Du Roy alkoi jälleen kulkea edestakaisin, mutta pysähtyi uudelleen:
"Voitko sitten selittää, miksi hän määräsi koko omaisuutensa sinulle?"
Madeleine alkoi selittää huolettomalla, välinpitämättömällä äänellä:
"Se on hyvin yksinkertaista. Kuten äsken sanoit, hänellä ei ollut
muita ystäviä kuin me, tai oikeammin muita kuin minä, sillä hän
tunsi minut jo lapsuudestani saakka. Äitini oli seuranaisena hänen
vanhempiensa luona. Hän kävi usein meillä, ja koska hänellä ei
ollut rintaperillistä, hän ajatteli minua. Mahdollista on, että hän
myös vähän rakasti minua. Mutta ketäpä naista ei olisi tällä tapaa
rakastettu? Onhan hyvin mahdollista, että tämä salainen tunne johdatti
minun nimeni hänen kynänsä kärkeen, kun hän kirjoitti viimeistä
tahtoaan. Hän antoi minulle kukkia joka maanantai. Sitä et koskaan
ihmetellyt, eikä hän koskaan tuonut kukkia sinulle, vai mitä? Nyt hän
antaa minulle omaisuutensa samasta syystä ja koska hänellä ei ole
ketään toista, jolle hän sitä tarjoisi. Olisi päinvastoin ollut hyvin
kummallisia, jos hän olisi määrännyt sen sinulle. Miksi hän niin olisi
tehnyt? Mikä sinä olit hänelle?"
Hän puhui niin luonnollisesti ja niin rauhallisesti, että Georges alkoi
epäröidä.
Nuori mies sanoi: "Oli miten tahansa, me emme kuitenkaan voi ottaa
vastaan perintöä näissä olosuhteissa. Se tekisi sangen ikävän
vaikutuksen. Koko maailma uskoisi sitä, mitä äsken sanoin, koko maailma
nauraa hihittäisi minulle selkäni takana. Virkaveljeni ovat jo liiankin
taipuvaisia kadehtimaan ja mustaamaan minua. Minun täytyy huolehtia
kunniastani ja arvokkuudestani. Minun on mahdotonta hyväksyä ja sallia,
että vaimoni ottaa vastaan sellaisen perinnön mieheltä, jonka jo
julkisesti on huhuiltu olevan hänen rakastajansa. Forestier olisi ehkä
sellaiseen suostunut, minä en."
Madeleine sanoi lempeästi: "No niin, ystäväni, me emme siis ota sitä
vastaan. Miljoona vähemmän taskussamme, siinä kaikki."
Du Roy vaelsi yhä edestakaisin. Hän alkoi ajatella ääneen, puhuen
vaimolleen, mutta kuitenkaan katsomatta häneen.
"Niinpä kyllä! Hm... miljoona... ikävä juttu... Hän ei käsittänyt,
kun laati testamenttinsa, minkä tahdittomuuden hän teki, minkä
loukkauksen sopivaisuutta vastaan. Hän ei käsittänyt, kuinka omituiseen
ja naurettavaan asemaan hän saattaisi minut... Kaikki tässä elämässä
riippuu pikkuseikoista... Hänen olisi pitänyt antaa minulle puolet, ja
kaikki olisi ollut kunnossa."
Hän istuutui, pani jalkansa ristiin ja alkoi kierrellä viiksenpäitään
kuten hän aina teki pulan, levottomuuden ja ankaran aivotoiminnan
hetkinä.
Madeleine otti käsityön, jota hän silloin tällöin ompeli ja sanoi
valitessaan lankoja:
"Minun on vain oltava vaiti. Miettiminen on sinun asiasi."
Du Roy ei kotvaan vastannut. Sitten hän sanoi epäröiden:
"Ihmiset eivät koskaan tulisi ymmärtämään sitä, että Vaudrec on
tehnyt sinut pääperillisekseen, enempää kuin sitäkään, että minä
olen sen hyväksynyt. Jos näin ottaisit vastaan tämän omaisuuden, se
merkitsisi sinun puoleltasi... rikollisen suhteen tunnustamista ja
minun puoleltani häpeällistä välinpitämättömyyttä... Etkö ymmärrä että
menettelymme voitaisiin näin tulkita? Meidän on keksittävä keskitie,
hieno tapa asian naamioimiseksi. Voisit esimerkiksi uskotella, että hän
on jakanut omaisuutensa meille molemmille ja antanut puolet miehelle ja
puolet vaimolle."
Madeleine vastasi: "En ymmärrä, kuinka se kävisi laatuun, kun kerran
testamentin sanamuoto on selvä."
Du Roy todisteli: "Oh, se on hyvin yksinkertaista. Sinä annat minulle
puolet perinnöstä vapaaehtoisena lahjana. Koska meillä ei ole lapsia,
niin se käy päinsä. Ja siten tukittaisiin kateellisten ihmisten suut."
Madeleine sanoi hieman kärsimättömänä: "En käsitä kuinka kateellisten
ihmisten suut voitaisiin tukkia, koska on olemassa Vaudrecin
allekirjoittama paperi."
Du Roy jatkoi suuttuneena: "Onko meidän pakko sitä näyttää tai naulata
sitä seinään? Sinä olet typerä. Me sanomme, että kreivi de Vaudrec on
määrännyt meille puolet kummallekin omaisuudestaan... Siinä kaikki...
Ethän voi ottaa vastaan perintöä ilman minun suostumustani. Saat
suostumukseni sillä ehdolla, että jaamme omaisuuden, mikä on ainoa tapa
pelastaa minut joutumasta ihmisten naurettavaksi."
Madeleine loi vielä kerran mieheensä läpitunkevan katseen:
"Kuten haluat. En pane vastaan."
Silloin Du Roy alkoi jälleen kävellä edestakaisin huoneessa. Hän näytti
taas epäröivän ja vältti nyt vaimonsa tutkivia katseita. Hän sanoi:
"Ei... ehdottomasti ei... ehkä on parempi luopua kaikesta... se on
arvokkaampaa... soveliaampaa... kunniallisempaa... Kuitenkaan ei tällä
tapaa kukaan voisi epäillä mitään, ei kukaan. Epäilevimpienkin olisi
taivuttava."
Hän pysähtyi Madeleinen eteen: "No niin, rakkaani, jos haluat,
niin menen yksinäni asianajajan luokse kysyäkseni häneltä neuvoa
ja selittääkseni asian hänelle. Kerron omantunnonepäilyni ja sanon
hänelle, että olemme päättäneet soveliaisuussyistä jakaa omaisuuden,
jotteivät ihmiset pääsisi mitään puhumaan. Siitä hetkestä lähtien,
jolloin minä olen suostunut ottamaan vastaan puolet tästä perinnöstä
on aivan selvää, ettei kenelläkään ole oikeutta hymyillä. Silloin
aivan kuin sanoisin ääneen: 'Vaimoni ottaa vastaan, koska minäkin otan
vastaan, minä, hänen miehensä, joka osaan arvostella, mitä hän voi
tehdä saattamatta itseään huonoon huutoon.' Muulla tapaa järjestettynä
asia aiheuttaisi häväistysjutun."