ja kärsi... Hän valoi lyijyä porattuun
reikään, lyijy vuoti läpi sydämen ja kangistui siellä; senkin hän
kärsi ... kaikki kunnian tähden.
Vihdoinkin oli puulusikka valmis ja uudestaan hopeoittu, ja tuli
jälleen hopeakoriin.
Mutta nyt otti neiti sen oikeana hopealusikkana ja se olisi tuntenut
siitä iloa, jos ei olisi ollut sydämessä lyijymöhkälettä, joka esti
hänen iloitsemaan kunniastansa.
Kului useampia vuosia ja se pidettiin oikeana hopealusikkana, niin
hyvästi se oli hopioittu ja niin hyvästi paino punnittu; mutta emäntä
kuoli.
Se melkeen ilahutti puulusikkata, sillä emäntä oli ainoa, joka tiesi
että se oli hopeakuorinen ja lyijysydäminen puulusikka.
"Nyt ei kukaan tiedä muuta kuin että minä olen hopealusikka", mietti
se; "nyt on kunniani vahvistettu". Mutta kaikki hopeakin täytyy tehdä
uudestaan. Kun puulusikka raukka näki sulatusuunin ja huomasi sinne
itsensä heitettävän, peljästyi hän ja alkoi puhua toisten lusikkain
kanssa siitä hirmuvaltaisuudesta, jota heitä turvattomia raukkoja
kohtaan harjoitettiin... "Me poltetaan, me tehdään mitättömäksi", sanoi
hän.
"Eipä niin, sulattakoot vaan meitä", sanoivat hopealusikat, "meissä on,
jumal' armahtakoon meitä, vähän vaskea, jonka kernaasti saavat polttaa
pois, sitten tulemme puhtaammiksi ja paremmiksi kuin ennen olimmekaan".
Mutta puulusikka oli lohduttamaton, ja kun aiottiin heittää
sulattimeen, sanoi se vapisevalla äänellä:
"Rakas mestari! kyllä minä olen hopealusikka, se on tietty, joka
nähdään päältä ja tunnetaan painoltakin; mutta kuitenkaan en minä ole
samaa lajia hopeata kuin toiset; minä olen hienompaa lajia, joka ei
siedä valkeata, vaan lentää pois samassa".
"Oletkos sitten elohopeasta?"
"Mitä, elohopeasta, sillä minä olen vilpas itsessäni".
"No sinä et ole elohopeasta, mutta kenties tinasta?"
"Jopa jotakin, miten mestari taitaa minusta niin ilkeästi ajatella?"
"Tahi kenties lyijystä?"
"Lyijyä? Hyi, mestari kyllä näkee etten minä ole lyijyä."
"No, minä katson", sanoi mestari ja tahtoi taivuttaa vartta mutta
nauskis! se meni poikki ja lyijyharkko putosi ales.
"Niin muodoin vaan puulusikka..."
"Niin", sanoi puulusikka, joka lyijysydämmestä päästyä tunsi itsensä
oikein keveäksi ja iloiseksi; "niin, minä olen vaan puulusikka ja
tahdon olla nyt ainoastaan puulusikka. Ota pois, rakas mestari,
hopeoitus, liimaa kokoon minä ja pane kyökkiin, yhteen toisten
puulusikkain kanssa, niin sanon minä heille miten tyhmästi on
puulusikalle tahtoa ollakseen hopeainen".
"Ja se pitäisi olla minulle", sanoi Anna. "Mutta, rakas Antti,
puulusikkain tekijä kun sinä olet, minä luulen kuitenkin että voi olla
parempi kuin metsässä ja torpantuvassa. En minä ole nähnyt ketään,
mutta niin paljon olen kuullut, että rikkaan on aina parempi kuin
köyhän, että hän elää ilossa ja riemussa, samalla kuin köyhä kärsii
surua ja puutetta".
