Päivällinen muodostui vähän jäykäksi. Vain Suzanne lörpötteli
lakkaamatta. Rose näytti olevan huolissaan. Sanomalehtimies sai
osakseen paljon onnitteluja.
Illan kuluessa käyskenneltiin ja juteltiin salongeissa ja
talvipuutarhassa. Du Royn kulkiessa viimeisenä rouva Walterin kanssa
tämä nykäisi häntä käsivarresta.
"Kuulkaa", hän sanoi hiljaa. "En koskaan enää puhu teille siitä
asiasta. Mutta käykää luonani, Georges. Kuulettehan, etten enää
sinuttele teitä. Minun on mahdotonta elää ilman teitä, mahdotonta.
Tunnen teidän läsnäolonne, te jäätte silmiini, sydämeeni, ruumiiseeni
koko päiväksi ja koko yöksi. On kuin olisitte antanut minulle juoman,
joka kuluttaa minut sisäisesti repaleiksi. En kestä enää. Ei. En kestä.
Olen tehnyt tukkani valkoiseksi osoittaakseni sen teille, mutta tulkaa
luokseni, tulkaa joskus, tulkaa ystävänä."
Hän oli tarttunut Du Royn käteen, puristi sitä, lävisti kynsillään
hänen ihonsa.
Du Roy vastasi levollisesti: "Onhan se sovittu. Siitä asiasta ei enää
kannata puhua. Näettehän, että tulin heti tänään saatuani kutsunne."
Walter, joka oli kulkenut edellä molempien tyttäriensä ja Madeleinen
kanssa, odotti Du Royta Jeesuksen kuvan luona. "Kuvitelkaahan", hän
sanoi nauraen, "että eilen löysin vaimoni täällä polvillaan. Hän oli
kuin kirkossa. Hän suoritti katumusharjoituksiaan. Sainpa hyvän naurun!"
Rouva Walter vastasi lujalla äänellä, jossa väreili pidätelty liikutus:
"Hän on se Vapahtaja, joka pelastaa sieluni. Hän antaa minulle
rohkeutta ja voimaa joka kerralla, kun katson häneen."
Ja hän pysähtyi vetten päällä kävelevän Kristuksen eteen ja kuiskasi:
"Kuinka kaunis hän on! Kuinka he ovatkaan peloissaan ja kuinka he
rakastavatkaan häntä, nuo miehet! Katsokaa hänen päätään, hänen
silmiään, katsokaa, kuinka vaatimaton hän on ja samalla kuinka
yliluonnollinen!"
Suzanne huudahti: "Mutta hän on teidän näköisenne, Bel-Ami! Hän on
aivan varmasti teidän näköisenne. Jos teillä olisi parta tai jos hänen
leukansa olisi ajeltu, niin olisitte molemmat aivan yhdennäköiset.
Tosiaankin, yhdennäköisyys on ihan ilmeinen!"
Ja hän tahtoi, että Du Roy asettuisi aivan taulun viereen, ja kaikkien
täytyi todella tunnustaa, että molemmat kasvot muistuttivat toisiaan.
Kaikki hämmästyivät. Walter piti asiaa hyvin kummallisena. Madeleine
selitti hymyillen, että Jeesus oli sentään paljon miehekkäämmän
näköinen.
Rouva Walter seisoi liikkumattomana ja tuijotti silmiään räpäyttämättä
Kristuksen kuvan vieressä olevia rakastajansa kasvoja. Hänen kasvonsa
olivat muuttuneet yhtä valkeiksi kuin hänen hiuksensa.
8
Pitkin kevättalvea Madeleine ja Georges Du Roy kävivät usein herrasväki
Walterin luona. Georges söi siellä päivällistä monesti yksinäänkin, kun
Madeleine valitti väsymystä ja jäi kotiin.
Du Roy oli valinnut perjantain vakinaiseksi päiväkseen, eikä rouva
Walter koskaan kutsunut muita vieraita sinä iltana. Se kuului
Bel-Amille, vain hänelle. Päivällisen jälkeen pelattiin korttia
tai ruokittiin kiinalaisia kaloja ja elettiin ja huviteltiin kuten
perheissä on tapana. Monesti rouva Walter oli jonkin oven takana tai
jossakin pimeässä nurkassa, puunrungon suojassa talvipuutarhassa,
kiihkeästi syleillyt nuorta miestä, puristanut häntä kaikin voimin
rintaansa vasten ja kuiskannut hänen korvaansa: "Rakastan sinua!...
Rakastan sinua!... Rakastan sinua kuolemaani asti!" Mutta Du Roy oli
aina kylmästi työntänyt hänet luotaan ja vastannut kuivasti: "Jos nyt
jälleen aloitatte, niin en tule tänne enää koskaan."
Maaliskuun lopussa alettiin äkkiä puhua molempien tyttärien
naimisiinmenosta. Rose, sanottiin, menisi naimisiin kreivi de
Latour-Yvelinin kanssa ja Suzanne markiisi de Cazolles’in kanssa.
Molemmat herrat olivat tulleet talon uskotuiksi ystäviksi, joille
myönnettiin erikoisia etuja ja erikoisia oikeuksia.
Georges ja Suzanne olivat solmineet jonkinlaisen toverillisen ja vapaan
ystävyyssuhteen. He juttelivat tuntikausia, pilailivat keskenään
kaikista ihmisistä ja näyttivät miellyttävän toisiaan suuresti.
He eivät olleet koskaan puhuneet nuoren neidon mahdollisesta
avioliitosta tai kosijoista, joita ilmautui.
Kun johtaja eräänä aamupäivänä oli vienyt Du Royn kotiinsa aamiaiselle,
rouva Walter kutsuttiin aterian jälkeen erään muotikauppiaan luokse.
Silloin Georges sanoi Suzannelle: "Tulkaapa ruokkimaan punakaloja."
He ottivat kumpikin pöydältä mukaansa ison leivänkimpaleen ja menivät
talvipuutarhaan.
Pitkin marmorialtaan reunaa oli permannolle pantu tyynyjä, joille
saattoi asettua polvilleen ja päästä siten lähemmäksi kaloja.
Molemmat nuoret valitsivat itselleen tyynyn ja alkoivat heittää
kaloille leipäpalloja, joita he pyörittivät sormiensa välissä. Heti
heidät huomattuaan kalat tulivat lähemmäksi heilauttaen pyrstöjään,
liikutellen edestakaisin eviään, mulautellen isoja ulkonevia silmiään,
pyörähdellen ympäri, sukellellen pohjaan tavoittaakseen pyöreän,
vajoavan saaliinsa ja ilmestyen jälleen lähelle pintaa odottamaan uutta
makupalaa.
Nuo pienet pedot tekivät naurettavia liikkeitä suullaan sekä kiivaita,
nopeita hyppyjä ja omituisia kuperkeikkoja. Ne piirtyivät pohjan
kultahiekkaa vasten punaisina viiruina, jotka kiitivät kuin tulenliekit
pitkin läpikuultavaa vettä, ja pysähtyessään ne paljastivat eviänsä
reunustavan sinisen verkon.
Georges ja Suzanne näkivät omat kasvonsa vedessä ja hymyilivät
kuvilleen.
Äkkiä Georges sanoi matalalla äänellä: "Ei ole kaunista; Suzanne,
salailla minulta asioita."