"Avioerohakemukseni laaditaan jo huomenna. Luovutan hänet takaisin
Forestier-vainajalle."
"Aiotte ottaa avioeron?"
"Tietysti, hitto vieköön. Olin naurunalaisessa asemassa. Minun täytyi
teeskennellä olevani nauta, jotta voisin yllättää hänet. Asia on nyt
selvä. Olen tilanteen herra."
Johtaja Walter ei kyennyt pääsemään tolalleen. Hän tuijotti
kauhistunein silmin Du Royta ja ajatteli: "Tuhat tulimmaista, siinäpä
velikulta, joka saattaa olla hyvä olemassa."
Georges jatkoi: "Nyt olen vapaa... Minulla on vähän omaisuutta. Aion
lokakuun uusintavaaleissa asettua ehdokkaaksi kotiseudullani, jossa
olen hyvin tunnettu. Ollessani naimisissa naisen kanssa, jota kaikki
pitivät epäilyttävänä olentona, en voinut asettua ehdokkaaksi enkä
saavuttaa arvonantoa. Hän piti minua tyhmyrinä, kiemurteli suosiooni
ja pyydysti minut. Mutta minä pääsin selville hänen pelistään ja aloin
vartioida tuota vehkeilijätärtä."
Hän purskahti nauruun ja lisäsi: "Forestier raukka oli
aisankannattaja... hän oli aisankannattaja tietämättään, levollisena ja
luottavaisena. Mutta minäpä vapautin itseni siitä kuonasta, jonka hän
jätti minulle perinnöksi. Tämän jälkeen pääsen pitkälle."
Hän oli istuutunut hajareisin eräälle tuolille. Ja aivan kuin ääneen
ajatellen hän toisti: "Pääsen pitkälle."
Ja ukko Walter tuijotti häntä koko ajan silmät pyöreinä ja silmälasit
otsalla sekä ajatteli: "Tosiaankin, hän pääsee pitkälle, tuo huijari."
Georges nousi. "Menen kirjoittamaan artikkeliani. Se on laadittava
hienotunteisesti. Mutta olkaa varma siitä, että siitä tulee kauhea isku
ministerille. Hän on pudonnut yli laidan. Häntä ei voida pelastaa. _La
Vie Françaisella_ ei enää ole mitään halua tai harrastusta säästää
häntä."
Herra Walter epäröi hetken, mutta teki sitten päätöksensä: "Tehkää
niin", sanoi hän, "sitä pahempi niille, jotka ovat joutuneet kiikkiin".
9
Kolme kuukautta oli kulunut. Herrasväki Du Royn avioero oli julistettu.
Rouva oli ottanut jälleen nimen Forestier. Koska herrasväki Walterin
oli määrä heinäkuun 15. päivänä matkustaa Trouvilleen, pääteltiin tehdä
huviretki jonakin päivänä ennen eroa.
Valittiin torstai, ja liikkeelle lähdettiin jo kello yhdeksältä aamulla
isoissa kuuden henkilön matkavaunuissa, joita veti nelivaljakko.
Aamiaista oli määrä syödä Saint-Germainissa Henrik IV:n paviljongissa.
Bel-Ami oli pyytänyt saada olla ainoana miesvieraana, sillä hän ei
voinut sietää markiisi de Cazolles’in kasvoja ja läsnäoloa. Mutta
viime hetkessä päätettiin, että kreivi de Latour-Yvelin otettaisiin
mukaan ja noudettaisiin suoraan vuoteesta. Hänelle ilmoitettiin asiasta
edellisenä iltana.
Ajettiin neliä pitkin Champs-Elysées’tä ja sitten läpi Boulognen metsän.
Oli häikäisevän kaunis kesäinen päivä, eikä kuumuuskaan haitannut.
Pääskyset lentelivät pitkissä kaarissa, jotka kuvastuivat taivaan sineä
vasten mustina viiruina ja jotka jättivät kuvan silmään vielä senkin
jälkeen, kun jo olivat lentäneet ohitse.
Kaikki kolme naista istuivat takaistuimella, ja herrat ajoivat selkä
edellä, molempien vieraiden istuessa herra Walterin kummallakin
puolella.
Ajettiin yli Seinen, kierrettiin Mont-Valérien reunaa, saavuttiin
Bougivaliin ja seurattiin vihdoin virran reunaa Pecqiin.
Kreivi de Latour-Yvelin katseli Rosea hellästi. Hän oli
kypsyneenpuoleinen mies, jonka pitkän, kevyen poskiparran kärjet
liehuivat pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä, niin että Du Roylla oli
tapana sanoa, että kreivillä oli "kauniita tuulentupia parrassaan".
Kreivi ja Rose olivat olleet kihloissa kuukauden ajan.
Georges joka oli hyvin kalpea, katsoi usein Suzanneen, joka oli yhtä
kalpea. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, näyttivät sulautuvan
yhteen, ymmärtävän toisiaan, salaa vaihtavan jonkin ajatuksen sitten
taas paetakseen toinen toistaan. Rouva Walter oli rauhallinen ja
onnellinen.
Aamiainen kesti kauan. Ennen paluumatkaa Georges ehdotti, että
lähdettäisiin kävelemään terassille.
Pysähdyttiin ihailemaan näköalaa. Kaikki asettuivat riviin muurin
reunustalle ja puhkesivat äänekkääseen ihastukseen nähdessään edessään
avautuvan laajan maiseman. Pitkin kukkulan juurta, Maisons-Laffittea
kohden, kiemurteli Seine ruohikossa piilottelevan jättiläiskäärmeen
kaltaisena. Oikealla, kukkulan laella, piirtyi Marlyn linnakkeen
hämähäkkisilhuetti taivasta vasten, ja alhaalla kätkeytyi itse Marly
rehevän lehtimetsän peittoon.
Kautta koko alhaalla leviävän suunnattoman tasangon näkyi siellä täällä
kylä. Vésinet’n pienet järvet muodostivat vaaleita pilkkuja pienen
metsän lauhaan vihreyteen. Kaukana vasemmalla häämötti Sartrouvillen
terävä kirkontorni.
Walter selitti: "Missään muualla maailmassa ei ole tällaista näköalaa.
Sveitsinkään maisemat eivät vedä tälle vertoja."
Sitten lähdettiin hitaasti kävelemään ja nauttimaan näköalasta.
Georges ja Suzanne jättäytyivät muiden jälkeen. Heti heidän jäätyään
muutaman askelen päähän toisista Georges sanoi matalalla, hillityllä
äänellä: "Suzanne, minä rakastan teitä. Rakastan teitä aivan
mielettömästi."