"Mutta emmehän me kärsi puutetta, rakas Anna", muistutti äiti, joka oli
muuan niistä tyytyväisistä ihmisistä, joita tavataan yhä harvemmin. "Me
emme kärsi yhtään puutetta, Anna, Sillä isä ja Antti hankkii aina niin
paljon kuin tarvitsemme, ja vielä enemmänkin. Nyt saat nähdä että
isällä on mukanansa kahvia ja sokuria, kenties koko naula kumpaakin
lajia, ja silloin otamme ales kupit, jotka kyllä pitävät, vaikka ne
ovat pantu kokoon, ja ovat kyllä meille kauniita, vaikka eri paria".
"Mutta, äiti, on monta, jotka saavat kahvia joka päivä ja ei tarvitse
juoda eri parisista kupeista", sanoi Anna, "ja ovathan ne toki
onnellisempia kuin me".
"Se on epäiltävä, lapseni, sillä Jumala ei ja'a niin epätasaisesti,
kuin me luulemme".
"Jumala antaa meille aina niin paljon, että meidän tulee olla
tyytyväisiä, mutta hän ei milloinkaan voi antaa niin runsaasti, että
meidän täytyy olla tyytyväiset; sillä siihen hän ei voi meitä
pakoittaa", muistutti Antti.
"Antti puhuu kuin pappi", huomautti Anna.
"Niin teen, sillä ne sanat lausui pastori lukusijoilla Koivukylässä
kaksi vuotta sitten, jolloin siellä olimme".
"Sitä en minä muista".
"No no, sinä olit silloin vaan kahdeksan vuoden vanha, paitsi sitä
taisit katsella vaan pastorin tyttöä, joka oli koreana".
"Niin, hänellä oli kaunis punakivinen kaulanauha, tahi jos se oli lasia
tai jonkinlaisia punasia marjoja, sillä niin toiset luulivat, mutta
minä arvelen että ne olivat lasikiviä".
"Ja niitä sinä katselit, lapsi, kuin olisi pitänyt kuulla Jumalan
sanaa", sanoi äiti.
"Hän oli vaan lapsi, äitini", puollusti Antti, "hän on kai nyt jo
viisaampi".
"Niin kaiketi, tietysti kuulen minä, mutta en taida torkkuakkaan, kun
näen oikein koreata ja ... sitä kaulanauhaa en ikinä unhota. Olen
monasti ajatellut: Herra Jumala, jos isällä olisi rahoja ... mutta se
ei ole ajateltava".
"Ei, sitä ei käy ajatteleminen".
"Mutta, äiti kulta, jos minä nyt olisin rikas tyttö, niin saisin
paikalla mitä toivoisin, aivan niinkuin tahtoisin; ja se olisi
kuitenkin hyvin hauskaa, kun saa mitä haluaa."
"Sinä olet erittäin lapsellinen, Anna".
"Mutta", alkoi Anna keskeyttääkseen keskustelua, joka ei näyttänyt
tulevan hänen hyödyksensä, "mutta minä ihmettelen jos isä ei tule kotia
tänä iltana ja -- mitä uusia silloin saamme kuulla. Me asumme niin
kaukana, ettemme edes saa tietää mikä kuninkaan nimi on, ennenkuin
vasta vuotta jälkeen kaikista muista".
"Isä tulee tän' iltana, se on varmaa", virkkoi Antti. "Meidän pitää
pimeän tultua virittää valkea takkaan, niin että hyvin leimuaa".
Näin puhuen meni poika ulos ja toi risuja, jotka majakkatulta pitäissä
olivat parhaat, kun heittivät korkealle ilmaan säkeniä. Aivan oikein,
synkkä-pimeän tultua kuuluivat porojen kellot kilisevän järveltä,
ikäänkuin säestäen sitä yksitoikkoista kavioin kalsketta, joka kuului
niiden hangella kiireesti kulkiessa.
Muutamain minuutein kuluttua oli isä kotona, ja koko väestö joutui
liikkeesen hänen vastaan ottoa varten.
"Hyv'iltaa, mummo, hyv'iltaa, Anna, kiitoksia, Antti! Nyt saat viedä
porot loukkuun", virkkoi uudistilallinen. "No, onhan kaikki hyvin
täällä totona?"
"On, rakas Sakari, kaikki on hyvin!"
"Voinetko uskoa, äiti", alkoi mies, riisuttuaan poron-nahkasen
turkkinsa, "voinetko uskoa miten paljon siellä oli väkeä. Hauskaa on
nähdä välistä kansaa, vaikka olen oikein iloinen päästyäni taas niistä
vapaaksi, sillä ne pitivät kauhistavaa näytelmää kotiin tullessa...
Jumalan kiitos, kun olen taas kotona!"
"No, mitä kuuluu uutisia, isä?" kysyi Anna.
"Eipä juuri mitään ... niin, se on tosi, minulla on teille lahjoja ja
antimia".
"Oi, oi! isällä on lahjoja ja antimia!" huusi Anua ja taputteli
käsiänsä. "No, mitä ne ovat, isä?"
Isä alkoi kaivella syviä taskujansa.
"Kas täällä ... ahaa, nämä ovat Antille, -- joita hän pyysi --
ongenkoukkuja, huomaatkos, nämä hän san ... äiti, sinä saat ahkiossa
pakattuna olevat; mutta, hm, mitä lempoa nyt ... se on harmillista!"
"Onko jotain pois, isä!"
"Niin totta tosiaan luulen ... se oli sinulle", kaulanauha, jonka
kauppias lähetti".
"Kaulanauha, Herra Jumala! Minkälainen se oli, isä? Eihän se vaan ole
kadonnut..."
"No helkkari, onko se nyt poissa ... se on harmittavaa, mutta, niinhän
sanoin: mitä minun tyttöseni tekee kaulanauhalla, sillä hän ei voi sitä
muille näyttää kuin äitille ja minulle ja Antille, kun eroitellaan
pukkeja, lehmiä ja poroja; me kolme emme pidä lukua sellaisilla
tarpeilla, ja ne toiset eivät sitä käsitä".
"Oi, Herra Jumala, minä olen aivan onneton jos en saa kaulanauhaani...
Minkänäköinen se oli?" kysyi Anna itkien.
"Se oli kaunis kuin papin neitsyellä, lasihelminen, tai mikä sen nimi
oli".
Anna itki sitä ankarammin.
"No, kuinka sinä olet lapsellinen; ethän sinä tarvitse kaulahelmiä;
sinä et mene paljon ulos tuvasta, etkä näe vuosikausiin ihmisiä".
Anna itki edelleen. Vihdoin tuli Antti sisään.
"Minä loistan ja minä palan, mitä tekee se, joka pantin tuntee?" hän
huusi ja piti pientä pakettia kädessään.
"Niin, hänen tulee kuivata silmänsä; katsopas, Anna, tässä on
kapineesi".
Tyttö, suunniltaan ilosta, hypähti ylös ja otti paketin. Se sisälsi
oikein kauniin sinisen kaulanauhan.
"Se on sininen, isä", lausahti hän, vähemmän iloisena kuin ennen.
"No, eikö se olekin kaunis?"
"Kyllä, tietysti se on kaunis, mutta papin neitsyellä oli punainen".
"No, mitä se sinua liikuttaa?"
"Eipä juuri, mutta hänen oli punainen ja..."
"Ja puulusikka tahtoo olla hopealusikka", lisäsi Antti, nauraen. "Nyt
ei voi sisar Anna olla onnellinen, jos hän ei tule samanlaiseksi kuin
papin neitsyt, ja jos hän tulisi yhtä koreaksi kuin tämä, niin haluaisi
hän olla yhtä korea kuin maaherran rouva, sitten haluaisi hän tulla
yhtä somaksi kuin kuninkaan rouva ... siitä ei tule loppua koskaan;
mutta muista, että tuo ylpeys johti siihen, että puulusikka sai
lyijymöhkäleen sydämeens.".
"Oh, kylläpäs sinä puhut! Olen hyvin tyytyväinen siihen, vaikka se
onkin sininen", sanoi Anna. "Kiitoksia, isä!"
"Eipä kestä", vastasi hilpeä isä, joka tunsi olonsa sangen hyväksi
mökissään. -- "Tiedätkös, äiti?" aloitti hän hetken hiljaisuuden
jälkeen, "minä en viivy kauan kotona, vaan matkustan kauaksi tänä
talvena".
"Minne sitten? Mikä se niin pitkä matka on?"
"No, katsos, se on saksalainen tai englantilainen, ja tulos voi olla
sama -- mutta ei sillä väliä; hän on antanut ostaa 25 poroa, jotka on
vietävä Tulkolmaan ulos lähetettäväksi, minne, en tiedä niin tarkkaan;
mutta se voi olla aika yritys, kenties. 'Silloin sinun täytyy muuttaa
tunturit myös ja jäkälä ja metsä ja koko roska', sanoin kauppiaalle; ja
hän nauroi ja sanoi: 'Oikein sanottu, Sakari!' -- sillä hän tuntee
minut vanhastaan -- 'mutta antaa heidän olla, se ei koske meitä'.
Kuitenkin olen ottanut tehtäväkseni viedä ne Tukholmaan, sillä kauppias
ei näet halua lähettää niitä kuin luotettavan väen kera".
"Voi kuinka pitkä matka!" virkkoi vaimo, "aika käy pian ikäväksi".
"Ah, kyllä se pian kuluu, ja se sopii sinulle, joka olet kotona;
pahempi se on minulle, joka joudun avaraan maailmaan, jota en juuri
tunne sitten monen herran vuoden, Jumala paratkoon, lähes yksinäni...
Ja tuntuu jotenkin raskaalta joutua lähtemään matkoille; mutta saanhan
siitä maksun ja -- nyt tulee yllätys, äiti -- otan Annan mukaani; pojan
täytyy jäädä kotiin, mutta jonkun pitää tulla mukaani".
Anna nyt aivan puhkui riemua eikä tiennyt, miten sen ilmaisisi. Hän
hyväili äitiään, suuteli isäänsä ja taputteli Anttia.
"Ah, sitten saan nähdä kuninkaan ja kuninkaan rouvan, pienen
kuningattaren ... niin, tiedän kyllä, kuinka he ovat puettuja", lisäsi
hän, kun kaikki hymyilivät hänen ihastukselleen. "Kyllä tunnen heidät,
sillä olen selvillä, miten heillä on tapana menetellä".
"No, kuinka sitten?"
"Katsos, kuninkaalla on yllään punainen, kultaremssuinen villapaita, ja
hän seisoo pöydän vieressä, jolla on kultakruunu punaisen kankaan
päällä, ja kuningatar on pukeutunut punaiseen, kultaremssuiseen mekkoon
ja kenkiin, joissa on niin korkeat, niin korkeat korot".
"Kuinka tiedät tuon?"
"Kas, äidin kirstunkannessa on taulu, jossa sekä kuningas että
kuningatar on kuvattu juuri sellaisina kuin he ovat ja elävät tässä
maailmassa. Ja sitten saan nähdä..."
"Ah kyllä, kyllä vaan, ellet vain kadota silmiäsi", sanoi isä nauraen.
* * * * *
Kahdeksan päivää sen jälkeen olivat Sakari ja hänen tyttärensä
porolaumoineen matkalla suureen maailmaan. Ei voitu nähdä mitään
kauniimpaa kuin Annan kauniit silmät, kun hän sai lähteä matkalle
hiljaisesta kodistaan. Hän olisi suorastaan unohtanut hyvästellä
äitiään ja Anttia, elleivät he molemmat olisi muistuttaneet siitä. Äiti
itki, kun hän suuteli tytärtänsä, mutta Anna oli niin onnensa vallassa,
että hän miltei piti äitinsä kyyneliä naurettavina. Niin erilaisia ovat
usein sieluntilat, ja juuri siksi ihmiset niin harvoin ymmärtävät
toisiansa.